Kaksplus.fi

torstai 21. heinäkuuta 2016

Ähtärin eläinpuistossa



Tätä reissua oli suunniteltu ja odotettu. Vihdoin koitti se päivä kun edessä oli reissu kohti Ähtärin eläinpuistoa sekä mökkiä. Matkaan lähdimme lasten sekä äitini ja siskoni kanssa. Mutta ennen matkaan lähtemistä aiheutti pakkaaminen harmaita hiuksia. Voitte varmasti kuvitella, kun tämmöinen kööri lähtee liikkeelle niin tavaraa "tarvitaan" paljon. Todellisuudessa puolet oli turhaa mutta niitä olisi voinut tarvita. Ja yllättäen unohdin pakata itselleni pitkähihaisen, onneksi autosta löytyi yksi. Kyseessä oli vain yhden yön ja kahden päivän reissu ja tavaran määrästä olisi helposti voinut luulla, että olemme suunnilleen muuttamassa, heh. Kun sitten saimme sullottua itsemme kokonaan autoon suuntasimme auton nokan kohti määränpäätä. Ensimmäisen vartin aikana ainakin kaksi kysyi, joko kohta ollaan perillä.





Ähtäriin saavuimme perille kahden aikaan päivällä ja meille jäi aikaa kiertää eläinpuisto nelisen tuntia. Mukana oli rattaat sekä manduca. Lisäksi otimme vielä kärryt, joissa Aino kökkikin suurimman osan päivästä. Lisäksi kylmälaukku kulki siellä kätevästi. Välillä niitä oli ikävä kuljettaa perässä, mutta todellisuudessa ilmankaan ei oltaisi tämän porukan kanssa selvitty. Ja kuten näihin lapsiperheiden reissuihin kuuluu niin eipä kauankaan kun Aino kiukutteli jo ensimmäistä kertaa. Syy voi olla ihan pienikin, mutta jos se ei neitiä miellytä, niin sen saa kyllä huomata. Heh, kehen lie on tullut. No mutta näistä yleensä selvitään pienellä itkulla (joskus itkupotkuraivarilla), huutamisella ja lopulta mökötyksellä. Kyllä siinä jo mielessä kävi, että kuinkahan jaksaa koko kiekan, mutta hyvin se sujui. Kolme kertaa taisi Ainolla olla huonompi hetki ja eläimet kuulemma haisi. Mutta aika helpolla päästiin.

Eläimistä lapset odotti jostain syystä kovasti susia. No ne onneksi löytyi perimmäisimmästä aitauksesta auringosta loikoilemasta. Lapset näki sudet ja hyvä niin, sillä ainakin saukot, ahma ja ilvekset jäivät näkemättä. Lopulta lasten ja meidän aikuisten suosikeiksi valikoitui karhut ja varsinkin ne pienimät. Niitä katseltiinkin pitkä tovi ja kenelläkään ei ollut kiire eteenpäin. Pystyi jopa samaistumaan hieman karhuemoon, joka makoili kalliolla ja katseli lastensa temmellystä rauhallisin mielin välillä päätään kohottaen, että minne se yksi hävisi. Ihan huippu tapauksia.






Eläinpuiston kiertämiseen meillä taisi mennä 3h40min,  eli kerettiin juuri kiertämään ennen puiston sukeutumista. Jos meinaa mennä vielä kotieläinpuolelle ja syödä pidemmän tovin kuin puoli tuntia eväitä niin kannattaa kyllä varata reilusti aikaa. Lisäksi Ähtärissä on mahdollista mennä myös kotieläin puoli ja silloin tuo neljä tuntia tuskin piisaa. Lapset kyllä jaksoi kierroksen todella hyvin. Hugo torkkui välillä unet manducassa ja istuskeli välillä rattaissakin. 

Eläinpuiston jälkeen ajelimme mökille (Ähtäri Zoo Campingiin), joka sijaitsi ihan eläinpuiston vieressä. Matka oli kivan lyhyt, mökit siistejä ja niin hienolla paikalla. Oli pomppulinna, minigolffia, leikkipuistoa sekä kiva ranta jossa kävimme kahlailemassa. Viihdyimme kyllä todella hyvin. Illalla lapset eivät olisi malttaneet mennä ollenkaan nukkumaan, mutta viimein yhdeltätoista kaikki lapset olivat unessa.  


