Kesällä parasta on mökkeily

Muistan omasta lapsuudesta, että kesässä ehdottomasti parasta oli mökkeily. Muistan sen tunteen, kun ajoimme hiekkatietä ja taakse katsoessa nousi hiekkapilvi. Sillä tutulla tiellä avasimme aina auton ikkunat ja koiramme alkoi huutaa. Hän joko inhosi hiekkatietä, tai tunnisti siitä että olisimme pian perillä. Muistan kuinka avasimme auton ovet ja juoksimme paljain jaloin pitkin nurmikkoa ja menimme laiturilta koittamaan onko vesi kylmää vai lämmintä. Muistan kuinka ihanalta mökki tuoksui ja kuinka laitoimme musiikin soimaan ja lomafiilis oli katossa. 

Myöhemmin jatkoimme samalla mökillä kaveriporukalla joka juhannus ja muutenkin kesällä aina silloin  tällöin. Harmikseni vain vanhin tyttäreni kerkesi käydä tuolla mökillä kerran. Mökki nimittäin myytiin ja nyt se on muisto vain. Onneksi oikein hyvä sellainen, vaikka harmittaa niin paljon että niin ihanasta paikasta joutui luopumaan.

Olemme onnekkaita siitä, että lasteni isovanhemmilla on kaksi mökkiä. Toinen niistä sijaitsee saaressa ja toinen on vanha riihi. Niillä käymme molemmilla joka kesä viettämässä aikaa. Yöksi emme kuitenkaan ole koskaan vielä jääneet. Molemmissa on piha sen verran vaikeakulkuista ja ei niin pienille lapsille ystävällistä, joten olemme tehneet vain päivän reissuja. Mutta nekin onnistuu sillä mökille on vain 20 minuutin matka. Voimme siis lähteä mökille ihan koska vain.

On kiva tarjota edes jonkin verran sitä samaa fiilistä omille lapsille, kuin mitä itse pääsin nuorena kokemaan. Huomaan kuinka lapset nauttivat mökille menemisestä joka ikinen kerta. Kuinka varpaat on kiva upottaa veteen ja kuinka mökki on aina kuin uusi kun sinne päästään. Kuinka kiva heistä on joka kerta paistaa makkaraa takassa ja käydä saunomassa. Saatika jos käymme saaressa ja ajelemme veneellä. Keväällä käytiin jo mökillä ja uutta reissua suunnitellaan nyt lähiaikoina.

Mökkeily vain kuuluu kesään. Kun muistelen elämääni taaksepäin, niin en muista yhtään kesää, jolloin en olisi käynyt jollain mökillä. Haaveena on joskus vielä omistaa oma pieni mökki jonne lähteä omien lasten kanssa viettämään lomaa. Haaveena olisi että se muistuttaisi paikkaa jossa ne omat lapsuuden kesät tuli vietettyä. Joki ja iso vihreä nurmialue, muutama marjapensas ja pieni mökki. Siinä minusta ihana haave.

Mikä on sinun paras mökkimuistosi? Mökkeilläänkö teillä joka kesä?

Vauvan kanssa matkustaminen

Hugo ei ole oikein koskaan tykännyt olla kaukalossa. Tai jos hän nukkuu niin matkat sujuvat hyvin, mutta kun hän on herännyt niin matkasta on tullut kaikille pikkuisen tuskainen. Siksi matkat on aina koitettu ajoittaa niin että poika nukkuu. Tämä on meille hieman uusi tilanne, sillä muut lapsemme ovat  vauvana suorastaan rakastaneet autossa ja etenkin kaukalossa olemista. He ovat alkaneet voida pahoin tai valittaa pitkistä matkoista vasta parin vuoden iässä, jos silloinkaan. Miten vauvan kanssa matkustaminen sujuu, kun hän ei nukukaan koko matkaa?

