Halloween kakku

"Meillä on äiti sellaiset halloween bileet ja lupasin että teen sinne täytekakun, sellaisen halloween kakun. Tai siis sun pitää auttaa siinä mua." Hih, äitinsä tyttö, sillä meidän vanhin tykkää kakkujen tekemisestä. Tällä kertaa tyttö pääsi tekemään kakkua ja hyvin onnistui. Toki avustin vielä paljon, mutta kaikki sujui todella hyvin. Olemme lopputulokseen tyytyväisiä. Koristeet kakkuun toteutettiin yhdessä.

Tehtiin kakku meidän Iidan toiveiden mukaisesti ja väliin laitettiin vain mansikkaa, banaania ja kermaa. Lisäksi sen piti ehdottomasti olla kermakakku päältä, johon tulee sitten koristeita. Päätimme, että tehdään kurpitsa ja laitetaan loput karkkeja. Noh, suunnitelmat yleensä muuttuu kakkuja tehdessä ja lopulta Iida halusi siihen hämähäkin. Äiti koitti jonkin hämähäkin näköisen toteuttaa. Ei nimittäin ole jostain kumman syystä tullut tutustuttua noihin öttiäisiin tarkemmin, heh. Mutta tunnisti kuulemma hämähäkiksi. Lopuksi väsättiin verkko, sekä teksti.

Iida osallistui innokkaasti tekemiseen, mutta pursotus  jäi suosiolla vielä äidille, vaikka kaipaisin siinä itsekin vielä harjoitusta. Tehtiin koristeet sen verran simppeleiksi, että niiden toteutus onnistui varmasti. Massasta muovailu on kivaa puuhaa ja meillä ainakin lapset tykkäävät siitä. Parasta on ehkä myös se, että sitä voi välillä maistaa. Ainahan tapahtuu kuitenkin jokin pieni epäonnistuminen. Ja tällä kertaa kurpitsa alkoi irroittaa väriä kakkuun, joten nostin sen pois ja tein valkoisesta massasta sen alle pienen levyn ja se nyt hieman muokkasi kakun näköä. Mutta hyvä siitäkin tuli. Tämän takia teen yleensä hyvissä ajoin valmiiksi, jotta ehtivät kuivaa ja näin eivät irroita väriä. Kurpitsa kun ei ollut kerennyt kuivaa kunnolla.  Nämä postauksen kuvat on otettu vielä ennen kuin väri irtosi.

Toivotaan, että kakku maistuu lasten juhlissa ja heillä on muutenkin kivaa. Me olimme muiden lasten kanssa herkuttelemassa ystävän lapsen 5v syntymäpäivillä. Mukavaa lauantaita sinne.

Joskus äiti on vain yksinäinen

Minulla on ympärilläni ihania ihmisiä. Ystäviä, kenen kanssa vaihtaa ajatuksia ja kuulumisia. Olen kiitollinen heistä jokaisesta. Joskus sitä kuitenkin on vain yksinäinen. Näen ystävistä suurinta osaa todella harvoin. Enemmän vaihdamme kuulumisia puhelimen välityksellä kuin kasvotusten. Yhtä lukuunottamatta kaikki ystäväni asuvat eri paikkakunnilla ja välillä aikataulujen sovittaminen yhteen on todella haasteellista. Kaukana on ne ajat, kun istuttiin iltaa ystävän kanssa kahdestaan ja olin yötä poissa kotoa. Puhuttiin aamuyöhön asti ja herätessä jatkettiin. On eri asia olla samassa tilassa, kuin näpytellä puhelimeen viestejä. Vaikka tällä hetkellä se tuntuu olevan lähes ainoa tapa viettää aikaa heidän kanssa.

Se että viimeiset neljä lasta ovat syntyneet aika perätysten, 4/2009, 12/2010, 2/2013 ja 8/2015, on tietysti osaltaan vaikuttanut paljon. Olen ollut vähän väliä raskaana, elänyt vauva-arkea ja imettänyt. Nämä vaiheet on eletty meillä jo monta kertaa ja nyt menossa on ihana taaperoaika. Siinä missä muilla lapset ovat jo isompia ja menty eteenpäin, on meillä vauva-aika alkanut uudestaan. En tosin valita, sillä näinhän on toivottu. Kun minä vaihtelin kotona vaippoja ja itselleni puhdasta paitaa pukluisen tilalle, oli moni jo palannut työelämään. Onneksi aina joskus joku on elänyt kanssani samaa vaihetta, jolloin on tuntunut, että joku tietää tarkalleen millaista arkea tämä nyt on. Käy läpi samat jutut ja painii samojen asioiden äärellä. Sillä se vauva-arki ja muukin unohtuu salakavalasti lapsen/lasten kasvaessa.

Millaista on kun päivät ovat melkein samanlaisia keskenään, lasta on kannettu taas koko päivä, keittiönpöytä on siivottu jo ties kuinka monta kertaa ja tavarat laitettu paikoilleen yhä uudelleen ja uudelleen. Kuulumisia ei vaihdeta ystävien kanssa päivittäin ja silloin olo on aika yksinäinen. Onhan minulla lapset, mutta näin aikuisena sitä kaipaa sitä aikuista seuraa. Niinpä kun mies tulee töistä kotiin, kuulee hän kaikki mikä milloinkin on mielen päällä.

