Minä äitinä 21 ja 31-vuotiaana

Kerkesin täyttää 21-vuotta muutama kuukausi ennen kuin esikoisemme Iida syntyi. Olin elänyt sanotaanko vaikka näin että aika vauhdikasta nuoruutta, siihen parikymppiseksi asti. Sitten eräs kaunis päivä kädessäni oli plussatesti ja jotakin tapahtui. Ihan kuin joku olisi kääntänyt nappulaa ja se kaikki viihteellä juokseminen vaihtuikin rauhallisiin koti-iltoihin (vaikken nyt oikeastaan paljon viihteellä käynyt kun olin viikonloppuisin töissä). Mussutin sohvalla koira kainalossa täytekakkuja ja katselin leffoja. J oli nimittäin silloin armeijassa. Aina J:n ollessa viikonloppu lomalla tehtiin kaikkea kivaa yhdessä.

Iidan synnyttyä elämä muuttui vielä enemmän. Tiesin että lapsen saatua arki muuttuu, mutta että niin paljon. Olin täysin kiinni pienessä vauvassa, vauvassa joka huusi ensimmäiset neljä kuukautta. En oikeastaan muista niiltä kuukausilta muuta kuin sen kuinka kannoin Iidaa todella, todella paljon. Aloin jo kuvitella että teenkö kaiken väärin kun toinen vain huutaa ja mikään ei auta. Aloin kaivata takaisin kouluun, josta olin jäänyt äitiyslomalle. Hyvä jos lähdin omaa pihaa pidemmälle vaunujen kanssa, sillä mietin mitä muut ajattelevat jos vauva alkaa huutamaan niin paljon kuin yleensä. Mietin että muut ajattelevat etten vain osaa, ompa huono äiti. Täytyy sanoa että olin epävarma ja noudatin neuvolan ohjeita tarkalleen. Maalaisjärki katosi silloin jonnekin, olihan vauva-arki meille ihan uutta ja luotimme ammattilaisiin ja heidän neuvoihin. Nyt olisin tehnyt monta asiaa eri tavalla.

Kun Iida sitten oli reilut viisi kuukautta aloin nauttimaan vauva-arjesta. Huudot olivat vihdoin takana päin ja elämä alkoi hymyillä. En kaivannutkaan enää kouluun. Mutta kaipasin ystäviä, kaipasin jotain kenen kanssa puhua vauva asioita ja ihmistä ketä kiinnostaa samat asiat kuin itseäni. Valitettavasti minulla ei silloin ollut ketään joka olisi ollut samassa elämäntilanteessa. Emme omistaneet silloin edes tietokonetta, josta löytäisi vertaistukea keskustelupalstoilta, joten kirjasto oli kovassa käytössä. Nautimme kuitenkin Iidan kanssa arjesta ja tytön kasvaessa elämä vain helpottui. 

Teimme kaikkea yhdessä. Päivisin lähdimme keinumaan, koiran kanssa lenkille tai ajeltiin vaikka illaksi mummulaan. Samalla kun minä opetin Iidalle asioita, opetti hän minua. Hän kasvatti minusta äidin. Iida oli kaikessa mukana. Kävimme ystävillä ja pelailimme lautapelejä tai ystävät tulivat meille. Iida odotti heitä aina innoissaan kylään ja tykkäsi istua kaikkien sylissä vuoronperää. Ostelin paljon Iidalle ja itselleni vaatetta. Melkein joka kuussa hommasin itsellenikin jotakin uutta.

Iida aloitti hoidon ollessaan 1v2kk ja minä palasin opiskelemaan. Viikonloppuisin tuli käytyä jonkin verran viihteellä. Muistan kuinka odotin kovasti että Iida kasvaa ja pääsemme yhdessä kunnolla ostoksille ja viettämään päivää. En jotenkaan osannut elää hetkessä, vaan ajattelin liikaa tulevaa. Ensimmäiset pari vuotta taisikin mennä siihen, että aina odotin kumpa hän oppisi nyt sen ja tuon, jotta voitaisi tehdä sitä ja tätä. 

