Kaksplus.fi

tiistai 2. syyskuuta 2014

Reumapolikuulumisia

Tänään lähdettiin J:n ja kolmen nuorimman lapsen kanssa Tampereelle, sillä isolla S:llä oli reumapoli käynti. Vaikka sitä tietää että kaiken pitäisi olla hyvin, niin aina nämä päivät saa ihon kananlihalle, sydämen lyömään pari ylimääräistä lyöntiä ja päässä jyskyttää ajatus, että kai varmasti olen tarkkaillut tytön vointia tarpeeksi. 

Perillä oltiin jo hyvissä ajoin ja ilmottauduimme automaatille..kyllä se oikea ihminen siinä luukulla oli kivempi juttu..harmi kun sen mukavan ihmisen on "korvannut" nyt kone. :( Menimme jo todella tutuksi tulleeseen aulaan odottamaan lääkärille pääsyä. Minun vatsanpohja oli täynnä perhosia mutta iso S leikki innoissaan eikä häntä jännittänyt yhtään. Pian tulikin meidän vuoro ja menimme lääkärin vastaanotolle kahdestaan ison S:n kanssa, J jäi muiden kanssa leikkipaikalle.

Ensin oli perinteiset kyselyt ja ilokseni sain kaiken vastata olevan mallillaan. Sanoin kuitenkin että edelleen usein vasen jalka koukussa levossa, vaikkei arista sitä mitenkään. Syykin siihen taisi selvitä, sillä oikea jalka on lyhyempi. Oikean jalan alle laitettiin sentin paksuinen palikka, jolloin jalat näyttivät suht suorilta. Sitten katsottiin jokainen nivel, pään taivutukset, varpailla seisominen, kantapäillä seisominen, pituus ja paino. Kaikki niiltä osin kunnossa. Sitten vielä ultrattiin ja sekin näytti kaiken olevan kunnossa.

Sitten puhuttiin lääkityksestä ja lääkäri tuli siihen tulokseen että lääkitys puretaan KOKONAAN!!!:D Noi sanat oli musiikkia korvilleni. Ei enää lääkkeitä, ei huonoa oloa, ei oksentelua, ei ylimääräistä kiukkua! Jipii, kyyneleet siinä meinasi nousta silmiin. Tämä ei tietenkään silti tarkoita että kaikki olisi nyt lopullisesti hyvin. Lastenreuma on nyt unitilassa, mutta voi herätä vaikka viikon, kuukauden, vuoden tai parinkymmenen vuoden päästä koska vaan tai sitten se ei enää koskaan kiusaa meitä. Nyt kestää noin kuukausi kun lääkkeet poistuu elimistöstä ja tämä tarkoittaa meille vanhemmille tiukkaa seurantaa tytön oireista. Herkästi pitää ottaa yhteys jos jotakin ilmaantuu. Toivotaan tietysti että ei ilmaannu. :)


Koska selvää pituuseroa jaloista kuitenkin löytyi, olisi meidän mentävä röntgeniin. Oikeassa lonkassahan oli joskus pieni määrä nestettä, olisiko se hidastanut toisen jalan kasvua? Sillä ennen näin suurta eroa ei olla huomattu. Pelkäsin jo hieman että joudumme ajamaan röntgeniin jokin toinen päivä, mutta ihana hoitaja saikun saikin puhuttua meille heti samalle päivälle "valokuvauksen" niin kuin J aina isolle S:lle sanoo. :) Ennen röntgeniin menoa saatiin uusi aika joulukuun alkuun.

Päätimme että J menisi tytön kuvaukseen ja minä jäisin muiden kanssa odotustilaan leikkimään. No pikku E leikki nätisti, mutta pikku S itki koko ajan ja oli jo nälkäinen ja erittäin väsynyt. Kanssa odottajien kuuloa ja hermoja säästäen annoin tytölle tutin, jonka saa siis yleensä vaan unilla. Se auttoi vähän, kunnes itku taas alkoi. Päätin että nyt on hyvä tilaisuus mennä käyttämään pikku E vessassa jolloin pikku S hieman rauhoittuisi kun olisi muuta tekemistä. Samalla räppäsimme meistä peilin kautta muutaman kuvan. :) Pikku S kun rakastaa sitten katsella omia kuviaan, se onneksi rauhoitti (pahoittelen, mun puhelimessa on surkee kamera).