Netistä löytyvät vauvaryhmät ovat monelle vauva-aikana suuri pelastus, niin myös minulle. Iso porukka odottavia naisia on samassa ryhmässä, jännittää hulluna ensin vauvan syntymää, tsemppaa toisiaan, eletään vauva-arkea ja jaetaan kullanarvoisia vinkkejä. Se on paikka, josta tietää saavansa vertaistukea ja löytää jopa hyviä ystäviä. Järjestetään tapaamisia, jossa äidit näkevät lasten kanssa (ketkä sinne milloinkin pääsee). Sormet juoksevat näppäimistöllä kun päiväuniaika alkaa ja äidit kertovat päivästään. Se on aikaa jolloin saa sitä aikuista seuraa. Sillä vaikka päivällä kotona on lapsia ja et ole yksin, voi silti tuntua että on yksin. Ei lapsille voi kertoa niitä aikuisten ajatuksia ja mahdollisia huolia.

Itse kuulun muutamaan tällaiseen ryhmään ja oikeasti ne on ihan huippuja. Lisäksi minulla on tämä blogi ja sen kautta tulleet uudet ystävät. Olen löytänyt tämän kautta kasan ihan huippu tyyppejä ja saanut paljon vertaistukea. Ja mikä parasta, täällä elää aina joku kanssani samaa elämänvaihetta. Aina löytyy joku, joka painii saman asian tiimoilla. Voi kuulostaa hassulta, että koen olevani yksinäinen, vaikka kotonakin austaa viisi lasta ja mies, mutta luulen että aika moni kokee välillä olevansa. Näin kotona ollessa sitä miettii, että mihin sitä oikein kuuluu? 

Oi kuinka kaunis mekko!

Olen nyt kaupoilla ollessa pitänyt silmiä auki siltä varalta, jos eteen osuisi se juuri oikeanlainen mekko meidän Ainolle. Ajattelin nimittäin kerrankin aloittaa täydellisen mekon metsästyksen ajoissa ja viime viikolla minua onnisti. Olimme syyslomalla mummulassa ja siellä ollessa piipahdimme myös Prismassa. Eksyttiin katselemaan lastenvaatteita, lähinnä legginssejä ja pian Aino huusi kovaan ääneen "Äiti, oi kuinka kaunis mekko! Minä haluun tämän!"

Ja kyllä. Se oli kaunis, täydellisen värinen, helma takaa hieman pidempi ja mikä parasta edullinen, alle kaksikymmentä euroa. Koska pidimme siitä molemmat, sovitimme sitä Ainon päälle ja päätimme kotiuttaa sen. Mekko on kokoa 104 ja se menee päälle varmasti vielä helmikuussa, kun Ainolla on syntymäpäivä. Se sopii niin täydellisesti meidän pienelle prinsessallemme. Aino nimittäin sanoi, että se on prinsessan mekko. En kestä. Tuo tyttö on vaan niin suloinen tapaus, kun kulki täällä tuo mekko yllään pidellen välillä sen helmasta kiinni.

Aino on nyt saanut pitää mekkoa päällä kun haluaa. Olen kyllä sanonut, että koitetaan nyt pitää sitä alkuun hieman siistimmin, niin siinä on kaikki ehjänä vielä helmikuussa. Mutta kun prinsessaleikkiin on saatava mekko, niin totta kai hän saa tuon päällensä. Ja kun Aino huomasi kuinka hienosti mekko menee, kun hän pyörii se päällään, teki hän sitä niin paljon, että hyvä ettei silmätkin jo pyörineet päässä, hih. En olisi uskonut, että molempia miellyttävä mekko löytyi näin helposti, mutta niin vain kävi.

Aino muuten näppäränä neitinä päätti somistaa lastenhuoneen kaksi seinää mustekynällä. Koitin hakea ihmesientä kaupasta, mutta eikös se juuri tietysti silloin ollut loppu. Nyt odottelen muutaman päivän kun niitä saapuu kaupan hyllylle. Ja jos sitten ei enää irtoa, niin pitää vissiin tarttua maalipensseliin. 

Instagramista löytyy suloinen pätkä, jossa Aino pyörii mekkonsa kanssa. Meidät löydät sieltä nimimerkillä _terhin_. Seuraathan muuten jo Kaksplussaa facebookissa? Jos et, niin liity ihmeessä seuraamaan.

Ai mikä parisuhde?

Äiti kävelee pitkin asuntoa itkevä vauva sylissä, hiukset takkuisella nutturalla ja paita täynnä maito -ja puklutahroja. Ei kovin hehkeä näky. Illalla sohvalle lysähtää väsynyt äiti, joka kaipaa eniten vain sitä omaa aikaa, sitä kun kukaan ei kaipaa tai vaadi mitään. Sitä kun voi vaan olla. Nyt kun olisi aikaa puolisolle, se ei kiinnostakkaan. Mies saa pärjätä nyt ihan omillaan. Ai mikä parisuhde, kuulostaako tutulta? Vauvavuosi koettelee parisuhdetta, mutta samalla se voi tehdä siitä entistä vahvemman.

Oikeasti vauvavuotena minua ei pahemmin kiinnostanut panostaa suhteeseen. Iltaisin oli kiva saada ihan vain sitä omaa aikaa, kun koko päivän myöhälle iltaa vauva oli minun sylissä tai rinnalla. Ei siinä enää muuta kaivannut kuin omaa tilaa ja sitä kun kukaan ei tarvitse hetkeen mitään. Tuntui että olin päivän aikana antanut itsestäni jo 110% lapsille, etten jaksanut enää panostaa muuhun. Äiti on kuitenkin vauvassa niin paljon kiinni ja vielä kun pitää riittää myös muille lapsille, niin silloin se parisuhde jää helposti taka-alalle. Siinä todella mitataan se, kuinka hyvin suhde sen kestää. 

