Joskus äiti on vain yksinäinen

Minulla on ympärilläni ihania ihmisiä. Ystäviä, kenen kanssa vaihtaa ajatuksia ja kuulumisia. Olen kiitollinen heistä jokaisesta. Joskus sitä kuitenkin on vain yksinäinen. Näen ystävistä suurinta osaa todella harvoin. Enemmän vaihdamme kuulumisia puhelimen välityksellä kuin kasvotusten. Yhtä lukuunottamatta kaikki ystäväni asuvat eri paikkakunnilla ja välillä aikataulujen sovittaminen yhteen on todella haasteellista. Kaukana on ne ajat, kun istuttiin iltaa ystävän kanssa kahdestaan ja olin yötä poissa kotoa. Puhuttiin aamuyöhön asti ja herätessä jatkettiin. On eri asia olla samassa tilassa, kuin näpytellä puhelimeen viestejä. Vaikka tällä hetkellä se tuntuu olevan lähes ainoa tapa viettää aikaa heidän kanssa.

Se että viimeiset neljä lasta ovat syntyneet aika perätysten, 4/2009, 12/2010, 2/2013 ja 8/2015, on tietysti osaltaan vaikuttanut paljon. Olen ollut vähän väliä raskaana, elänyt vauva-arkea ja imettänyt. Nämä vaiheet on eletty meillä jo monta kertaa ja nyt menossa on ihana taaperoaika. Siinä missä muilla lapset ovat jo isompia ja menty eteenpäin, on meillä vauva-aika alkanut uudestaan. En tosin valita, sillä näinhän on toivottu. Kun minä vaihtelin kotona vaippoja ja itselleni puhdasta paitaa pukluisen tilalle, oli moni jo palannut työelämään. Onneksi aina joskus joku on elänyt kanssani samaa vaihetta, jolloin on tuntunut, että joku tietää tarkalleen millaista arkea tämä nyt on. Käy läpi samat jutut ja painii samojen asioiden äärellä. Sillä se vauva-arki ja muukin unohtuu salakavalasti lapsen/lasten kasvaessa.

Millaista on kun päivät ovat melkein samanlaisia keskenään, lasta on kannettu taas koko päivä, keittiönpöytä on siivottu jo ties kuinka monta kertaa ja tavarat laitettu paikoilleen yhä uudelleen ja uudelleen. Kuulumisia ei vaihdeta ystävien kanssa päivittäin ja silloin olo on aika yksinäinen. Onhan minulla lapset, mutta näin aikuisena sitä kaipaa sitä aikuista seuraa. Niinpä kun mies tulee töistä kotiin, kuulee hän kaikki mikä milloinkin on mielen päällä.

Netistä löytyvät vauvaryhmät ovat monelle vauva-aikana suuri pelastus, niin myös minulle. Iso porukka odottavia naisia on samassa ryhmässä, jännittää hulluna ensin vauvan syntymää, tsemppaa toisiaan, eletään vauva-arkea ja jaetaan kullanarvoisia vinkkejä. Se on paikka, josta tietää saavansa vertaistukea ja löytää jopa hyviä ystäviä. Järjestetään tapaamisia, jossa äidit näkevät lasten kanssa (ketkä sinne milloinkin pääsee). Sormet juoksevat näppäimistöllä kun päiväuniaika alkaa ja äidit kertovat päivästään. Se on aikaa jolloin saa sitä aikuista seuraa. Sillä vaikka päivällä kotona on lapsia ja et ole yksin, voi silti tuntua että on yksin. Ei lapsille voi kertoa niitä aikuisten ajatuksia ja mahdollisia huolia.

Itse kuulun muutamaan tällaiseen ryhmään ja oikeasti ne on ihan huippuja. Lisäksi minulla on tämä blogi ja sen kautta tulleet uudet ystävät. Olen löytänyt tämän kautta kasan ihan huippu tyyppejä ja saanut paljon vertaistukea. Ja mikä parasta, täällä elää aina joku kanssani samaa elämänvaihetta. Aina löytyy joku, joka painii saman asian tiimoilla. Voi kuulostaa hassulta, että koen olevani yksinäinen, vaikka kotonakin austaa viisi lasta ja mies, mutta luulen että aika moni kokee välillä olevansa. Näin kotona ollessa sitä miettii, että mihin sitä oikein kuuluu?