Joskus äiti on vain yksinäinen

Minulla on ympärilläni ihania ihmisiä. Ystäviä, kenen kanssa vaihtaa ajatuksia ja kuulumisia. Olen kiitollinen heistä jokaisesta. Joskus sitä kuitenkin on vain yksinäinen. Näen ystävistä suurinta osaa todella harvoin. Enemmän vaihdamme kuulumisia puhelimen välityksellä kuin kasvotusten. Yhtä lukuunottamatta kaikki ystäväni asuvat eri paikkakunnilla ja välillä aikataulujen sovittaminen yhteen on todella haasteellista. Kaukana on ne ajat, kun istuttiin iltaa ystävän kanssa kahdestaan ja olin yötä poissa kotoa. Puhuttiin aamuyöhön asti ja herätessä jatkettiin. On eri asia olla samassa tilassa, kuin näpytellä puhelimeen viestejä. Vaikka tällä hetkellä se tuntuu olevan lähes ainoa tapa viettää aikaa heidän kanssa.

Se että viimeiset neljä lasta ovat syntyneet aika perätysten, 4/2009, 12/2010, 2/2013 ja 8/2015, on tietysti osaltaan vaikuttanut paljon. Olen ollut vähän väliä raskaana, elänyt vauva-arkea ja imettänyt. Nämä vaiheet on eletty meillä jo monta kertaa ja nyt menossa on ihana taaperoaika. Siinä missä muilla lapset ovat jo isompia ja menty eteenpäin, on meillä vauva-aika alkanut uudestaan. En tosin valita, sillä näinhän on toivottu. Kun minä vaihtelin kotona vaippoja ja itselleni puhdasta paitaa pukluisen tilalle, oli moni jo palannut työelämään. Onneksi aina joskus joku on elänyt kanssani samaa vaihetta, jolloin on tuntunut, että joku tietää tarkalleen millaista arkea tämä nyt on. Käy läpi samat jutut ja painii samojen asioiden äärellä. Sillä se vauva-arki ja muukin unohtuu salakavalasti lapsen/lasten kasvaessa.

Millaista on kun päivät ovat melkein samanlaisia keskenään, lasta on kannettu taas koko päivä, keittiönpöytä on siivottu jo ties kuinka monta kertaa ja tavarat laitettu paikoilleen yhä uudelleen ja uudelleen. Kuulumisia ei vaihdeta ystävien kanssa päivittäin ja silloin olo on aika yksinäinen. Onhan minulla lapset, mutta näin aikuisena sitä kaipaa sitä aikuista seuraa. Niinpä kun mies tulee töistä kotiin, kuulee hän kaikki mikä milloinkin on mielen päällä.

Netistä löytyvät vauvaryhmät ovat monelle vauva-aikana suuri pelastus, niin myös minulle. Iso porukka odottavia naisia on samassa ryhmässä, jännittää hulluna ensin vauvan syntymää, tsemppaa toisiaan, eletään vauva-arkea ja jaetaan kullanarvoisia vinkkejä. Se on paikka, josta tietää saavansa vertaistukea ja löytää jopa hyviä ystäviä. Järjestetään tapaamisia, jossa äidit näkevät lasten kanssa (ketkä sinne milloinkin pääsee). Sormet juoksevat näppäimistöllä kun päiväuniaika alkaa ja äidit kertovat päivästään. Se on aikaa jolloin saa sitä aikuista seuraa. Sillä vaikka päivällä kotona on lapsia ja et ole yksin, voi silti tuntua että on yksin. Ei lapsille voi kertoa niitä aikuisten ajatuksia ja mahdollisia huolia.

Itse kuulun muutamaan tällaiseen ryhmään ja oikeasti ne on ihan huippuja. Lisäksi minulla on tämä blogi ja sen kautta tulleet uudet ystävät. Olen löytänyt tämän kautta kasan ihan huippu tyyppejä ja saanut paljon vertaistukea. Ja mikä parasta, täällä elää aina joku kanssani samaa elämänvaihetta. Aina löytyy joku, joka painii saman asian tiimoilla. Voi kuulostaa hassulta, että koen olevani yksinäinen, vaikka kotonakin austaa viisi lasta ja mies, mutta luulen että aika moni kokee välillä olevansa. Näin kotona ollessa sitä miettii, että mihin sitä oikein kuuluu? 