Mies voi tuntea jäävänsä kakkoseksi. Meillä suhde onneksi on kestänyt, vaikka vauvavuosia on ollut nyt monta peräkkäin. Ja kun totta puhutaan, niin eihän se parisuhde kukoistanut, vaan oli jotain ihan muuta, kuin oikein kuoppaista hiekkatietä. Ihan kuin yhtäkkiä sitä olisi "unohtanut" toisen. Ei nyt kokonaan, mutta kuitenkin pikkuisen. Ehkä se, että meillä ei muutenkaan ole paljoa sitä kahdenkeskeistä aikaa, on helpottanut kestämään sen, että minä olen pelkkää vauvaa koko ensimmäisen vuoden. Toki Hugo oli aika vaativa vauva, joten senkin puolesta panostus suhteeseen jäi. Lisäksi lapsille on välillä vaikea löytää hoitajaa, että oltaisiin voitu lähteä yöksi vaikka hotelliin. Sinnekin olisin kyllä ottanut Hugon mukaan koska... imetys.

Olin todella kiinni Hugossa, osittain imetyksen vuoksi, ja elin vaaleansiniset lasit päässä reilun vuoden ja vasta nyt hiljattain olen ne riisunut pois. Vasta sitten tajusin sen, että hei ehkä meillä on joku parisuhdekkin tässä. Ehkä nyt olisi aika alkaa panostaa siihen, varsinkin kun imetyskin loppui kokonaan, joten se ei rajoittaisi esimerkiksi sitä hotelliin kaksin lähtemistä. Mutta Hugolla on menossa vierastuskausi ja kaikki hyvät hoitajaehdokkaat ei nyt kelpaakkaan pojalle. Joten, hmmm ehkä ei siis vielä ole aika panostaa suhteeseen näin paljon. Nyt on ihan kiva katsoa telkkarista hömppää ollen samalla toisen kainalossa. 

Nyt tästä hiljalleen keräillään taas kaikki kadonneet parisuhteen palaset kokoon ja minä voin olla jälleen se vaimo joka panostaa suhteeseen. Vaaleansiniset lasit on nyt pakattu yöpöydän laatikkoon, sinne muiden lasien joukkoon. Ja voin taputtaa itseäni ja miestäni olkapäille. Me selvittiin tästä taas, vaikka tie ei ollutkaan helppo. Tästä on hyvä jatkaa yhteistä taivalta, jota on takana jo huimat neljätoista vuotta. Tulevaisuus vaikuttaa oikein hyvältä.

Taaperot on huippuja

No nyt meillä on taapero päässyt kunnolla vauhtiin. Aivan uskomaton meniä tuo onkin. Kävely sujuu jo niin hienosti, että vauhti lisääntyy päivä päivältä ja pian täällä jo juostaan, kääk! Hugo otti ensiaskeleensa päivä ennen kuin täytti vuoden, kävely ei kuitenkaan vielä kiinnostanut, vaan paikasta toiseen liikuttiin konttaamalla ja vasta kuukauden verran hän on kävellyt paikasta toiseen. Sydämessä liikahtaa joka kerta, kun poika taapertaa. Se näky on jotain niin hellyyttävää. Pienet jalat tallustaa vielä hieman epävarmasti mutta kuitenkin niin kovin päättäväisesti. Äitiin ja isiin turvaudutaan kun edessä on este tai jokin paikka jonne ei omin avuin pääse. Silloin hän kohottaa kädet ylös ja pyytää syliin tai ojentaa kätensä josta tarraa kiinni.

Taapero pitääkin äidin nykyään kiireisenä, sillä hän on hyvin ehtiväinen tapaus. Joka paikkaan pitää mennä, esimerkiksi keittiön laatikot ja kaapit on kiva tyhjentää ja sen jälkeen tunkea itse tyhjään laatikkoon. Ihan Hugon turvallisuuden vuoksi poistin osan vetimistä ja osaan puolestaan viritin kepit, jottei pienet sormet jää kaappien tai laatikoiden väliin. Yhtenä jännittävänä ja uutena taitona on kiipeily. Kaikkialle kiivetään minne vain pääsee. Sohvalle pääsee jos lattialle on jäänyt tyyny ja sen päältä pääsee juuri ja juuri kiipeämään. Lastenhuoneessa pöydälle pääsee näppärästi, jos tuolit ovat jääneet esille. Siskon sänkyyn kiivetään jatkuvasti. Toistaiseksi meillä on ollut onnea matkassa ja Hugo on oppinut tulemaan oikein ja varovasti sieltä alas. Mutta tuntuu että silmät saisi vanhemmilla kyllä olla selässäkin.

Ehtiväinen taapero, ei vielä puhu mitään. Nam nam, taitaakin olla ainoa oikeaksi tunnistettava sana, mutta elekieli toimii sitäkin paremmin. Välillä jopa tuntuu, että liiankin hyvin. Hugo on myös huomannut, että me ymmärrämme häntä, mikä on tietysti ihana asia. Saa nähdä koska tuo alkaa enemmän höpisemään muutakin kuin sitä "omaa kieltä". Miellä kaikki lapset ovat oppineet hitaasti puhumaan, mutta kun se juttu on hokastu, niin eivätpä olekkaan enää hiljaa olleet, joten luulen Hugonkin oppivan aika myöhään. Innolla jo odotan koska sana Äiti kuuluu pienen suusta. Sen kuuleminen saa aina sydämen tykyttämään. On se niin suloisen kuuloista.