En pahemmin stressannut mistään mutta silti panikoin kun tyttö ei suostunut syömään kiinteitä yhtään alle 8 kuukauden iässä. Tarjosin ruokaa, mutta varmasti luovutin liian helpolla. En tiennyt mitään kikkoja, enkä keksinyt niitä itse. Puhuin aika vähän ystävilleni vauvan/lapseni asioista, jos he eivät niitä erikseen kysyneet. Onneksi ystävällen syntyi seuraavana vuonna vauva, niin puhuttavaa piisasi.

Kymmenen vuotta myöhemmin (aika tarkalleen) syntyi Hugo. Olin kerennyt täyttää muutama kuukausi aikaisemmin 31-vuotta. Osasin odottaa että vauvan syntymä tulee sekoittamaan pakkaa ja kunnolla. Osasin varautua että pari ensimmäistä viikkoa voivat olla aika hakemista. Tiesin että voisi olla mahdollista että vauva itkisi paljon. Olin varautunut siihen jo odotusaikana.

Ja hyvä niin, sillä Hugo oli todella itkuinen ensimmäiset 4 kuukautta. Välillä palasi muistot mieleen kymmenen vuoden takaa kun kanniskelin itkevää vauvaa. Mutta tällä kertaa minulla oli niin monta eri asentoa kokeiltavana, niin monta kikkaa ja älytön määrä mielikuvitusta ja ennen kaikkea sitä kokemusta. En turhautunut, vaan osasin toimia. En jännittänyt että toiminko väärin vaan toimin juuri niin kuin uskoin olevan parasta. Usein jostain jännästä asennosta tai tavasta löytyikin sitten apu. Vaikka vauva itki arki ei tuntunut puuduttavalta, en kaivannut pois kotoa.

Elin (elän vieläkin) vauvakuplassa ja toivoin joka ikinen sekunti että aika pysähtyisi. Että minun pieni ei kasvaisi niin nopeasti. Ikuistin kameralle tyyliin joka ikisen asennon, kuvasin joka ikisestä kulmasta, pidin niin paljon sylissä että hartiatkin menivät jumiin, enkä olisi siltikään raaskinut laskea ollenkaan pois sylistä. Iltaisin vain istuin ja tuijotin kuinka kaunis lapsi minulla onkaan. Kuinka kiitollinen olen että hän on siinä. Olen nauttinut tästä vauva-arjesta ihan alusta asti.

Olen mennyt, mutta vauva on aina ollut mukana. En kaipaa viihteelle lähtemistä sen sijaan ennemmin lähden ostoksille pieni mukanani. Ostelen lapsille vaikka ja mitä ja miltein joka ikinen kuukausi. Itselleni ostan jotakin pientä todella harvoin. Mikä onkaan ihanampaa kuin ostella lapsille kaikkea ja nähdä kuinka onnellisia he ovat saamistaan asioista. Siinähän saa tavallaan samalla itselleen, ainakin niin äärettömän hyvän mielen.

Olen kasvanut äitinä, saanut rutkasti varmuutta ja oppinut siten luottamaan omiin ratkaisuihini. Toisaalta taas tieto on lisännyt tuskaa ja pelkään välillä niin paljon menettäväni heistä jonkun. Huomaan että olisin todellakin tarvinnut kymmenen vuotta sitten vertsaistukea, jonkun jolla on tismalleen sama elämäntilanne. Ensimmäisen lapsen saaminen muuttaa elämän todella, muutos on suuri ja ihana. Se opettaa ja kasvattaa. Virheistä oppii ja niin se taitaa olla että ensimmäisen kohdalla harjoitellaan, heh. Näin ainakin omalla kohdallani.

Vaikka olenkin äitinä nyt erilainen kuin kymmenen vuotta sitten, ei minulla ole ollenkaan paha maku suussa menneestä. Koin tuolloin olevani hyvä äiti omalle tyttärelleni epävarmuudesta huolimatta. Olin äiti joka nautti omasta nuoruudesta, samalla rakastaen tytärtään enemmän kuin mitään muuta.


Millaista oli olla raskaana 20-vuotiaana ja 30-vuotiaana, käy kurkkaamassa postukseni Raskaana vuonna 2005 ja vuonna 2015.