Meidän kohdalla pelastus ovat olleet isommat sisarukset. Jos Hugo herää kesken matkan, viihdyttävät isommat sisarukset. Jos se ei auta, otetaan mukaan kuvioihin lelut. Kun nekään ei tehoa annetaan jotain ei lelua, kuten parkkikiekko. Joskus mikään noista ei auta ja silloin paras keino on pysähtyminen. Hugon ollessa alle puoli vuotias toppasin usein heiluttelemaan kaukaloa, mutta nyt se ei tehoa, joten pieni toppi on paras ratkaisu. Tämän jälkeen matka sujuu hieman helpommin ja Hugo jaksaa naureskella sisarusten jutuille.

Pian Hugo vaihdetaan kaukalosta turvaistuimeen. Kaukalo lähtee uudelle omistajalle ja olemme suunnitelleet jos ostaisimme ystävältämme Hugolle istuimen, joka on ollut käytössä vasta hetken. Eli käytännössä tuoli olisi kuin uusi. Hugo on kerran jo istuinta testannut ja se vaikutti oikein hyvältä. Jos istuimen vaihtamisen myötä matkat ainakin jonkin verran helpottaisivat. Se miksi emme jo aiemmin ole vaihtaneet istuinta on se, että loppujen lopuksi niitä pitkiä matkoja on niin vähän ja lyhyet sujuu hyvin.

Me olemme matkustaneet Hugon kanssa kahdesti myös junalla Helsinkiin ja täytyy kyllä sanoa että vauvan kanssa matkustaminen junalla on ihan luksusta verrattuna autoiluun. Ei istumista kaukalossa, vaan voi olla äidin sylissä. Meillä on takana kaksi todella onnistunutta junamatkaa ja lähtisin ehdottomasti koska vain uudestaan. Aivan huippua kun sai vain keskittyä vauvaan ja jos itku tuli pystyi heti toimimaan. Mikään ei ole niin ikävää kuin ajaa autolla ja vauva alkaa itkemään, eikä lähellä ole heti paikkaa minne pysähtyä. Siksi pitkillä matkoilla juna olisi ihan ehdoton.

Onneksi meidän automatkat mummulaan ja Tampereelle (esimerkiksi sairaalaan reumapolille) ei kestä kuin tunnin verran, joten mistään pitkästä matkasta ei ole kyse. Mutta jos matka kestää reilusti päälle tunnin, niin silloin matkanteko on heti haasteellisempaa. Hieman nyt jännäänkin kuinka matkamme Muumimaailmaan tulee sujumaan, matka nimittäin on pitkä. Yksi toppi on ainakin tiedossa kun viemme koiran hoitoon, mutta muuten pitää vielä suunnitella.

Viihdytäänkö teillä autossa?

Siitä se ajatus sitten lähti

Minua on pyydetty kakkuhommiin tässä reilun viikon kuluttua. Tällä kertaa kakut tulevat minulle vain päällystettäväksi. Olen tehnyt kakut yleensä päältä massalla ja reunat kermalla, mutta tällä kertaa kyseiset kakut tulevat vallan massalla. Koska edellisen sokerimassakakun teosta on kulunut jo kolmisen vuotta, päätin hieman harjoitella ja palautella mieleen mitä pitää ottaa huomioon.

Tänä aamuna tein nopeasti yhden kakkupohjan pellillä ja leikkasin siitä neljä pyöreää palasta. Kostutin pohjat ja sivelin väliin Piltin omenaista kuningatarsosetta sekä kermavaahtoa, lasten toiveesta. Sen jälkeen päällystin kakun voikreemillä ja laatikosta löytyvistä massoista kaulin päällisen. Päällisen levittäminen sujui hyvin, mutta itse ristiäiskakuissa pitää muistaa vielä tarkemmin katsoa, ettei mitään ylimääräisiä murusia jää alle jotka tuovat päälliseen kohokuvioita. 