Tuollaisen reilun vuoden ikäisen taaperon kanssa on niin kiva puuhastella. Hän lähtee innokkaasti kokoamaan palikkatornia ja nauraa käkättää kun se kaatuu. Hän innostuu vielä kukkuu-leikeistä, rakastaa piirtämistä  ja touhottaa ihan kaikessa mukana. Jopa niin paljon, että sisarukset eivät oikein välittäisi. Hermotkin hänellä menee tietysti välillä, mutta tuo ikäinen on niin helppo ohjata kiinnostumaan uudesta asiasta. Parasta on se, kun leikin lomassa pitää kiivetä äidin syliin tankkaamaan läheisyyttä. Ja kuka ei nyt nauttisi siitä kun pikkuinen kiipeää syliin.

Jos rakastan odotusta, vauva-aikaa, niin rakastan kyllä tätä taapero vaihettakin. On niin mahtavaa nähdä toisen oppivan koko ajan uutta, ymmärtävän koko ajan enemmän ja nähdä hänen viihtyvän sisarustensa leikiessä. Taaperot vaan on niin huippuja. Toki taaperon kanssa on rankkaakin, nimittäin he voivat olla kovin haastavia. Hieman jännityksellä odotan, millainen taaperoaika Hugon kanssa mahtaa olla edessä. 

Äiti, sä olet hyvä just noin

Kuinka moni myöntää olevansa se äiti, joka seisoo peilin edessä ja puristelee vatsanahkaansa, nostaa ryhtiä suoremmaksi ja vetää vatsaa sisään. Muistelee miltä mahtoikaan näyttää vielä ennen lapsia. Silloin kun oli aikaa vain itselle ja liikkumiseen. Kuinka moni äiti syö ruokansa lennossa, tai voiko sitä kuivunutta leivänkänttyä edes kutsua ruoaksi? Kuinka moni nostaa makeisilla nopeasti energiatasoa, kun kesken päivän meinaa väsy iskeä. Kuinka moni ruoskii itseään siitä, ettei saa mitään aikaiseksi? Kuinka monella vaaka näyttää ei haluttua lukemaa? Voisin väittää, että meitä on paljon.

Oikeasti ulkonäköpaineet ovat naisilla valtavat. Itseä ruoskitaan näyttämään hyvältä heti synnytyksen jälkeen. Jo odotusaikana olisi tietysti hyvä, jos et edes näyttäisi siltä, että olet raskaana. Mitä laihempi sen parempi? Ihan älytöntä sanon minä. Pitäisikö kaikkien olla valettu samaan muottiin? Minusta mikään ei ole kauniimpi näky kuin odottava äiti. Kasvaahan vatsassa uusi arvokas elämä, parhaimmillaan useampi kerralla. Minä ainakin olen vain korostanut kasvavaa vauvavatsaa ja kantanut sitä ylpeänä. Vauvan synnyttyä ei pitäisi kärsiä ulkonäköpaineista, vaan saada rauhassa keksittyä ja tutustua uuteen elämään. Ei siihen, että saadut kilot on saatava mahdollisimman pian pois.

Sain toisen lapsemme synnyttyä kuulla pari kertaa vitsailua siitä, että koska se toinen syntyy? Ensimmäinen sanoja oli oma esikoinen ja senhän otin tietysti ihan huumorilla, mutta aikuisilta ihmisiltä sen kuuleminen ei mennyt enää osioon huono vitsi, vaan se loukkasi. Ja kyllähän vatsa pömpötti paljon toisen, kolmannen ja neljännen lapsen synnyttyä. No mitä tapahtui, kun juuri synnyttäneelle lauottiin tuollaisia kommentteja..arvatkaa. No äiti alkoi iltaisin treenata ihan hulluna. Virhe, iso sellainen. Huomasin ja tajusin sen vasta viidennen (kuopuksemme) synnyttyä. Silloin hoksasin, että minulla on iso vatsalihasten erkauma ja silloin ei todellakaan suositella lankuttamista ja suoria vatsalihaksia. Kesti melkein kahdeksan kuukautta, että sain kurottua sen umpeen. Netistä ja muutamista blogeista löysin jumppaamiseen aika hyvät ohjeet. Ja huomasin, että tuo erkauma ei ollut kolmen edellisen kohdalla mennyt umpeen ollenkaan. Selvisi siis syy, miksi vatsani keskelle oli aina noussut vatsoja tehdessä harjanne ja olin kärsinyt välillä kovistakin selkäkivuista. Maltti on valttia, sillä liian aikaisella ja vääränlaisella treenaamisella voi saada aikaan vain pysyvämpää haittaa.

Voitte siis arvata, että viidennen kohdalla edettiin maltilla. Ja kyllä kannatti. Samalla oma asenne omaan kroppaan oli armollisempi. Mietin, että piru vie sun kroppa on tehnyt juuri valtavan työn ja kantanut sisällään yhdeksän kuukautta uutta elämää ja vielä viisi kertaa. Et voi olettaa, että näytät heti tai koskaan enää siltä kuin parikymppisenä. Tämä ajattelutapa avasi vihdoin silmäni. Vain minä itse olen se joka näkee ne suurimmat muutokset omassa kropassa. Vain minä kiinnitän liikaa huomiota jenkkakahvoihin tai löysempään vatsanahkaan. En ole yhtään sen huonompi äiti, kuluuko kilojen tiputtamiseen parin viikon sijaan kaksi vuotta. Hyvä äitiyden mittari ei ole se, mitkä lukemat piirtyvät vaa'an näyttöön. Se meidän kaikkien tulisi muistaa.