Kotiäiti on lusmu?

"Tiekkö se on kotona kaiket päivät ja löhöö vaan sohvalla, vähänkö sillä on helppoo. Mieti nyt, voi kattoo leffoja, lukea kirjoja, surffailla netissä, vaikka koko päivän. Ja mieti kuinka hienoa on, kun ei oo mitään aikatauluja. Onhan se elämä helppoa kun voi vaan olla. Tuskin saa enää koskaan töitäkään mistään kun on noin laiskaks ruvennu"

Kotiäiti istuu päivät sohvalla katsoen televisiota samalla kun lapsi/lapset leikkivät keskenään. Äiti lämmittää nopeasti ruokaa ja syömisen jälkeen lapsi päiväunille ja ah, jälleen omaa aikaa joka vietetään joko nenä kiinni tietokoneessa, tabletissa tai puhelimessa uusimpia lastenvaateuutuuksia ostellessa. Samalla voi herkutella suklaalla ja kupilla kuumaa kahvia/teetä. Halutessa voi maata sohvalla ja katsella hyvää elokuvaa. Päivät ovat leppoisia ja omaa aikaa on rutkasti. Kaikki asiat voi tehdä juuri silloin kun itsestä tuntuu hyvälle ja kotikin pysyy siinä sivussa jotenkin siistinä. Joillakin saattaa olla käsitys, että kotiäidit vain ovat, eivätkä tee mitään järkevää päivän aikana. Heistä kotiäiti on lusmu. Olen kyllä tästä eri mieltä.

Todellisuus on kuitenkin jotakin ihan muuta. Aamupalan äiti nappaa lennossa melkein joka aamu, aamut kuluvat peittoja lattialta ja sohvalta keräillessä, sänkyjä pedatessa,  pyykkiä laittaessa ja tietysti kaksi kotona olevaa pientä tahtoo olla ihan kaikessa mukana. Sitä mukaa kun äiti täyttää esimerkiksi pyykkitelinettä, tyhjää taapero sitä hymy huulilla. Pian ollaan ruuan laitossa, luetaan kirjoja ja leikitään ja ehkä siivotaankin kun odotellaan ruuan valmistumista. Tai jos ruoka on valmiina jää aikaa esimerkiksi siivoamiselle enemmän tai ruuan ollessa uunissa mennään ulos. Vaikka siivoisin koko päivän, näyttää hetkessä siltä kuin en olisi tehnyt mitään. Yhden huoneen kun saa siistiksi on aloitettava uudestaan toisesta. En siis ihmettele kun mies tulee töistä ja hän näkee minut sohvalla istumassa, ensimmäistä kertaa päivässä, ja hän katsoo minua sillä ilmeellä kuin en olisi tehnyt mitään. Sanotaanko niin, että nuo viisi ovat aika tehokkaita vaihtamaan leikkiä lennosta toiseen. Ja en koko päivääni halua kuluttaa leluja keräillen, vaan olla lasten kanssa, unohtamatta niitä omia hengähdystaukoja.

