Imetys - pakko onnistua!

Jo Hugon odotusaikana mietin paljon imetystä. Yleensä en ole sitä odottaessa pahemmin edes ajatellut, mutta tällä kertaa jostain syystä halusin että imetys ehdottomasti onnistuu. Mielessäni pyöri kauhukuvia siitä, ettei maito nousekkaan tai vauva ei saa kunnon otetta ja vain raivoaa tai hänellä on kireä kielijänne, jota ei suostuta nipsaisemaan ja imetys kaatuu siihen. Murehdin myös sitä että jo odotusajan imetyksen onnistumis stressi vaikuttaa siihen ettei imetys onnistuisikaan. Mielessä pyöri vain että pakko onnistua!

Pulloruokinnassahan ei ole mitään vikaa, sillä olenhan yhden lapsistani ruokkinut vallan pullolla imetyksen mennessä ihan mönkään kireän kielijänteen takia, joka huomattiin liian myöhään. Mutta silti halusin että tällä kerralla tämä onnistuu. Kun sitten sain vauvan ensimmäistä kertaa salissa syliini jännitin niin paljon että kuinka imetyksen mahtaa käydä. Hugo kuitenkin nappasi heti kiinni ja alkoi imeä. Otehan oli sairaalassa vielä hakusessa ja korjailin sitä paljonkin, silti rinnanpäät meni aivan rikki. Imettäminen oli kivuliasta, mutta tiesin että jos vain imuote saadaan kuntoon ja rinnanpäät siihen tottuu niin sitten se ei enää tee kipeää. 

Kotio päästyä maito nousi kunnolla ja imetys jatkui. Muistan kuinka kipeää teki kun vauva otti ne ekat imut rikki menneestä rinnasta, se sattui. Eikä siitä helppoa tehnyt ne jälkisupistukset, jotka iski voimalla aina imettäessä. Ainokin istui vieressäni ja näki kuinka kyynel vierähti kivusta poskelleni ja sanoi "Ai ai, äitiä tattuu." Yritin pysyä niin ettei kipu näkyisi, mutta oli ne rinnat sen verran rikki että vettä valui aina välillä väkisin silmistä. Rintakumia en halunnut ottaa käyttöön, ettei imetys ns vaarantuisi, vaikka olisi ehkä kannattanut. Äitiyspakkauksen mukana tullut nännivoide pääsi kovaan käyttöön. Laiton sitä joka imetyksen jälkeen ja lapsetkin sen aina mulle hakivat kun näkivät että aloin syöttämään Hugoa. Ihana kun huusivat "äiti, tarviitko sitä tissirasvaa"? Se olikin meidän pelastus, sillä reilussa viikossa tilanne oli jo niin hyvä, että kipua ei juuri tuntunut. Voidetta käytin yhteensä vajaan nelisen viikkoa.

Kun rinnanpäät oli saatu kuntoon ja imetys sujui ihan mahtavasti, niin iski vaihe kun maitoa ei noussutkaan kunnolla. Aloin stressata siitä että kun sitä ei tule kunnolla, joka puolestaan taas vaikutti negatiivisesti imetykseen. Pelästyin jo että tässäkö tämä nyt oli? Pystyinkö imettämään vain muutaman viikon? Onneksi kuitenkin hoksasin että juon ja syön aivan liian vähän, jotta maitoa tulisi tarpeeksi. Niimpä aloin pitämään huolta siitä että juon paljon ja tungen suuhuni ruokaa aina kun lapsetkin syövät ja välillä jopa useammin. Ei mennyt kauankaan kun maidon määrä taas lisääntyi ja sen myötä oma stressi helpotti.

Hugo on nyt reilut seitsemän viikkoa, joten takana on sen verran imetyshetkiä hänen kanssaan. Tämä taival on sisältänyt jo paljon kaikkea mahdollista, jopa niitä rintaraivareita, joista suurin osa johtuu nyt siitä kun maitoa tulee suihkuamalla. Jännä miten tämä maidontulo voikin vaihdella näin älyttömän paljon. Ensin stressataan ettei sitä tule tarpeeksi ja seuraavassa hetkessä tulee jo suihkuamalla. Lisäksi sitä on oltu siinä tilanteessa kun vauva hamuaa tissiä ja sen suuhunsa saatua huutaa kuin mikäkin ja rinta ei vain kelpaa. Lopulta se huolitaan, kun äiti seisoo ja hytkyy samalla ja silloin sitä imetään kuin ei olisi koskaan ruokaa saanut. Nykyään alun vaikeuksien jälkeen imetyshetket ovat kyllä niin parasta ja olen onnellinen että ne sujuvat hyvin. Nyt viimein alan luottaa siihen että imetys Hugon kohdalla onnistuu ja maito riittää pienelle.

Se mistä tämä pakko onnistua -olo on tullut on vähän mysteeri itselleni. Mulla on kuitenkin takana kolme täysimetettyä lasta ja yksi pullovauva ja kaikkien kanssa olen saanut syöttäessä tuntea sitä ihanaa läheisyyttä, niin miksi tämä stressi? Ehkä se voi vaikuttaa kun tiedän että tämä on se viimeinen kerta kun koskaan saan imetyksen kokea. Ehkä siksi sitä haluaa siinä niin kovasti onnistua. Ja mä olen päättänyt onnistua ja toivon että se riittää.