Olen lopettanut itseni ruoskimisen. En ota stressiä siitä, että keskivartalo ei ole sellainen kuin haluaisin. En jätä herkuttelua pois sen vuoksi, että ehkä pari kiloa tippuisi. En käy enää vaa'alla, sillä nyt mittarinani on oma olo ja se millaisena nään itseni peilistä. Liikun, mutta teen sitä siksi että se on kivaa ja osa elämääni. En hampaat irvessä verenmaku suussa. Olen tällä hetkellä sinut itseni kanssa, vaikka parannettavaa olisikin. Toki minulla on tavoitteita, mutta niitä kohden edetään ihan omaan tahtiin. Ja tiedättekö, elämä on paljon kivempaa ilman jatkuvaa kilojen tarkkailua ja itsensä ruoskimista. Rennommalla asenteella voi myös saada tulosta aikaan.

Siksi sanonkin teille kaikille odottaville, että nauttikaa ja kantakaa ylpeänä kasvavaa vatsaanne. Sisällänne kasvaa jotakin niin ainutlaatuista ja upeaa. Juuri synnyttäneille puoletaan, nauttikaa vauvasta, sillä he kasvavat niin nopeaan. Ja treenaamiseen sitä malttia. Ja kaikille muissa elämäntilanteissa oleville äideille, että sä olet hyvä just noin.

Postauksen kuvissa masu muutama tunti ennen kuin kuopukseni syntyi. Toisessa kuvassa olemme juuri päässeet kotiin, synnytyksestä pari päivää. Ja alin kuva tältä kesältä. 

Lastenhuone

Täällä mielikuvituksella on lupa loistaa, täällä syntyy mitä hauskimmat leikit ja välillä täällä vallitsee myös täys kaaos. Täällä tuhisee iltaisin mitä rakkaimmat lapset, täällä nähdään unia yksisarvisista ja autoista. Täällä piirretään paperille ja välillä kuin huomaamatta myös seinille.  Täällä ripustetaan yläsängystä roikkumaan iso lakana, jolloin syntyy suuri maja. Sulassa sovussa on lattialle levitetty niin ponit, muumit kuin autot ja junarata. Tämä on kolmevuotiaan Ainon ja viisivuotiaan Matiaksen valtakunta.

Leluja ei ole paljoa esillä, sillä huoneen yhteydessä on vanha vaatehuone, josta on tehty leluille säilytyspaikka. Sieltä ne saa otettua nopeasti esille. Teimme seinään, oviaukon viereen, myös pienen aukon, jolloin vastapäisestä ikkunasta tuleva valo pääsee sinne. Väliköksi kutsumassamme huoneessa on korkea lipasto, jonka laatikoissa on kirjoja, keittiötarvikkeita sekä nuket ja legoja. Lisäksi väliköstä löytyy leikkikeittiö, sininen kaappi jossa on mm autoja ja palapelejä. Sieltä löytyy myös iso laatikollinen pehmoleluja, nuken rattaat, kolme potkuautoa, junarata sekä vaaterekki, johon voi ripustaa vaatetta. 

Huoneen lattialla oli ennen pörröinen matto, joka ei kuitenkaan miellyttänyt lapsia koska oli epäkäytännöllinen, joten tilalle laitettiin toisenlainen matto. Sen päälle pystyy jopa rakentamaan korkeita legotorneja. Etsinnässä on kuitenkin uusi, joka miellyttäisi myös äitiä, hih. Lapset ovat kuitenkin olleet tyytyväisiä tuohon nykyiseenkin, joten kiirettä ei olla pidetty sen suhteen.  

Seinille on laiteltu Ikeasta ostettuja tauluhyllyjä, joihin on laitettu pieniä juttuja, kuten Matiaksen ja Ainon kuvat kera nimikilpien, jotka on ollut heillä vaunuissa ja rattaissa. Lisäksi hyllyillä on soittorasioita, Matiaksen veturi sekä vaunut ja yhdeltä hyllyltä löytyy pari taulua. Seinillä on myös seinätarrat Mistä on pienet tytöt/pojat tehty. Kattovalaisin on jo todella vanha mutta jotenkin tuo on niin hauska, etten ole raaskinut sitä vaihtaa, vaikkei se niin huoneeseen istukkaan,

Verhoa en ole huoneeseen vaihtanut sen jälkeen kun tuon pilviverhon aikoinaan löysin. Se sopii mielestäni huoneeseen kuin nenä päähän. Mietin pitkään otanko kaksi verhoa ikkunan molemmin puolin, mutta jotenkin tuo yksi on kuitenkin parempi. Lisäksi koska huoneessa on pimentävä rullaverho, olisi toinen ollut lopulta turha. Tuon viirin olen tehnyt huoneeseen itse aikoinaan eri värisistä papereista. 

Parvisänky on maalattu itse valkoiseksi (kaipaisi kyllä jo uutta maalikerrosta päällensä) ja sitä on madallettu paljon. Olen kuitenkin miettinyt, että hommattaisiin ihan oikea kerrossänky tuonne huoneeseen, ehkä joku hieman pienempi versio. Sillä tuo parvisänky on todella leveä ja samalla saisi myös sen kaipaamani yhtenäisemmän ilmeen. Toistaiseksi tämä on kuitenkin toiminut hyvin. 

Kaksplussalla on nyt menossa kilpailu, jossa äänestetään kauneinta lastenhuonetta. Meidänkin lastenhuone pääsi ihan upeiden huoneiden joukkoon. Jos pidät meidän lasten huoneesta, niin olemme oikein kiitollisia jokaisesta saamastamme äänestä. Käy kurkkaamassa millaisia huoneita on mukana ja äänestä tästä.

