Mieheni on ollut synnytyksissä minun kallioni

Ah, tämä vauvakuume pistää väkisinkin selaamaan koneelta kuvia synnytyksestä, sekä muistelemaan kaikkea mitä niihin hetkiin on mahtunut. Yksi ihana asia niistä nousee ensimmäisenä mieleen ja se on onni siitä, että puolisoni on ollut synnytyksissä mukana. Oli synnytys ollut sitten pitkä tai lyhyt, niin mieheni on ollut synnytyksissä minun kallioni. Se johon tukeutua kivun tullessa. Hän on ollut se oma turvallisuuden luoja, vaikka olisikin vain istunut penkillä hiljaa selaten lehteä. Riitti, että hän vain oli paikalla.

Esikoisen synnytys oli pitkä, melkein seitsemäntoista tuntia. Sairaalassa taidettiin olla reilut kuusi, mutta nekin tuntui piinallisen pitkiltä. Tuolloin mieheni hieroi selkääni, lämmitti kaurapussia, soitti hoitajaa paikalle, piti kädestä, antoi juotavaa ja kesti kaiken urhollisesti loppuun asti, vaikka sairaala on paikka jota hän inhoaa yli kaiken. En tiedä miten olisin selvinnyt tuosta kaikesta ilman mieheni tukea. Lopulta se hetki, kun ollaan yhdessä tuijotettu pientä juuri syntynyttä lastamme on yksi tärkeimmistä ja onnellisimmista hetkistä koko elämässä. Siinä on niin vahva rakkauden tunne, ettei sen suurempaa tunnetta voi kokea.

Esikoisen synnytys kuitenkin oli sellainen, joka sai mieheni miettimään, haluaako mahdolliseen seuraavaan synnytykseen ollenkaan. Pahinta kaikista oli nähdä minut kivuissa, eikä sille voi tehdä mitään. Mutta luulen, että todella moni isä ja synnytyksessä oleva tukihenkilö kokee vastaavanlaista tunnetta. Puhuimme asiasta kun odotin toista ja onneksi sain mieheni jälleen tuekseni, sillä synnytys olikin aika nopea ja kivuton. Kun tiesi mitä on tulossa kipuun osasi varautua ja kroppa kesti mielestäni supistukset paremmin. Osasin jopa välillä rentoutua, joka auttoi huomattavasti. Tuolloinkin mies pääsi hieromaan selkää ja pitämään kädestäni.

Seuraavilla kolmella kerralla mies on tullut helpommin synnytyksiin. Tosin, niillä kerroilla lapset ovat syntyneet niin nopeaan, että hyvä jos olemme tajunneet, että vauva jo syntyi. Nämä synnytykset ovat olleet niin nopeita, että myös tämä synnyttäjä on ollut vauhdista välillä hämillään. Kivut ovat iskeneet kuin puskista ja olen ollut sen verran kipeä, ettei minuun ole voinut edes koskea. Esimerkisi viimeinen synnytys eteni niin huimaa tahtia, että viimeiset viisitoista-kaksikymmentä minuuttia olin kipeä ja silmät kiinni ollessani en edes tiennyt, onko mieheni vierelläni vai missä. No vieressä hän ei ollut, mutta minulle riitti tieto, että hän on samassa huoneessa ja ihan lähellä kuitenkin.

Voisin näin omasta puolesta sanoa isille, jotka ovat synnytyksessä mukana, että vaikka tuntuu ettet osaa tehdä mitään ja koet olosi sen vuoksi ehkä tarpeettomaksi, niin parasta on se, että kumppanisi tietää sinun olevan siinä. Tietää, että lähellä on ihminen, ketä tarrata kädestä, kenelle voi kiroilla ja huutaa kipua, kenelle voi vannoa ettei enää ikinä tulla tänne ja hetkessä perua sanat. Tietää, että se ihminen on kanssasi jakamassa yhtä maailman ihanimmista hetkistä. 

Synnytyksessä ei ole oikeaa tapaa toimia tai ole oikeita sanoja joita sanoa. On vain mentävä tilanteen mukaan. Joskus on ihan ok vain istua hiljaa tuolilla ja vaikka lukea lehteä. Joskus pitää hieroa selästä niin kauan, että omat kädet ovat siitä jo ihan väsyneet ja joskus pidetään kädestä, vaikka nainen tuntuisi sen runnovan. Kuitenkin kaikista tärkeintä on tukea ja olla läsnä. Jokainen sillä omalla tavallaan. Ei siis oteta paineita siitä. Ja jos synnytyksessä iskeekin komplikaatioita, niin on oman rakkaan tuki silloin korvaamatonta.

Olen kiitollinen miehelleni saamastani tuesta ja siitä, että hän on ollut läsnä vaikka se on välillä ollutkin vaikeaa katseltavaa. Olen myös kiitollinen siitä, että hän on ikuistanut pienen ensimmäiset hetket. Synnytykset ovat kokonaisuudessaan olleet upeita kokemuksia. Kivun kestää ja sen kärsiikin, kun palkintona on jotain niin upeaa kun oma lapsi. Se on tapahtuma, jota äiti ja tuskin isäkään koskaan unohtaa.

Onko sinun puolisosi ollut mukana synnytyksissä, vai kenties joku muu? Vai oletko ollut synnyttämässä ihan yksin?