Ilma vaihteli aika paljon. Välillä päälle sai pukea pitkähihaista ja välillä aurinko lämmitti oikein kunnolla. Mutta eipä tuo viileäkään haitannut. Kaikilla oli oikein mukavaa ja päivä oli oikein onnistunut. Lisäksi oli oikein kiva päästä hieman mökkeilemään.

Oletteko te käyneet tänä kesänä Ähtärin eläinpuistossa? Jos ette, niin suosittelen. On kyllä joka kerta yhtä ihana paikka.

lauantai 16. heinäkuuta 2016

Huijaan lastani




Kyllä, näin siinä on päässyt käymään. Tosin enhän sitä mielelläni tee, mutten ole enää keksinyt muuta vaihtoehtoa. Toisaalta taas tämä on lapsen etu, joten luulen tästä hyötyvän ihan kaikkien. Mistä sitten on oikeastaan kysymys?

Lumin pistämiset on nyt hoidettu kotona ja ne ovat sujuneet hyvin. Itse pistoksissa ei ole mitään ongelmaa ollut sen ensimmäisen kerran jälkeen, mutta kun neljä tuntia pistoksen jälkeen annetaan foolihappo alkaa ongelmat. Tyttö ei halua tulla ollenkaan keittiöön, keksii milloin mitäkin tekosyitä tai juoksee oksentamaan/kakomaan pönttöön. Tai sitten ottaa foolihapon kaakaon seassa ja oksentaa sen monesti joko hetki sen jälkeen tai jo muutaman kulauksen otettuaan. Tai sitten on hyvä päivä ja kaakao pysyy sisällä. Siinä vaiheessa kun näin miten tyttö melkein itkua väänsi tietäen että lääke on otettava, päätin että tämä saa nyt loppua. En kestä katsoa kuinka paha olo minun tytöllä on ja en todellakaan halua kiusata häntä näillä lääkkeillä.

Olemme koittaneet kaikkea mahdollista tapaa antaa lääke ja pähkäilin, miten ihmeessä saisimme lääkkeen menemään. Kunnes eräästä ryhmästä luin, että heillä lääke piilotetaan, eikä lapsi edes tiedä syövänsä sellaista. Ihan mahtavaa, näin meidänkin olisi pitänyt toimia alusta asti, mutta no kaikki ei tule mieleen. Ja koska en halunnut valehdella Lumille, että foolihapon syömisen voi lopettaa, päätin kokeilla vain piilottaa sen.

Pistospäivänä sitten mursin salaa tabletin ja piilotin sen tytön iltapuuroon. Jännitin hieman syökö tyttö varmasti koko puuron, mutta otin kuitenkin sen riskin. Ja mitä tapahtui. Tyttö söi koko puuron ja ei mitään ongelmia. Puuron syötyä hän veti valkoiseksi ja sanoi että äiti otan foolihapon sitten kaakaossa, laita sitä ihan vähän. Tein kaakaon normaaliin tapaan ja annoin tytölle. Toinen hörppäisi siitä ja voi pahoin. Sanoin, että heitetäänkö kaakao menemään ja otatko ennemmin vettä? Lumi katsoi minua kysyvästä ja hörppäsi kaakaosta. Sanoin että oikeasti haluatko ennemmin vettä.?Tyttö nyökkäsi ja katsoi hämillään kun heitin kaakaon viemäriin. Tilanne oli todella huvittava ja Lumi oli ihan epäuskoinen. Väri palasi hänen kasvoilleen ja kun hän kysyi, että entäs se foolihappo, johon vastasin hänen ottaneen sen jo ajat sitten.


Huijasin siis lastani sen verran, ettei hänelle vain selviä se, että hän otti lääkkeen juuri puuron seassa. Lumia nauratti, mutta hän oli hämmästynyt. Hän taisi ymmärtää, ettei foolihappo oikeasti maistu ruuan läpi ja ettei se aiheuta hänelle pahaa oloa. Lumi sanoi monta kertaa ettei ole huomannut koko lääkettä. Se ettei toinen halaillut pönttöä ja voinut iltaa pahoin oli huijaamisen arvoista. Ja koska se sujui niin hyvin, teimme saman uudestaan. Sillä kertaa foolihappo oli sekoitettu hyvin jauhettuna mansikkajugurttiin ja ei mitään ongelmaa. Lumi muistutti nukkumaan mennessä että äiti se foolihappo. Sanoin jälleen että olet saanut sen jo ja tytön kasvoille nousi hymy. Se lämmitti niin paljon mieltä. Se onni joka tytön silmissä oli juuri sillä hetkellä, kun hän tajusi, ettei lääkettä tarvitse ottaa.