Yleensä kun saan pienimmän päiväunille, keitän itselleni sen kupin teetä, jonka juominen jää usein kesken. Saatetaan laittaa televisiosta jokin ohjelma ja katsotaan sitä hetki Ainon kanssa. Silloin hän rauhoittuu hetkeksi ja näin päivä jatkuu paremmissa merkeissä. Tai sitten luetaan kirjoja, piirretään tai väritetään. Se on aikaa, jolloin voin keskittyä vain toiseen lapsista ja se aika on Ainolle ja minulle hyvin tärkeää. Eniten hän tahtoo käpertyä kainalooni ja olla ihan lähellä. Päiväunien aikana minulla on kuitenkin myös mahdollisuus hieman somettaa, jos oikein hyvä tuuri käy ja Ainokin nukkuu, mitä tapahtuu todella harvoin. Silloin voin jopa avata bloggerin ja kirjoittaa. Päikkäriaika on varmaan jokaisen kotiäidin yksi odotetuimmista tauoista. Se voi olla hetki kun saa juoda sen kupposen teetä/kahvia kokonaan ja kuumana, eikä kukaan sotke, huuda, roiku vaatteissa ja se on hetki kun saa mennä ihan yksin vessaan, hah. Jos Ainolla on hyvä leikki menossa, voin hyvällä omallatunnolla pitää itsekin tauon ja lukea lehteä tai olla tietokoneella.

Kotona riittää hommaa ihan joka päivä. On siivoamista, ruuanlaittoa, kerhoa, puistoilua, ystäviä, pyykinlaittoa paikoilleen, ripustamista ja pesemistä. Näin isolla porukalla pyykkiä tulee niin paljon, että sitä saa pestä joka päivä sen kaksi koneellista. Siltikään pyykkikorin pohja ei näy. Koko aikaa ei tietenkään voi käyttää siivoamiseen, sillä olen kotona lapsia varten. Heidän kanssa pitää puuhaastella ja kehitellä ohjelmaa.  Hugo nauttii eniten siitä kun saa leikin lomassa kiivetä syliin, tai kun makoilen lattialla ja hän saa ryömiä ylitseni. Ja varsinkin nyt syli vaikuttaa olevan se paikka jossa halutaan olla melki koko ajan. Tai sitten roikutaan housunpuntissa ja itketään. Aino tykkää puolestaan koti- ja prinsessaleikeistä ja niissä ollaan mukana.

Inhottavaa että yllättävän monella on käsitys, että kotona vain lusmuillaan ja vältetään töihin menemistä. Voin sanoa, että kyllä tämäkin ihan työstä käy ja työaikakin on pitkä. Mutta kun tästä nauttii, niin kotiäitiys on oikein kivaa. Kyllä voin sanoa että välillä puuduttaa ainaiset pyykkivuoret, lelujen keräämiset, ruuanlaitto jne. mutta silti se että näen lasteni kasvavan ja saan olla heidän arjessaan mukana paikkaa tuon. Koululaisistakin on kiva tulla kotiin kun äiti on auttamassa läksyjen kanssa. Itse en ainakaan voisi kuluttaa päiviä niin, että maataan sohvalla ja katsotaan elokuvaa toisen perään. Eihän se olisi kenellekkään hyväksi.

Joskus kotona oleminen uuvuttaa. Samat asiat toistuvat päivästä toiseen ja aikuinen seura todella kelpaisi. Pidän silmät auki koko ajan, jos löytäisin työn jota tehdä kotiäitiyden ohella. Joko iltaisin tai näin kotona ollessa päivisin. Nyt tämä blogi on yksi henkireikäni. Paikka josta löytää vertaistukea ja jonne kirjoittaa pohdintoja sekä haaveita. Paikka josta olen löytänyt ystäviksi aivan mielettömiä tyyppejä. Illat ja alkuyö kuluukin tiiviisti blogin parissa, sillä postauksien kirjoittaminen vie paljon aikaa, sillä näitä ei tule tehtyä lasten hereillä ollessa, paitsi joskus.

Toistaiseksi olen vielä(kin) kotiäiti ja en häpeile sitä mitenkään. Koen olevani ihan yhtä hyvä kuin työssä käyvä äiti.

