Suosinko jotakin lapsistani?

Meidän viisi lasta ovat kaikki erilaisia, jokainen niin oman luontoinen, joku vaatii enemmän kuin toinen ja jokainen käyttäytyy välillä hankalasti. On vauvaa, leikki ikäisiä, eskarilainen ja koululainen. Ikähaarukka on 7kk-10v, tylsää näiden kanssa ei siis tule olemaan. Onko joku lapsistani suosikki tai suosinko heistä jotakin? Riittääkö rakkaus varmasti kaikille? Miten varmistaa että jokainen saa tarpeeksi sitä yksilöllistä aikaa? Tämmöistä postausta minulta toivottiin ja tässä pohdintojani aiheesta.

Onko joku lapsistani suosikkini tai suosinko jotakin lapsistani välillä enemmän kuin muita? Tarkkailin itseäni jonkin aikaa ja tulin siihen tulokseen, etten ainakaan tietoisesti suosi ketään, eikä minulla ole suosikkia (sen jo kyllä tiesinkin). Vaikka joku käyttäytyisikin hankalasti ja olisi vaikea päivä takana, niin en silti ole huomannut suosivani muita silloin enemmän. Arkeen kuuluu myös niitä huonoja päiviä ihan kaikille, myös äidille. Koitan olla mahdollisimman tasa-arvoinen kaikkia kohtaan.  Jos ostan kaupasta jotakin yhdelle, niin en mene kotiin ennen kuin minulla on jokaiselle jotakin. Pyrin tarjoamaan kaikille viidelle samat mahdollisuudet kaikkeen.

Hugo nyt toki tarvitsee äitiä eniten ja muut lapset tämän ymmärtävät. He eivät pidä sitä suosimisena, enkä kyllä itsekään. Toki varsinkin Aino on välillä mustasukkainen kun Hugo on sylissä, mutta kyllä sylistä löytyy tilaa myös Ainolle. Täällä blogissa, facebookissa ja instagramissa onkin näkynyt nyt paljon juttua ja kuvia Hugosta. Se ei kuitenkaan tarkoita että suosisin häntä jotenkin enemmän. Suukottelen, kuvaan  ja hassuttelen muiden lasten kanssa lähes yhtä paljon. Ongelmana on se, ettei he oikein enää pidä siitä että äiti sylissä pitäessä suukottelee kovasti, heh. Toki kaikilla on jo erilaiset tarpeetkin ja he tarvitsevat äitiä eri tavalla. Vanhemmista lapsista täällä näkyy vähemmän kuvia nykyään. Ihan vain sen takia, etten itse halua. He kyllä antaisivat laittaa kuvia vaikka kuinka paljon.

Entäs pystynkö rakastamaan kaikkia yhtä paljon ja samalla lailla kun heitä on noin monta? Tähän minun on helppo vastata, pystyn. Ihan rehellisesti pystyn tuon tuohon kirjoittamaan, sillä kummasti se oma rakkaus on riittänyt lasten lisääntyessä. Se rakkaus on syntynyt jo odotusaikana ja kun vauva on nostettu rinnalle on rakkaus suorastaan roihahtanut. Sillä sekunnilla kun vauva on sylissä olen rakastanut häntä niin kuin hänen sisaruksiaan. En enempää, vaan saman verran. Ainakin siltä se on tuntunut. Rakkaus on kasvanut sitä mukaa kun lapsia on tullut lisää. Alkuun mietin itsekin että riittääkö rakkaus vielä viidennellekin, mutta jo odotusaika osoitti, että kyllä se riittää. Ihan kuin sydämeni kasvaisi jokaisen pienen jälkeen ja sinne mahtuu taas ekstra määrä rakkautta.

Jos minun pitäisi kertoa ketä lapsistani rakastan eniten, niin en todellakaan osaisi vastata tuohon. Sehän on täysin mahdotonta, joten onneksi sellaista ei tarvitse koskaan tehdä. Kukaan lapsistamme ei ole koskaan maininnut, että rakastaisin jotakin toista enemmän kuin toista. Se vasta olisikin kamalaa kuultavaa, jos joku lapsistani kokisi niin. Sanon usein rakastavani heitä.

Entäs kun lapsia on monta, miten taata jokaiselle kahdenkeskeistä aikaa? Tämäkin on onnistunut tähän asti aika kivuttomasti. Sen kahdenkeskeisen ajan ei tarvitse olla pitkä. Matias tykkää että pelaan hänen kanssaan kimbleä, Lumi ja Iida tykkäävät että käyn heidän kanssaan kaupoilla, ja tietysti niin että toinen pääsee kerralla mukaan. Myös Matias tykkää käydä kaupassa. lapset pääsevät välillä mukaani viemään koiraa lenkille tai teemme jotakin muuta jonne otan vain yhden lapsen mukaan. Ainon tarvitsee päästä päivittäin syliin tankkaamaan läheisyyttä ja hän haluaa monesti minut mukaan leikkeihin. Aina jotakin pientä aikaa järjestyy jokaiselle lapselle. Ja se on ainakin nyt tuntunut riittävän kaikille hyvin.

En halua kuulostaa siltä että elämä olisi pelkkää ruusuilla tanssimista, sillä sitä se ei todellakaan ole. Tottakai jos joku lapsista on hankala koko päivän kiristelee hermojani. niin ärsyttäähän se suunnattomasti, mutten silti suosi ole ainakaan huomannut suosivani toista. Annan lapselle tilaa käsitellä omia tunteita ja sitten käydään niitä yhdessä läpi. Elämään kuuluu erilaiset tunteet ja se on normaalia. Voin myöntää että kyllä joskus kun on iskenyt mahatauti tai kaikki lapset huutaa ja tilanne on suoraan sanottuna kaamea, niin mielessä käy ajatus että mitä ihmettä mä ajattelin kun joskus halusin lapsia ja vielä näin monta. Mutta yleensä se jää siihen, enkä mieti sitä taas enempää.


Kiitos kaikille edelliseen postaukseen kommentoineille. Vastailen niihin vielä tänään. Eilen päänsärky kaatoi minut sänkyyn, mutta nyt alkaa jo helpottaa.