Imetys on lopullisesti ohi

Eräänä aamuna Hugo temuaa jotakin pinnasängyssä. Käännän kylkeä ja ajattelen, että ei taas. Taidan napata pojan kainaloon ja antaa tissin suuhun. Kello on kuitenkin taas vasta viisi. Onneksi verhon takaa näkyy hieman valoa ja päätän vilaista mitä kello oikeasti mahtaa olla. Koitan katsoa puhelimen kirkasta näyttöä ja hämmästyn todella mitä kello näyttää. Se on jo seitsemän! Kerrankin pää pelittää jo aamusta ja päätän, että tämä on se aamu jolloin en nappaa taaperoa kainaloon peiton alle ja anna tissiä. Sen sijaan tämä on se aamu kun imetys on lopullisesti ohi.

Hugo on tilanteesta vähintäänkin yhtä pölmästynyt kuin äiti. Nostan pojan lattialle ja hän alkaa itkeä lohduttomasti. Hän ei ymmärrä miksi tänä aamuna ei päässytkään tissille ja äidin peiton alle. Nostan Hugon syliin ja annan tutin suuhun. Harmi unohtuu hetkessä ja suuntasimme hammaspesun kautta aamupalalle. Aamupalan Hugo syö normaalisti ja hyvä jos edes huomaa enää jääneensä ilman tissiä. Aamutissin jäätyä nyt pois, en imetä enää ollenkaan. Päätin että teen tämän Hugon tahtiin ja kerrankin kun meillä oli aamu jolloin hän nukkui näin pitkään näin tilaisuuden koittaneen.

Imetystaipaleemme alkoi aikoinaan hyvin. Maito nousi jo alusta lähtien, jopa niin hyvin, että se pakkaantui ja sain rintatulehduksen. Jossakin vaiheessa kuitenkin epäilin maidon riittämistä, kun poika roikkui tissillä vähän väliä lyhyitä aikoja ja tuntui ettei hän saa sieltä mitään. Maito kyllä väheni radikaalisti, mutta kun korjasin ruokavaliotani ja muistin juoda, lisääntyi maitokin sitä mukaan.  Puolen vuoden täysimetys onnistui ja lopulta minusta tuli hetkeksi myös taaperoimettäjä. Maito riitti koko pitkän 1v 1kk ajan ja olen saavutuksestamme ylpeä. Tuohon aikaan mahtui paljon ihania hetkiä, mutta myös kipua ja jännitystä siitä riittääkö maito.

Jätimme imetystä osissa pois, aina yksi imetys kerrallaan ja tämä toimi meillä hyvin. Viimeisenä jätettiin nyt pois tämä aamuinen imetys, ihan vain siitä syystä, että se on kaikista helpoin unohtaa. Ylös noustessa voi mennä suoraan aamupalalle ja siinä ei tissin perään kauaa itkeskelty. Muutenkin tuntuu että kaikki imetykset jäi todella helpolla pois. Tässä auttoi se, että Hugo oli valmis ja äitikin ehkä. Itkettäjäksi minusta ei olisi ollut, siksi teimme tämän hiljalleen ja pienissä osissa.

Nyt tällä hetkellä taistelen oman varustukseni kanssa. Maito nousee välillä reippaasti, joka aiheuttaa vähän kipua. Muutaman patin ilmettyä jouduin hieman tyhjäämään, mutta koitan välttää sitä, jottei maidontulo enää lisääntyisi. Saa nähdä koska tilanne rauhoittuu ja oma elimistö tottuu siihen että imetys on loppunut. Olo on haikea, mutta samalla onnellinen. Teimme hienon työn ja kroppani onnistui imetyksessä hienosti. Tähän on hyvä lopettaa, ennen kuin pääsee itku.

Arvoin tänään myös ihanan Tovi tuttinauhan voittajan ja hän on  Minna82 . Onnea voittajalle. Laitan sinulle s-postia. Kiitos kaikille arvontaan osallistuneille.

Syksyn ihanuus ja kamaluus

Syksy tuo mukanaan kauniit värit puiden lehtiin, ilma on vielä lämmin, heitellään lasten kanssa vaahteranlehtiä ilmaan, maataan lehtikasoissa ja koitetaan nauttia vielä siitä valoisuudesta mitä on. Puhumattakaan auringosta, joka säteillään lämmittää joskus niinkin paljon, että takin voi jättää sisälle. On ihana laittaa villasukat jalkoihin ja juoda kuppi kuumaa teetä.

Syksyllä luonto kylpee mitä kauniimmissa väreissä ja rakastan katsella sitä, mutta sitten tulee se kuuluisa mutta. Vaikka syksyllä on kaunista, niin pimenevät illat ja ilmassa tuntuva koleus eivät ole minun juttuni kuitenkaan. Alkusyksy on aivan ihanaa aikaa, mutta syksyn edetessä toivon välillä, että aika menisi pikakelauksella ja odotan innolla jo kevättä. Sitä kun näkee luonnon heräävän taas eloon. Silloin tuntee kuinka mielettömästi siitä saa itsekin virtaa. Ja ennen kaikkea se valoisuus, sitä minä jään kesän jälkeen kaipaamaan eniten.