Tässä tilanteessa lapsen huijaaminen tuntuu hyvältä ja parhaalta ratkaisulta. Hän ei tiedä milloin lääke piilotetaan ja minne. Hän ei jätä mitään ruokaa syömättä siinä pelossa, että jos lääke onkin siellä, koska hän ei ole itse vielä huomannut mitään makueroja. Mitenkään muuten en ole Lumia huijannut näissä lääkeasioissa. Ainoastaan tämän foolihapon kanssa, joka on ehdottomasti se ikävin juttu tässä. Ainakin Lumin mielestä. Toivon että koittaa vielä päivä, jolloin hän ei edes muista koko foolihappoa ja sen ottamista. Jos vain onnistun jatkossakin piilottamaan sen näin hyvin, niin en usko että tässä tulee ongelmaa.

Näiden lääkeasioiden kanssa on tullut painittua jo niin kauan, että välillä meinaa epätoivo iskeä. Toisaalta taas olemme onnellisessa asemassa siinä, että lääke tehoaa emmekä ole joutuneet testaamaan monia. Ei ole helppo kuitenkaan katsoa kun lapsi voi pahoin mutta toisaalta hän on onneksi sen verran iso nyt, että ymmärtää sen kuinka tärkeä kaikki lääkkeet on kuitenkin ottaa. Toivon että joskus tulevaisuudessa Lumi saa elää elämää johon nämä lääkkeet eivät kuulu.


maanantai 11. heinäkuuta 2016

Maistaa pitää...




...mutta ei ole pakko syödä kokonaan. Näin toimitaan meillä kotona. Kaikki ei voi tykätä kaikesta ja osalle toisen lemppari voi olla toiselle inhokki. Muistan niin elävästi kuinka hoidossa pakotettiin syömään siskonmakkarasoppaa. Oksennus kurkussa ja vedet silmissä koitin saada sen alas. Ja koko lautasellinen piti syödä. En muista tarkalleen minkä ikäinen olin, mutta alle eskari-ikäinen kuitenkin. Ja vielä päälle kolmekymppisenä muistan sen vieläkin niin hyvin. En todellakaan ole syönyt sen jälkeen siskonmakkarasoppaa enkä tule syömään. 

Toinen mistä on jäänyt elinikäinen kammo on vesimeloni. Meillä oli esikoulussa monesti välipalalla vesimelonia kulhossa. Muistan kuinka jouduin joka kerta maistamisen jälkeen syömään koko kipollisen. Kuinka yksi ope istui pöydässä vahtimassa että söin ihan kaiken. Oksennus kurkussa koitin tunkea pala kerrallaan suuhun jotain mitä inhosin. Muistan kuinka kammosin niitä päiviä kun välipalalla oli melonia. Voitte varmasti arvata lopputuloksen. Elinikäinen yökötys vesimelonia kohtaan oli syntynyt. Salaateista nypin ne pois tai skippaan koko salaatin. Välillä maistan mutta yökkörefleksi iskee heti.

Nuo kaksi tilannetta on jäänyt niin elävästi mieleen, etten todellakaan halua koskaan lasten kokevan samaa. Siksi meillä on sääntönä, että kaikkea uutta maistetaan mutta ei todellakaan pakoteta syömään. Pakottamalla ei saa hyvää tulosta aikaan, enkä kyllä usko että nykypäivänä monikaan enää harrastaa tuota. Tai ainakin toivon niin.

Meillä onneksi lapset suostuvat helposti maistamaan uusia juttuja ja toivon että heillä säilyy yhtä avoin asenne kaikkea uutta kohtaan. Joskus käynyt niinkin, että ekoilla kerroilla jotakin uutta on inhottu, mutta myöhemmin se onkin ollut ihan lempparia. Vesimeloni on lasten suosikki ja olen koittanut jättää oman ällötykseni sivummalle. Olen jopa välillä maistanut ihan pikkuisen palan, jotta olisin esimerkkinä. Oksennus nousee edelleen kurkkuun ja tänään aamupalalla kun lapset söivät melonia en maistanut. Pelkkä haju otti nenään.

Onko sinut pakotettu pienenä syömään jotakin, mitä et olisi halunnut?


Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...