Imetyksen jälkeinen kriisi uuden ulkomuodon kanssa

Nyt on luvassa yksi henkilökohtainen kirjoitus ja pohdin pitkään laitanko tätä ollenkaan tänne blogiin, mutta koska luulen monen muun painivan tämän kanssa niin miksipä ei. Täällä on nimittäin taas koettu totaalinen shokki, järkytys ja imetyksen jälkeinen kriisi uuden ulkomuodon kanssa. Tai miten sen nyt nimeäisikään. En nimittäin muistanut miltä tuntuu kun maito häviää rinnoista ja miltä se näyttää tai oikeastaan miltä minä näytän. Tähän voisin laittaa nyt sen apina emojin, joka pitää käsiä silmillään, sillä olen niin järkyttynyt ja ehkä jopa häpeissäni.

Imetyksen lopettamisesta on nyt sen verran aikaa, että rinnoissa ei enää ole maitoa. Tai tulee sitä vielä vähäsen. Lähinnä tarkoitan sitä, että rinnat ovat nyt siinä pisteessä missä ne olivat ennen imetyksen aloitusta tai raskautta. En kyllä edes tiedä voiko kohdallani edes puhua enää rinnoista. Olen tällä hetkellä hieman hukassa ajatusteni kanssa. Uusi...vanha ukonäkö on saanut minut hämmästymään. Tiedän että olen tehnyt mahtavan upean työn, kun olen imettänyt neljää viidestä lapsestani sinne vuoden ikään, mutta silti on shokki huomata, että kerta toisen jälkeen minusta jää vähemmän jäljelle. En tiedä mitä ajattelisin uudesta, siis normaalista, varustuksestani.

Toki monen lapsen imetys jättää jälkensä, sehän nyt on sanomattakin selvää. Enkä ole hetkeäkään katunut, että olen imettänyt. Tällä hetkellä kuitenkin painiskelen omien ajatusteni kanssa. Koitan päälleni kaapista niitä lukuisia liivejä ja totean melki kaikkien olevan suuria. Niiden sisään mahtuisi helposti tukko paperia täytteeksi. Liivien ansiosta näyttää edes hieman siltä, että omistan jonkin laisen varustuksen. Silmäkulmathan siinä kostuu. Onko tämä enää edes todellista? Sanokaa nyt joku, että niihin kertyy tilalle edes rasvaa. Koitan hyväksyä itseni, mutta tällä hetkellä se on vaikeaa, todella vaikeaa.  Postauksen ensimmäisessä kuvassa näkyy miltä näytin vielä hetki sitten, alla kuva nykytilanteesta.

Onneksi olen käynyt tämän saman kriisin ennemminkin läpi, tosin hieman pienemmässä mittakaavassa, mutta tiedän että selviän tästä. Vaatii todellakin aikaa totutella uuteen ulkomuotoon. Vähän sama, kuin raskaana oleva totuttelee kasvavaan vatsaan niin minä totuttelen pieniin rintoihin. Onneksi mieheni tukee minua, muuten en tästä varmasti selviäisi. Kyllä tämä kuitenkin oli itselle taas aika iso kolaus, vaikka sitä osasinkin odottaa. Varsinkin kahden viimeisimmän lapsen jälkeen tämä on ollut vaikea asia. Eihän pienirintaisuudessa mitään vikaa ole, olenhan tottunut siihen jo ennenkin. Mutta sulatteluun menee taas hetki aikaa.