Vielä niin kauan kun lehdet ovat puissa on helpompaa ja syksy ok, mutta kun viimeisetkin lehdet tipahtavat maahan ja kuuden aikaan illalla on jo pimeää, iskee se tunne, että syksy on kamala vuodenaika.  Ja se aika on alkanut nyt. Puut näyttävät niin alastomilta, ulkona tulee hetkessä vilu vaikka itsellä varusteet on kohdillaan. Sisällä ollessa palelen vaikka päälläni on parhaillaan kolme pitkähihaista paitaa ja juon teetä niin paljon, että hampaatkin jo kellertävät. Villasukat ovat jalassa aamusta aamuun, sillä ne pitää olla jalassa nukkuessakin. Koitan hakea kynttilöiden avulla hieman tunnelmaa ja sitä fiilistä, minkä moni syksyisin saa.

Pian koittaa taas aika kun aurinko ei näyttäydy. Lunta joutuu odottamaan ikuisuuden ja pimeys on karmivaa, yhyy. Tämä on oikea valitus postaus, pahoittelut siitä, mutta syksy ei oikein koskaan ole ollut minun vuodenaikani. Joka vuosi se kuitenkin tulee ja sen kanssa on elettävä. Halusin tai en. Ehkä minä taas selviän kuitenkin tästäkin syksystä. Onhan kohta jo joulu, heh. Meillä alkoi lapsilla nyt syysloma ja koitetaan keksiä kaikkea kivaa tekemistä, jospa se piristäisi tätä äitiäkin. Kaikille lomaileville oikein ihanaa lomaa.

Ps. Muistakaa käydä osallistumassa ihanan Tovi tuttinauhan arvontaan. Vielä tämä ja huominen päivä aikaa.

Kotiäiti on lusmu?

"Tiekkö se on kotona kaiket päivät ja löhöö vaan sohvalla, vähänkö sillä on helppoo. Mieti nyt, voi kattoo leffoja, lukea kirjoja, surffailla netissä, vaikka koko päivän. Ja mieti kuinka hienoa on, kun ei oo mitään aikatauluja. Onhan se elämä helppoa kun voi vaan olla. Tuskin saa enää koskaan töitäkään mistään kun on noin laiskaks ruvennu"

Kotiäiti istuu päivät sohvalla katsoen televisiota samalla kun lapsi/lapset leikkivät keskenään. Äiti lämmittää nopeasti ruokaa ja syömisen jälkeen lapsi päiväunille ja ah, jälleen omaa aikaa joka vietetään joko nenä kiinni tietokoneessa, tabletissa tai puhelimessa uusimpia lastenvaateuutuuksia ostellessa. Samalla voi herkutella suklaalla ja kupilla kuumaa kahvia/teetä. Halutessa voi maata sohvalla ja katsella hyvää elokuvaa. Päivät ovat leppoisia ja omaa aikaa on rutkasti. Kaikki asiat voi tehdä juuri silloin kun itsestä tuntuu hyvälle ja kotikin pysyy siinä sivussa jotenkin siistinä. Joillakin saattaa olla käsitys, että kotiäidit vain ovat, eivätkä tee mitään järkevää päivän aikana. Heistä kotiäiti on lusmu. Olen kyllä tästä eri mieltä.

Todellisuus on kuitenkin jotakin ihan muuta. Aamupalan äiti nappaa lennossa melkein joka aamu, aamut kuluvat peittoja lattialta ja sohvalta keräillessä, sänkyjä pedatessa,  pyykkiä laittaessa ja tietysti kaksi kotona olevaa pientä tahtoo olla ihan kaikessa mukana. Sitä mukaa kun äiti täyttää esimerkiksi pyykkitelinettä, tyhjää taapero sitä hymy huulilla. Pian ollaan ruuan laitossa, luetaan kirjoja ja leikitään ja ehkä siivotaankin kun odotellaan ruuan valmistumista. Tai jos ruoka on valmiina jää aikaa esimerkiksi siivoamiselle enemmän tai ruuan ollessa uunissa mennään ulos. Vaikka siivoisin koko päivän, näyttää hetkessä siltä kuin en olisi tehnyt mitään. Yhden huoneen kun saa siistiksi on aloitettava uudestaan toisesta. En siis ihmettele kun mies tulee töistä ja hän näkee minut sohvalla istumassa, ensimmäistä kertaa päivässä, ja hän katsoo minua sillä ilmeellä kuin en olisi tehnyt mitään. Sanotaanko niin, että nuo viisi ovat aika tehokkaita vaihtamaan leikkiä lennosta toiseen. Ja en koko päivääni halua kuluttaa leluja keräillen, vaan olla lasten kanssa, unohtamatta niitä omia hengähdystaukoja.

Yleensä kun saan pienimmän päiväunille, keitän itselleni sen kupin teetä, jonka juominen jää usein kesken. Saatetaan laittaa televisiosta jokin ohjelma ja katsotaan sitä hetki Ainon kanssa. Silloin hän rauhoittuu hetkeksi ja näin päivä jatkuu paremmissa merkeissä. Tai sitten luetaan kirjoja, piirretään tai väritetään. Se on aikaa, jolloin voin keskittyä vain toiseen lapsista ja se aika on Ainolle ja minulle hyvin tärkeää. Eniten hän tahtoo käpertyä kainalooni ja olla ihan lähellä. Päiväunien aikana minulla on kuitenkin myös mahdollisuus hieman somettaa, jos oikein hyvä tuuri käy ja Ainokin nukkuu, mitä tapahtuu todella harvoin. Silloin voin jopa avata bloggerin ja kirjoittaa. Päikkäriaika on varmaan jokaisen kotiäidin yksi odotetuimmista tauoista. Se voi olla hetki kun saa juoda sen kupposen teetä/kahvia kokonaan ja kuumana, eikä kukaan sotke, huuda, roiku vaatteissa ja se on hetki kun saa mennä ihan yksin vessaan, hah. Jos Ainolla on hyvä leikki menossa, voin hyvällä omallatunnolla pitää itsekin tauon ja lukea lehteä tai olla tietokoneella.