Lopulta päätimme Iidan kanssa että laitetaanpa kakkuun pari koristetta. No lopulta homma lähti niin sanotusti kokonaan käsistä ja koristeltiinkin sitten vähän enemmän. Käytettiin kaikki jämämassat mitä laatikosta löytyi. Lopulta meillä oli minikokoinen ristiäiskakku ja siitä se ajatus sitten lähti ja pian me juhlittiin lasten nuken ristiäisiä, hih. Laitettiin pöytään muutamia keksejä, maissinaksuja, voileipiä sekä tietysti itse kakku. Lapset pyysivät vielä mummun naapurista kahvittelemaan.

No mutta tämä oli oikein hauskaa meistä kaikista. Äiti sai testattua kakun päällystämistä ja lapset pääsivät osallistumaan koristeluun ja olivat innoissaan pienistä juhlistaan. Eipähän olla meidän perheessä ennen vietetty näin hienoissa merkeissä nuken ristiäisiä, vaikka muuten kaikenlaisia juhlia ollaankin nukeille pidetty.

Lasten kanssa hammaslääkärissä

Eilen oltiin lasten kanssa hammaslääkärissä, kun Ainolla ja Hugolla oli molemmilla aika. Ihka ensimmäistä kertaa meille tuli ajat järkevästi, kun lapset tarkastettiin peräkkäin. Yleensä ne ovat olleet parin päivän välein, joten nyt olin enemmän kuin tyytyväinen. Täällä päin ajat tulevat lapsille automaattisesti, eikä niitä tarvitse varailla itse, mikä on toisaalta hyvä juttu.

Ensin oli Ainon vuoro. Epäilin ettei tyttö uskaltaisi tai haluaisi avata suutansa ollenkaan, mutta mitä vielä. Suu aukesi hienosti heti kun sanottiin että kurkataan suuhun. Pieni harjoittelu kotona oli siis tuottanut tulosta. Aino antoi tutkia hyvin ja lääkäri saa ekstra pisteet siitä kuinka hienosti selitti Ainolle koko ajan mitä tekee ja näytti pientä peiliä jolla vilkuili suuhun. Kaikki hampaat oli kunnossa ja saimme kehua hyvästä harjauksesta. Sitten Aino sai valita itselleen hammasharjan, sai tahnaa, purkkaa, pastilleja ja tarran. Ja niistäkö hän oli vallan innoissaan. Myös Matias ja Lumi saivat itselleen omat purkkapaketit henkisenä tukena olemisesta, hih.

Sitten olikin Hugon vuoro. Onneksi poika ei vierastanut lääkäriä yhtään vaan näytti suloisen hymyn, jolloin vilahti myös kaksi hammasta. Lääkäri kyseli onko niitä enempää ja näytin pojan ikeniä, ettei ole. Katsoi pikaiseen, sanan pikaseen voisi korostaa hih, vielä noita kahta hammasta paremmin. Kysyi kuinka harjaillaan ja sanoin että aamuin ja illoin. Ja koska nieleskelee vielä tahnaaa niin käytetään sitä vain illalla ja aamusta vesipesu ja tämä on kuulemma ok näin alkuun. Tutin syönnistä kyseltiin ja suositukseksi saatiin että kunhan kaksivuotiaaksi mennessä oltaisiin päästy eroon siitä. Sen jälken Hugo sai oman harjan, jonka jälkeen vilkutimme heipat.

Oli kyllä todella nopea käynti. Kymmenessä minuutissa oli molemmat tarkastettu. No mutta eipä noiden pienten hampaita sen paremmin yleensä syynätä. Pääasia että siinä ajassa näki kaiken olevan kunnossa ja lapsille jäi positiivinen kokemus hammaslääkäristä. Tällä kertaa ei myöskään kuultu siitä kuinka mehua vaan vähän, karkkia karkkipäivänä ja ei syötetä samalla lusikalla. Ne toki tiedänkin jo, sen verran monta kertaa ne ohjeet kuullut, heh. Ja taitaa olla niin että suuhygienisti niistä yleensä puhuu. Kun pääsimme kotiin Aino sanoi monta kertaa kuinka kivaa hammaslääkärissä oli ja kuinka hänellä on paljon hampaita.

Mitä mieltä muiden lapset ovat olleet hammaslääkäristä?