Mieletön MHL yhteistyöilta #samppanjaamaanantaihin

Tämä äiti otti maanantaina irtioton arjesta, kovin tervetulleen sellaisen. Irtioton, jota ei voinut jättää välistä. Sain muutama viikko sitten kutsun Marja Hintikka Live bloggaajien yhteistyöiltaan ja arvaten olin tästä innoissani. Edelliset kaudet tullut katsottua, joten oli ihan mieletöntä päästä tapaamaan heidät kasvotusten. Onneksi muutaman mutkan kautta lapsille löytyi hoitaja päiväksi ja pääsin lähtemään. Aamulla puin päälleni vielä Pietamon ihastuttavan Anja mekon ja sitten nokka kohti Helsinkiä ja  #samppanjaamaanantaihin.

Kolmas kausi starttaa 17.10 ja mukana on todella mielenkiintoisia teemoja. Väärässä iässä vanhemmaksi teema kiinnostaa paljon. Aina sitä on väärän ikäinen vanhempi. Itse olen saanut lapsia sekä parikymppisenä että kolmekymppisenä ja esikoisen aikaan tuli kuultua kuinka nuori äiti olen. Nyt kolmenkympin paukkuessa rikki, ei onneksi ole kuulunut mitään pahoja heittoja vielä. Jos tässä joskus vielä alkaisi odottaa ja ikää olisi muutama vuosi lisää, niin varmasti saisi kuulla jotakin. Tämä on vähän sama kuin meidän lapsilukukin, joko niitä on liian vähän tai liian paljon. Marja kertoi tulevasta kaudesta ja joukossa oli muitakin mielenkiintoisia puheenvuoroja. Välillä jopa niin koskettavia, että itkussa oli pidättelemistä tai välillä sai nauraa vatsa kippurassa. Lisäksi saimme kuulla iloisen uutisen, kun Marja kertoi odottavansa kolmatta lastaan ja miten suloinen vauvavatsa hänellä onkaan.

Tällä kolmannella kaudella tartutaan kiinni meidän vanhempien pelkoihin. Hintikan teettämän tuoreen taloustutkimuksen mukaan vanhempien top viisi pelot ovat: 1.Joku tekee lapselleni pahaa 2. Lastani kiusataan 3. Lapseni sairastuu vakavasti 4. Lapseni kuolee 5. Lapseni joutuu huonoon seuraan teini-ikäisenä. Ja kyllä voin allekirjoittaa nuo kaikki pelot.

Puheita kuunnellessa oli naposteltavana pientä purtavaa, joka oli aselteltu esille todella kauniisti, unohtamatta sitä kuinka herkulliselta ne maistuivatkaan. Alkuun vain meinasi unohtua koko syöminen, sillä puheenvuorot olivat todella kiinnostavia. Illan aikana kohotimme myös lasit samppanjaa. Tällä äidillä vei tosin melkein koko illan tyhjentää yksi lasi kuplivaa, hehee. MHL facebookista voit käydä kurkkaamassa videon, josta näkee hieman illan tunnelmia.

Parasta reissussa oli myös tavata muita bloggaajia. Maarian ja Hannan kanssa nähtiin jo hyvissä ajoin ennen iltaa ja naurettiin kyllä välillä vatsat kipeäksi. Kuinka upeita naisia nuo molemmat ovatkaan. Selinan kanssa nähtiin sitten paikan päällä ja olipa niin ihana nähdä pitkästä aikaa ja jälleen Helsingissä, hih. Kyllä sitä oltiinkin odotettu. Tapasin ensimmäistä kertaa myös Maaritin. On aina niin ihana tutustua uusiin ihmisiin. Olen aina tykännyt mennä uusiin tilanteisiin ja tutustua uusiin ihmisiin. Tuntuikin että osan näistä naisista olisin tuntenut jo pitkänkin aikaa.

Ihan mieletön kokemus josta jäi aivan mahtavat muistot. Kiitos että sain olla mukana.

Osa kuvista: Maarian ottamia

Manduca: hyödyke vai turhake?

Nykyään myynnissä on aivan järjetön määrä erilaisia vauvatavaroita. On jos jonkinmoisia vaunuja erilaisilla toiminnoilla kuten kolmella tai neljällä pyörällä, yhdistelmänä, heittoaisalla, kovalla ja pehmeällä kopalla jne. Sittereitä löytyy esimerkiksi tärisevänä, keinuvana ja erilaisia ääniä pitävinä ja sitten on kantoreput ja liinat. Miten tästä kaikesta voi osata valita juuri itselle parhaimmat ja ne omiin tarpeisiin sopivat?