Röntgenistä saapui iloinen ja reipas tyttö. Hienosti oli mennyt ja oli kuulemma (oman kertoman mukaan) seissyt ihan paikoillaan ja lääkäri oli kehunut reippaaksi. Ja tottahan se on , kaiken kokemansa jälkeen tyttö on edelleen niin reipas.♥

Sairaalalta ajeltiinkin sitten herkuttelemaan hampurilaisilla koko porukalla. Samalla iloittiin näistä ihanista uutisista. Nyt vain toivotaan kädet kyynärpäitä myöten ristissä että reuma tajuaa pysyä unitilassa eikä tule meitä kiusaamaan. Nyt vielä jännitetään mikä on jalkojen kohtalo, tarvitaanko toimenpiteitä vai saako olla noin. Onneksi sen pitäisi selvitä lähiaikoina. :)

Tämmöisiä kuulumisia tällä kertaa.
Voin sanoa että olen onnellinen pienen tyttöni puolesta.♥

maanantai 14. heinäkuuta 2014

Syntymäpäiväkutsut - ei se perinteinen kortti

Tänään askarreltiin vanhimman tyttäreni tuleville kaverisynttäreille kutsukortit. Niitä olisi tarkoitus juhlia elokuun toinen päivä, joka on se ihan virallinen ja heti kaverisynttäreiden perään kahvitetaan sukulaiset ja kummit.

Annoin luvan kutsua vain neljä läheisintä ystävää. Esikoiselle se kävi hyvin, eikä hänelle tuottanut vaikeuksia valita niitä neljää läheisintä ystävää. :) Päätimme että kutsut eivät olisi ne ihan normaalit kortit, vaan halusimme tehdä jotakin erilaista. Niinpä äiti hetken mietti ja pian olikin selvää mitä tehtäisiin. Siispä esikoisen kanssa arkartelupaja pystyyn. :)

Tällä kertaa kutsut tehtiin tulitikkurasioihin. 
Ja tässä kera kuvien se miten me ne toteutimme.

1. Tarvitset sen verran tyhjiä tulitikkurasioita kun kutsuttujakin on. 


2. Liimaa pala jotakin kivaa lahjapaperia askin pohjalle.
 Me käytimme jälleen kerran Ikean ihanaa paperia ja väriksi valikoitui harkinnan jälkeen sininen.


3. Seuraavaksi päällystä tulitikkuaski samanlaisella paperilla. Levitä ensin liimaa askiin ja sen jälkeen vielä lahjapaperiin. 
Me kohdistimme paperin niin että hahmon pää jäi päälimmäiseksi.


4. Leikkaa kivan värisestä kartongista sopivan kokoinen pala, joka toimii kutsun pohjana ja mahtuu rasiaan nätisti rullattuna. Kirjoita siihen kutsu. 
Me kirjoitimme näin:
Tervetuloa 9v. syntymäpäivilleni lauantaina 2.8. klo 11.00 - 13.30 Osoite on: xxxxxxx
Ilmoitathan äidilleni jos et pääse tulemaan viim. 31.7. mennessä. puh. xxxxxx
T: E
Seuraavaksi rullasimme kutsut ja liimasimme pienen kukkasen, joka pitää rullan kiinni. Sitten kääröt  rasioihin ja rasiat kiinni.


5. Lopuksi muokkasimme isoista kirjekuorista hieman pienempiä (teipin avulla) ja leikkasimme lahjapaperista vielä kuvan jokaiseen kuoreen. Jokaisen kuvan kohdalla lukee ajatuskupalla että "sisältää kutsun syntymäpäiville"


Meilestäni kutsut onnistuivat hyvin ja niistä tuli mukavan näköiset. Tänään viedään ne sitten jokaisen postilaatikkoon ja toivotaan että kaikki kutsutut pääsisivät paikalle elokuussa. :)

lauantai 28. kesäkuuta 2014

Sitä jaksaa kun on pakko

Olen tästä aiheesta jo ennenkin kirjoittanut, mutta nyt kirjoitan uudestaan..On vain pakko purkaa näitä jonnekkin.

Oli vuosi 2011 ja elettiin maaliskuuta. Iso S oli 1v11kk ja pikku E 3kk. Takana rankkoja öitä puolenvuoden ajalta ja väsyneet/huolestuneet vanhemmat. Yöllä ylös piti nousta välillä kymmenenkin kertaa ja ei suinkaan vauvan takia vaan tuon silloin miltei kaksivuotiaan. Tiedätkö sen tunteen kun heräät kamalaan huutoon ja kiljuntaan keskellä yötä. Yrität rauhoitella lasta, mutta koskea ei saa ja toinen ei edes ymmärrä mitä hänelle puhut. Huuto kestää parista minuutista kymmeneen minuuttiin ja ainoa asia mitä voit tehdä on itkeä sängyn laidalla voimattomana ja syyttäen itseäsi siitä kun et osaa auttaa toista. Tämä toistui joka ikinen yö monta kertaa yli puolen vuoden ajan. Lopulta se tunne puuduttaa ja istut sängyn vierellä silmissä pelkkää tyhjyyttä odottaen että toinen nukahtaa. Kun vihdoin kömmit takaisin peiton alle alkaa kuulua pienen ihmisen nälkäistä tuhinaa.