Ai niin, Hugo oppi eilen konttaamaan. Miten suloinen näky hän onkaan. Instagramissa ja facebookissa meitä seuraavat sen ovat voineet jo nähdäkin, hih.

Reumapoli kuulumiset

Voi elämä, olipahan meillä eilen aika päivä. Meillä oli aika reumapolille ja lähdin sinne yksinäni neljän lapsen kanssa, vanhin meni jumppaleirille ja mies oli töissä. No eipähän ollut tylsä reissu ja tunteiden kaikki kirjot mahtui tuohon päivään. Reumapolin jälkeen mentiin vielä lasten kanssa mummulaan. No mutta jos niitä kuulumisia, mikäli muistan mitään, sillä on haastavaa keskustella lääkärin kanssa ja keskittyä samalla neljään lapseen, joista kaksi päättää aloittaa kinastelun ja irveilevät toisileen ja pienimmällä on kitinä päivä huonosti "nukutun" yön vuoksi. No mutta tässä olisi meidän reumapoli kuulumiset.

Juteltiin ensin kuulumisia ja mainitsin Lumille iskeneestä vesirokosta ja samaan syssyyn mainitsin myös siitä pienestä unohduksesta. joka sattui meidän kohdalla. Lääkäri pyysi anteeksi ja pahoitteli kovasti tilannetta. No mutta en minä sinne syyttelemään mennyt, halusin vain varmistaa että se varmasti löytyy Lumin tiedoista. Sovimme myös että parin viikon päästä menemme turvaverikokeisiin ja samalla sitten testataan saiko Lumi sairastettua vesirokon niin, ettei olisi pelkoa saada sitä uudestaan.

Puhuimme myös Lumin lääkityksestä. Pahoinvointihan oli yhdessä vaiheessa jo ihan mahdotonta, mutta nyt helpotti sen jälkeen pikkuisen kun vesirokon takia lääkitys oli kolme viikkoa katkolla. Nyt ollaan nimittäin kolme pistos kertaa selvitty ilman pahoinvointilääkettä sekä oksentamista. Niin mahtavaa. Toki luulen että paluu vanhaan on taas pian edessä ja siksi suunnitteilla aloitella pahoinvointilääkkeet pian uudelleen. Olemme käyneet kerran viikkoon neuvolassa pistoksilla, mutta nyt tytön aloittaessa koulun syksyllä, siirtyisi pistäminen kouluun ja sitä Lumi ei halua. Niinpä ehdotin Lumille eräs päivä, että jos alettaisiin vihdoin hoitaa se kotona ja se kävi. Niinpä meille kirjoitettiin resepti nyt pistoskynään (Metoject Pen) ja saimme sen pistämiseen opastuksen.

Kun yleinen höpinä oli ohi, kurkattiin liikkeet ja nivelet. Kaikki sujui oikein mallikkaasti, mutta jälleen kerran niska tuntuu olevan jäykkä ja liikeradat ei ole symmetriset. Pää kääntyy vasemmalle hyvin, mutta oikealle puolelle on huomattavasti jäykempi. Tätä hieman nyt seuraillaan. Nilkat, polvet lonkat, varpaat, ranteet ja sormet oli oikein hyvät, mutta molemmista kyynärpäistä löytyi tilkat nestettä. Lumi on niitä satunnaisesti valittanut, muttei niin että olisi koko ajan kipeät. Näitä nyt siis seuraillaan ja herkästi yhteys polille jos alkavat kipuilla enemmän. Pronaxenia tarvittaessa kipuun. Toivotaan että menee nyt ihan itsellään ohi.

Kaiken kaikkiaan kuitenkin oikein hyviä uutisia. Pohjalliset jätetään kesäksi pois ja katsotaan mitä jalat ovat siitä mieltä. Syksyllä teetetään sitten uudet jos niille tarvetta. Fysioterapiasta pidetään nyt kesäloma, tietysti sitten tarvittaessa sinne yhteys jos sitä on. Loppu päivä meni sitten mummulassa ja illalla sänkyyn kaatui neljä väsynyttä lasta ja yksi erittäin väsynyt äiti.

