Kohta ei ole enää vauvaa!

Ihan kohta, vain viikko siihen kun pieni Hugo täyttää vuoden. Kohta ei ole enää vauvaa, vaan pienen pieni taapero. En jotenkaan voi uskoa, että vuosi on kohta takana. Ihana vuosi tämä on ollutkin ja olen todella koittanut ottaa tästä vauvavuodesta ihan kaiken irti. Nukkunut monet yöt tuhiseva vauva kainalossa, tuijottanut vain pientä nukkuvaa lasta joka on jotain niin uskomattoman kaunista, kantanut, imettänyt ja pitänyt lähellä, koittanut saada toisen olon paremmaksi, suukotellut pieniä käsiä, varpaita ja poskia, tuntenut kuinka pieni painautuu rintaa vasten ja kuuntelee sydämeni lyöntejä viimein nukahtaen. Valvotut yötkään ei ole tuntunut missään, sillä olen elänyt jossain superpaksussa vauvakuplassa jota väsymys ei ole puhkaissut.

Vauvavuosi alkaa pian olla taputeltu ja sen myötä olen hankkiutunut eroon myös vauvavuoden tarvikkeista. Nyt viimeisimpänä vaunuista. Siis kyllä voi kirpaista vaunujen myyminen. Ei minulla ensimmäisten lasten kohdalla ollut tätä ongelmaa mutta nyt viimeis(t)en kanssa, Eikö meiltä enää koskaan löydy omaa pientä vauvaa jota lykkiä vaunuissa? Lapsenlapsetko vasta seuraavia? Miten muka maltan odottaa? Miten ikinä selviän tästä tämän vauvakuumeen kanssa? Joka puolelta kuulee vauva uutisia ja aina niiden kuuleminen on ihanaa. Osaan olla onnellinen toisten puolesta, onhan ne upeita uutisia. Sitten on ihanat blogit, joiden kautta pääsee seuraamaan toisten odotusta ja vauva-arkea. Se ehkä hieman hellittää tätä tunnetta. Voin kyllä jo kuvitella kuinka sekoan kun joku lapsistani joskus kertoo vauva uutisia. Noh, koitan silloin hillitä itseni.

Tästä vauvavuodesta minulla on erittäin hyvät fiilikset. Se on oikeasti tuntunut vauvavuodelta. Aika samanlaiselta kuin kymmenen vuotta sitten kun sain esikoisen. Olen valvonut öisin ja vauva-aika on ollut välillä haastava kaikkine kantamisineen ja refluksin kanssa selviten. Erona se, että nyt oli enemmän kokemusta ja vähemmän panikointia kaikesta mahdollisesta. Kolme muuta välissä ovat olleet niin helppoja, ettei valvottuja öitä heistä yhteensä ole kuin parin kuukauden ajan ja he ovat itkeneet oikeastaan vain nälkää.

Nyt sitten suunnitellaan jo kovasti Hugon yksivuotis syntymäpäiviä ja valokuvia, jotka olisi tarkoitus räpsiä itse. Vastahan suunnittelin ristiäisiä! Tietty visio on jo valmiina, toivon vain että toteutus onnsituu hyvin. Itku ihan varmasti pääsee kun onnittelulaulu raikaa pienelle rakkaalle. Tämä on minulle iso pala, johon olen koittanut valmistautua jo pisemmän aikaa. En kuitenkaan onnistunut siinä täysin. Moni helpottuu siitä että vauvavuosi on ohi ja onhan taaperoiden kanssa elämä niin ihanaa. Mutta omalla kohdalla tämä on yhden aikakauden loppu, ovi takana sulkeutuu ja se kirpaisee. Siksi se on tällä kertaa todella vaikeaa. Vai täytyykö se ovi takana sulkea kokonaan vai voiko sen jättää vähän raolleen? Niin kuin tein viimeksi Ainon kohdalla.

En vain vielä ole ihan sisäistänyt etten enää saisi odottaa ja jännittää sitä plussan piirtymistä tikkuun, raskauden onnea ja jännitystä, synnytystä ja ensihetkiä. Älä koskaan sano ei koskaan, niinhän olen ennenkin sanonut, sillä niin monta kertaa olen sanani ottanut takaisin, mutta nyt toistaiseksi meidän perhe on nyt tässä. Voihan se olla, että maailmankirjat menee ihan sekaisin, lehmät alkaa lentää, kalat selviää kuivalla maalla, kraanavedessä on jotain outoa ja mieheni alkaa houria, että pakko saada vielä se yksi lapsi. Epätodennäköistä muttei täysin mahdotonta. Hmmm taidan siis jättää sen oven vielä pikkuisen auki.