Oikeastaan vain testaamalla. Päätöstä ei kannata tehdä liian nopeasti. Päätin Matiaksen aikana hommata kantorepun. Tutustuin pitkään erilaisiin vaihtoehtoihin ja päädyin ostamaan Manducan. Reppu oli ihana ja siinä oli hyvä kantaa. Ongelma oli vain se että Matias ei viihtynyt siinä. Luulen että Matias oli repun hankkiessa sen verran "vanha" (8kk) ettei enää tottunut siihen. Näin jälkiviisaana olisin tietysti voinut käydä kaupassa testaamassa suostuuko poika edes olemaan siinä. Sama reppu oli käytössä myös Ainolla kerran maksimissaan kaksi. Koin sen kuitenkin turhaksi, sillä Aino nukkui pienenä todella paljon ja oli ihan sama mihin hänet laski nukkumaan, joten usein hän pötkötteli vaunuissa ja hereillä ollessa seurusteltiin. Reppuilu oli siis näiden kahden kohdalla turhake.

Kun aloin odottaa Hugoa en tuhlannut ajatustakaan kantovälineille, kunnes huomasin että poika viihtyy jatkuvasti sylissä ja vain pystyasennossa. Pian huomasin jälleen selaavani erilaisia kantovälineitä. Ja koska Manduca oli ennestään tuttu päätin tilata sen.  Sain kyllä siitä moitteita mieheltäni, sillä hän muistutti minua kuinka edellisellä kerralla kävikään. Tällä kertaa vauva oli sen verran pieni kun repun ostin, niin uskoin hänen tottuvan siihen. Lisäksi hän ei todellakaan nukkunut pitkiä pätkiä vaunuissa tai muuallakaan. Repusta muodostuikin meille yksi iso arjen pelastaja. Olin tehnyt täydellisen hankinnan.

Reppu oli meillä päivittäisessä käytössä ja Hugo viihtyi siinä hyvin siihen asti, kunnes ei enää mahtunut repun sisällä olevaan pienentimeen. Jätimme repun suosiolla syrjään, sillä hän menetti täysin hermonsa kun laitoin pojan siihen, ja koitimme aina välillä ottaa reppua takaisin käyttöön. Sitkeän yrittämisen ja pojan kasvaessa hän rakasti reppuilua jälleen. Kun harson avulla hieman pienensin manducan alaosaa, oli pojan kivempi olla siinä. Ja niin meidän reppuilu on jatkunut.

Manduca on käytössä lähes päivittäin. Hugo viihtyy edelleen paremmin etupuolella kuin takana. Minulle tämä sopii hyvin, sillä lapsen laittaminen taakse on hieman haastavaa. Lisäksi olen laittanut merkille, että minun selälleni on ehkä parempi kantaa edessä kuin takana. Selän puolella kantaminen tuntuu välillä "ikävästi" alaselässä. Jos se ilmaantuu aina kun laitan Hugon selän puolelle, niin luulen että repun käyttömme vähentyy huomattavasti. Siitäkin huolimatta tällä kertaa manduca on ehdottomasti hyödyke ja aion koittaa jatkossa miltä selässä kantaminen tuntuu.

Voin lämpimästi omasta puolesta hehkuttaa Manducan puolesta. Kummasti se helpotti arkeamme kun refluksista kärsivä vauva viihtyi repussa paremmin kuin hyvin ja nukkui siinä monet päikkärit. Ja nykyään jos Hugo haluaa olla ihan lähellä ja olisi vaikka pyykinlaittoa, niin poika nauttii kun saa olla repussa sen aikaa..ihan äidin lähellä.

Onko sinulla ollut manduca tai jokin muu kantoväline? Oliko se turhake vai hyödyke?