Vuosi 2011 oli elämäni rankin vuosi. Näin jälkeenpäin hoitokertomuksia lueskellessa sitä vaan ihmettelee että miten tuon kaiken on jaksanut ja pysynyt vielä järjissä. Kai sitä sillä hetkellä vain jaksaa kun on pakko.  Vuonna 2011 kuulimme että nyt jo viisivuotias tyttömme sairastaa lastenreumaa. Yöllisille huudoille löytyi vihdoin syy, kipulääkettä syötettiin, yön tyttö nukkui "unisukka" (= tukilasta) jalassa, aloitettiin lääkitys, fysioterapia, lukuisia käyntejä sairaalassa, verikokeita, nukutuksessa tehtäviä punktioita, verenmyrkytysepäilyn takia öitä sairaalassa (kahteenkin otteeseen) eristyksessä ja antibiootti suoraan suoneen. Kelaan lappujen täyttämistä, uuden sairauden kanssa elämään opettelemista ja siinä samalla hoidat pientä vauvaa jolla on jatkuvasti silmätulehduksia. Niiden takia ravataan lääkärissä, kunnes ties kuinka monennen tulehduksen takia saadaan lähete nukutuksessa tehtävään kyynelkanavien sondeeraamiseen ja siihenkään ei riitä se yksi kerta.


Lääkärissä ravattiin vuonna 2011 ja 2012 niin paljon, etten edes muista kuinka monta kertaa. Ihme kyllä meidän parisuhde ei tuosta kaikesta stressistä ja huolesta kärsiyt. Se muuttui vain lujemmaksi (vaikka välillä syytimme turhaan toisiamme keskellä yötä kun yritimme epätoivoisena rauhoitella huutavaa tyttöä) ja tuolloin elämä johon kuului lukuisia sairaalakäyntejä tuntui meille normaalilta. Näin kun nyt suuntaa katseet menneeseen voi nostaa itselleen, J:lle ja isolle E:lle hattua. Välillä kun luen noita kertomuksi miettii välillä että koska me tuollakin ollaan oltu. Sitä on välillä ollut niin väsynyt, ettei edes muista että ollaan oltu silloin jossain hoidoissa jne. Itku kurkussa selailin yksi ilta papereita ja meitin kuinka urhea pieni tyttömme on ollut. Niin paljon pelottavia juttuja tapahtui niin aralle tytölle. Paljon nukutuksia, lukuisia pistoksia mm.ssa verikokeiden, kanyylinlaiton ja lääkepistoksien takia, erilaisia tutkimuksia, lääkäreitä joka lähtöön ja vaikka mitä muuta.


Luin eräästä lehdestä hiljattain jutun jossa äiti kertoi tyttärensä lastenreumasta. Tuo tyttö on vuoden vanhempi kuin meidän iso S ja hänellä todettiin lastenreuma samana vuonna kuin tytöllämme. Sitä osasi niin tuntea äidin tuskan ja itkuhan sitä lukiessa tuli. Ihan kuin olisi meidän lapsesta kirjoitettu. Me emme ole vielä olleet missään leireillä/tilaisuudessa jossa on lastenreumaa sairastavia ja heidän vanhemmat. Aina on silloin ollut jotakin muuta jolloin olemme estyneet menemään. Vertaistuki olisi ollut näin jälkeenpäin ajateltuna alkuvaiheessa hyvä juttu, mutta silloin se ei vain tuntunut hyvältä. Ehkä sitä oli silloin niin pihalla kaikesta.

Nyt vuonna 2014 reuman tilanne on hyvä. Lääkitystä ollaan jo purkamassa. Viimeisestä nukutuksessa tehdystä punktiosta on kaksi vuotta. En voi sanoin kuvailla kuinka onnellinen olen tästä meidän tilanteesta. Se että tyttömme voi elää niin kuin terve viisivuotias on jotain niin mahtavaa.♥ Ainoa ero on se että hänellä on säännöllinen lääkitys. Voi kun tilanne jatkuisi näin aina vain!!
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...