Itsetunto

Vartaloni on muuttunut paljon viimeisten kymmenen vuoden aikana. Välillä muutokset ovat häirinneet minua paljonkin ja eräässä vaiheessa ryvin aika syvällä, sillä itsetuntoni laski paljon muuttuneen vartaloni myötä. Tällaisia vaiheita on ollut kaksi, toinen oli Lumin syntymän jälkeen ja toinen Matiaksen. En kestänyt miltä vartaloni näytti vielä vuosi synnytyksen jälkeen, inhosin pullottavia poskiani ja vatsan löysää nahkaa, vatsamakkaroita sekä sitä vararengasta jota kannoin mukanani. Palauduin esikoisen syntymästä niin hetkessä, että otti todella koville kun seuraavien kahden jälkeen näytinkin aivan kaamealta. Tiedä sitten mitä ajattelin.. että tuosta noin vain pullautan vauvan pihalle ja tadaa olen samoissa mitoissa, heh.

Muistan ne kerrat kun seisoin peilin edessä ja sätin itseäni. Inhosin peilikuvaani todella paljon ja siinä samalla mollasin itseäni aika kovaankin ääneen. Havahduin Matiaksen syntymän jälkeen tekeväni tuota ja en huomannut kun Iida seisoi vieressäni. Hän oli juuri edellisenä päivänä kehunut kuinka kaunis äiti olen. Mitä minä viestin tuolla käytökselläni hänelle? No en ainakaan mitään hyvää. Tuon jälkeen päätin etten enää voisi jatkaa, sillä en haluaisi koskaan löytää tytärtäni sättimästä itseään peilin edessä.

Kesti kauan saada itsensä lopettamaan liian kriittinen kyttääminen ja sättiminen. Kerran kun Iida kysyi, että "Äiti miksi sinä meikkaat?" Niin jouduin todella miettimään mitä vastaan, etten lauo suustani jotakin typerää kuten "etten olisi näin kaamean näköinen". Muistaakseni sanoin jotain että tämä on naisten tapa ja ihan kivaa puuhaa. Taisimme hieman tupsuttaa myös puuteria tytön nenään. Kun hiljalleen jätti sättimästä itseään, alkoi olla itselleen armollisempi. Sitä kiinnitti enemmän huomiota niihin hyviin puoliin. Ja kun ajan kuluessa palautui raskautta edeltäviin mittoihin oli itsetunnon rippeet kerätty kasaan. Ainon ja Hugon syntymien jälkeen huomasin kuinka tyytyväinen olin kroppaani. Kuinka näytinkään heti omaan silmään niin kovin pieneltä. Todellisuudessa en sitä ollut, mutta koska olin oppinut pitämään itsestäni ja itsetuntoni oli korkea oli lopputulos heti positiivisempi. Oma ulkomuoto ei synnytyksen jälkeen ahdistanut.

Nykyään peilistä katsoo itseensä paljon tyytyväisempi nainen. Nainen jonka itsetunto on nyt hyvä. Parempi kuin koskaan ennen. Tämä nainen joka ennen ei kestänyt olla kuvattavana, koska piti itseään hölmön näköisenä, on nykyään ihan mielellään kameran edessä. Tahdon että lapset voivat isompana katsoa kuvia joissa näkyy myös äiti. Etenkin niin ettei kasvoja ole peitetty. Omaa kroppaa kohtaan oppii olemaan tyytyväisempi. Ja kun on armollisempi omaa kroppaansa tai ulkonäköä kohtaan nousee myös itsetunto. Helppoa se ei ole, mutta ajan myötä helpottuu (näin ainakin omalla kohdalla kävi). Hyvä itsetunto huokuu ulospäin ja välittyy lapsille, mistä toivon heidän ottavan oppia.

Itsestä täytyy pitää huolta ja varmasti aina on jotain mihin ei ole tyytyväinen, kuten itselläkin vielä paljon tehtävää kroppani kanssa, mutta lopulta muut eivät niitä sinussa näe. Itse sitä on itselleen se pahin arvostelija ja itseään mollaamalla oma itsetunto saattaa laskea. Eivät lapset näe sinulla sinun näkemiä vatsamakkaroita, "roikkuvaa" peppua, liian suuria pohkeita tai silmänurkkiin piirtyviä ryppyjä. He näkevät äidin, äidin joka on hyvä juuri sellaisenaan.

Luopumisen tuskaa

Nehän on vaan tavaroita! Miksi niistä luopuminen on sitten niin vaikeaa? Miksi se tuntuu niin pahalta, vaikka tiedät että niitä saa aina uusia? No ehkä siksi, että ne kantavat mukanaan tarinoita, monia sellaisia. Niitä hyviä, että huonoja.

Eilen pakkailin vauva tavaroita pois. Ne ovat lähdössä uuteen kotiin, kotiin jonne odotetaan pientä vauvaa syntyväksi kesän lopulla. Siinä pakkaillessa muistin niin paljon asioita. Hymyilin ja samalla kyynel vierähti poskelleni. Ihan kuin olisin ollut kärpäsenä katossa ja elänyt niitä hetkiä uudelleen. Iho meni kananlihalle ja samalla tunsin kuinka jokin pisti sydämessä ja jouduin lopettamaan hetkeksi. Miestäni naurattaa minun reagointini, mutta olen aina ollut sellainen, että muistot palaavat mieleen jonkin tietyn vaatteen, tavaran tai esineen kautta. Koen pahan luokan luopumisen tuskaa.

Ja kyllä tirautin kyyneleen kun pakkasin rintapumpun kassiin. Muistin kuinka sen avulla on koitettu selvitä rintatulehduksista, pumpattu alkumaidot pois, jotta pieni saisi syötyä paremmin jottei suihkutissini suihkisi maitoa hullulla paineella. Kuinka pumppasin suurinpia maitoja pois pakkaantuvista rinnoista kun imetys ei onnistunutkaan Lumin kohdalla. Kuinka monta muistoa voi liittää yhteen rintapumppuun?

Tai entäs sitteri. Muistan kun lähdimme Ainon kanssa kotio sairaalasta ja tajusin, ettemme pärjäisi millään ilman. Kuinka ajoimme suoraan sairaalasta kauppaan ja kävimme ostamassa sitterin. Kuinka peitin kaukaloa harsolla, kuin suojellakseni pientä pöpöiltä. Kuinka käärin sekä Ainon että myöhemmin Hugon vilttiin ja laitoin sitteriin tuhisemaan. Kuinka monet kerrat siinä on pientä keikuteltu ja maisteltu ne ensimmäiset soseet ja nähty mitä muikeimmat ilmeet.

Puisen leikkikaaren kohdalla taas muistin kuinka innoissaan Hugo siitä oli. Kuinka hän ekoilla kerroilla hapuili reunoilla olevia pyöriviä osia, kuinka hän huitoi ja yritti tavoitella roikkuvia leluja, kuinka hän viimein yltti niihin käyttäen jalkoja apunaan. Kuinka hän sen ansiosta viihtyi edes hetken lattialla. Se on vain leikkikaari, emmekä tee sillä enää mitään, mutta silti sen nähdessä muistan kaikki nuo hetket. Tai entäs kaukalo, siinä on kannettu kotiin ne suloiset ja kultaakin kalliimmat kääröt. Niin pienet ja hentoiset. Kuinka he ovat olleet niin onnettomia kaukaloon laitettaessa. Kuinka kaukaloa on heijattu parkkipaikoilla ja pysäkeillä monet kerrat, jotta pieni nukahtaisi uudelleen. Tai vaatteet, joissa jokaisessa elää tuhoton määrä muistoja. Kuinka niistä voi melkein edelleen haistaa vauvan tuoksun (=puklun, heh). Vaunut ovat vielä hetken käytössä, mutta ihan pian niille olisi löydettävä uusi koti, uusi kuski ja matkustaja.

Tiedän ettei muistot häviä mihinkään vaikka nuo vaihtavatkin omistajaa. Luopumisen tuskaa pahentaa vielä se ettei tuollaiset tavarat ole tämän jälkeen enää osa arkeamme, etten enää kompastele yön pimeydessä sitterin kantonaruun tai leikkikaareen, etten enää kanna sairaalasta kotio kaukalossa pientä kääröä, etten enää pue niihin pieniin pehmoisiin vaatteisiin maailman tärkeintä pientä. Se tuntuu pahalta, todella pahalta.

Olen elänyt niin kauan arkea, johon kuuluu pieniä ihmisiä. Parin vuoden välein olen saanut aloittaa alusta, kasvattaa pientä elämää ja nähdä kehityksen. Se on asia jota todella rakastan. Nyt en voi käsittää että se aika alkaa olla takana päin. Tämä on pitkä prosessi, josta tulen selviämään ehkä jotenkuten, jos ollenkaan. Tavaroista luopuminen käynnistää tämän prosessin ja jos se nyt on näin vaikeaa, niin en halua edes ajatella jatkoa. Pakko se on kuitenkin koittaa tarpoa tässä upottavan tuntuisessa suossa. Voihan se olla että elämä yllättää ja pääsen tämän kaiken kokemaan uudestaan, mistä sitä koskaan tietää.

Kellään vastaavia ajatuksia?

Vauvan hampaat

Hugolla on kaksi hammasta alhaalla ja niitä tehtiin todella kauan. Voi sitä kuolan määrää. Bodeja vaihdettiin tiuhaan ja samoin kuolalappuja. Siis oikeasti se kuolalappu oli jo ihan läpi märkä aivan hetkessä. Parhaimpia oli ne joissa toinen puoli oli fleeceä. Se ei heti päästänyt kosteutta läpi. Kun hampaat vihdoin tulivat läpi alkoi myös kuolaaminen rauhoittua. Nyt ollaankin sitten oltu jo pitkä tovi ilman noita lappuja ja mahtavaa kun bodiakaan ei tarvitse vaihtaa niin usein. 

Heti ensimmäisen hampaan puhjettua kaivoimme hammasharjan esiin. Hampaita on harjattu ihan alusta asti sekä aamulla että illalla. Tahnaa emme ole vielä ottaneet käyttöön, vaikka se löytyy jo hyllystä. Pitäisi nyt hiljalleen ottaa se mukaan hampaiden pesuun. Muistelin että Ainon ollessa pieni ohjeistettiin, että vesipesu aamulla ja tahnalla sitten illalla, jottei tahnaa käytettäisi liikaa päivässä. Hugo kuitenkin nielee kaiken tahnan, niin sitä saa laittaa harjaan todella vähän. Ohjeistus on toki voinut jo muuttua, mutta se selviää ensi viikolla kun Hugolla (sekä Ainolla) on hammaslääkäri käynti.

Hih, hieman huvittavaahan se on käydä niitä kahta helmeä näyttämässä, mutta toisaalta saanpahan kuulla taas päivittyneet ohjeet hampaiden huollosta. Ja mitä luultavammin Hugo saa itselleen uuden hammasharjan. Hieman olen miettinyt antaako Hugo edes katsoa suuhun ilman että tulee itku,  sillä pojalla on nyt menossa vierastus vaihe. No mutta lähinnä se varmaan on taas sitä höpöttelyä ja ohjeistusta.

Vaikka nuo kaksi hammasta pojan suusta löytyy, niin olen todella hämmästynyt, ettei Hugo ole puraissut minua niillä tissillä ollessa kuin ihan pari hassua kertaa. Ja se on kyllä onni, sillä niillä saa kyllä tehtyä ikävää jälkeä ja sen jälkeen joka syöttöä varjostaa pieni pelko "pureekohan tällä kertaa". Olen myös oppinut että tissiä kannattaa antaa vain kun pojalla on oikeasti nälkä. Muuten hampailla tarrataan varmasti kiinni.

Kuolaa ei nyt tosiaan ole aikoihin tullut, mutta muuten ikenet tuntuu nyt kutisevan.  Jokohan ne ylähampaat alkaa puskea kovaa vauhtia läpi? Niiden puhjettua palojen syöminen helpottuu ja luulen että silloin se varsinainen pureskelu vasta alkaakin. Tällöin pitää myös muistaa tarkistaa tiuhempaan tuttien kunto, ettei vaan ole saanut purtua reikää.

Vauvan hampaat voi olla myös haasteellista harjata, mutta me olemme onneksi olleet onnekkaita, sillä Hugo rakastaa hampaiden harjausta. Pieni kikattaa kun äiti harjaa, hih.  Yleensä siis minä harjaan, mutta ajattelin että otamme tarvittaessa käyttöön sen tyylin, että Hugolla on oma harja ja minä siinä sivussa harjaan toisella. Nyt hieman jännätään koska tulee lisää hampaita ja ettei poika ole kovin kipeä suustaan, jottei hampaiden harjaamisesta tule yhtäkkiä inhoittava kokemus. Ja toivon että hampaiden harjaaminen on jatkossakin näin helppoa ja mukavaa mitä se tällä hetkellä on.

Mitä mieltä muiden pienet on hampaiden pesusta?

Se on kesä nyt

Niin ihanaa, vihdoin se on täällä, kesä. Ihan mun lempi vuodenaika. Aurinko, lämpö, mansikat, kesäaamut, nurmikon vihreys, laineiden liplatus, nurtsilla istuminen ja musiikin kuuntelu, trampoliinilla pomppivat lapset, lintujen viserrys ja nauravat lapset, yhteinen aika ja vaikka mitä muuta. Välillä oikein kuumien päivien jälkeen myös sade on ihana asia. On kiva pitää ulko-ovea ja ikkunoita auki ja kuunnella sateen ropinaa ja se raikkaus mikä sateen jälkeen ulkona on, ai että. Nautin niin tästä valoisuudesta ja siitä kun lapset jäävät lomalle. Voimme lähteä milloin minnekin käymään, ilman että pitää odottaa koska vanhemmat pääsevät koulusta. 

Millaisia kesä suunnitelmia meillä oikein on? No, me ei itseasiassa olla suunniteltu mitään kovin erikoista. Tykkään juuri siitä että kesällä ei tarvitse olla niin tarkkoja suunnitelmia, vaan voidaan tehdä asioita vähän sen mukaa mikä milloinkin tuntuu kivalta. Mutta ainakin Särkänniemeen ja  Muumimaailmaan mennään koko perhe. Kahden nuorimman sekä ystäväni ja hänen tyttärensä kanssa menemme päiväksi  Koiramäkeen. Muuten sitten varmaankin niitä ihan perus juttuja, kuten aiomme syödä paljon mansikoita, uida, grillata, käydä puistossa, nähdä ystäviä, käydä mummulassa, veneilemässä, pitää eväsretkiä ja käydä erilaisissa tapahtumissa. Myös Tuurissa oleva miljoona tivoli pitää ehkä käydä katsastamassa.

Mieheni työ on sellainen, että valitettavasti juuri kesä on sitä kiireisintä aikaa. Näin kesäisin teenkin paljon asioita lasten kanssa yksin ja vain muutamat reissut voidaan heittää porukalla. Onneksi sentään nuo isommat jutut tehdään yhdessä ja veneilemässä käydään koko sakki. Käydään samalla saaressa saunomassa ja paistamassa makkaraa. Rohkeimmat, eli kaikki muut paitsi minä, menevät uimaan. Nyt onkin ollut aivan ihania ilmoja ja toiveena olisi että tämä kesä pitäisi sisällään paljon aurinkoisia päiviä, jotta voimme olla paljon ulkona ja viettää aikaa rannalla. Viime kesänä ne kerrat jäi nimittäin aika vähälle.

Millaisia suunnitelmia teillä on kesäksi?