Kotona riittää hommaa ihan joka päivä. On siivoamista, ruuanlaittoa, kerhoa, puistoilua, ystäviä, pyykinlaittoa paikoilleen, ripustamista ja pesemistä. Näin isolla porukalla pyykkiä tulee niin paljon, että sitä saa pestä joka päivä sen kaksi koneellista. Siltikään pyykkikorin pohja ei näy. Koko aikaa ei tietenkään voi käyttää siivoamiseen, sillä olen kotona lapsia varten. Heidän kanssa pitää puuhaastella ja kehitellä ohjelmaa.  Hugo nauttii eniten siitä kun saa leikin lomassa kiivetä syliin, tai kun makoilen lattialla ja hän saa ryömiä ylitseni. Ja varsinkin nyt syli vaikuttaa olevan se paikka jossa halutaan olla melki koko ajan. Tai sitten roikutaan housunpuntissa ja itketään. Aino tykkää puolestaan koti- ja prinsessaleikeistä ja niissä ollaan mukana.

Inhottavaa että yllättävän monella on käsitys, että kotona vain lusmuillaan ja vältetään töihin menemistä. Voin sanoa, että kyllä tämäkin ihan työstä käy ja työaikakin on pitkä. Mutta kun tästä nauttii, niin kotiäitiys on oikein kivaa. Kyllä voin sanoa että välillä puuduttaa ainaiset pyykkivuoret, lelujen keräämiset, ruuanlaitto jne. mutta silti se että näen lasteni kasvavan ja saan olla heidän arjessaan mukana paikkaa tuon. Koululaisistakin on kiva tulla kotiin kun äiti on auttamassa läksyjen kanssa. Itse en ainakaan voisi kuluttaa päiviä niin, että maataan sohvalla ja katsotaan elokuvaa toisen perään. Eihän se olisi kenellekkään hyväksi.

Joskus kotona oleminen uuvuttaa. Samat asiat toistuvat päivästä toiseen ja aikuinen seura todella kelpaisi. Pidän silmät auki koko ajan, jos löytäisin työn jota tehdä kotiäitiyden ohella. Joko iltaisin tai näin kotona ollessa päivisin. Nyt tämä blogi on yksi henkireikäni. Paikka josta löytää vertaistukea ja jonne kirjoittaa pohdintoja sekä haaveita. Paikka josta olen löytänyt ystäviksi aivan mielettömiä tyyppejä. Illat ja alkuyö kuluukin tiiviisti blogin parissa, sillä postauksien kirjoittaminen vie paljon aikaa, sillä näitä ei tule tehtyä lasten hereillä ollessa, paitsi joskus.

Toistaiseksi olen vielä(kin) kotiäiti ja en häpeile sitä mitenkään. Koen olevani ihan yhtä hyvä kuin työssä käyvä äiti.

Imetys loppuu, päänsäryt palaa

Tätä hetkeä olen ehkä jo hieman kauhulla odottanut ja jännittänyt. Kun imetyskerrat ovat hiljalleen vähentyneet, huomaan päänsärkyjen taas lisääntyneen. Nyt imetän enää aamusta ja kun sekin kerta jää pois, odotan millaisena päänsärkyni palaavat. Tiedän että ne lisääntyvät, sillä joka ikinen kerta niin on käynyt. Siksi ehkä osittain venytän imetyksen kokonaan lopettamista, sillä en tahtoisi että päätä särkee taas.

Olen ehkä harvinainen tapaus siitä, että kärsin normaalitilassa selkä- sekä päänsärystä. Kun taas raskaana ollessa selkää ei särje juuri yhtään ja päänsärytkin oikeastaan kaikkoavat pois. Fysioterapeutti sanoi minulle aikoinaan, että raskaana ollessa "iso" vatsa pakottaa minun olemaan suoremmassa ja asentoni seistessä paranee. Puhuttiinkin, että pitää teettää tekomaha, jolla saan ryhdin pysymään suorassa. No ehkä pitäisi harjoitella sitä oikeaa asentoa ilman sitä tekovatsaa, hah. Ja olenkin koittanut skarpata siihen miten istun ja seison.  Myös selkä- sekä vatsalihaksia treenaamalla on säryt vähentyneet jonkin verran ja enää ei särje joka päivä läheskään niin paljon. Tämä vaiva on hiljoksiin menossa onneksi jo parempaan päin.

Olen usein kuullut miten odottavat äidit sanovat kuinka päätä särkee jatkuvasti. Itse olen taas niin onnellisessa asemassa, että en kärsi moisesta vaivasta ollenkaan. Kuinka kiva onkaan kun päätä ei särje melkein joka ikinen päivä ja särkylääkkeet saa jättää kaappiin. Olen kyllä muutenkin koittanut ottaa niitä niin vähän kuin mahdollista. Raskausaika on miehestäkin ollut kiva, kun en aina valita pääni olevan kipeä, vaikka muuten olenkin välillä ollut aika hormonihirviö, heh. Myös imettäessä moni kärsii päänsäryistä. Niin minäkin joskus, mutta todella harvoin. Kun on pitänyt huolen siitä että juo paljon ja jumppaa hyvin hartioita säästyy pahimmalta säryltä. 

Nyt kun imetyksen loppu on jo ihan ovella jännitän millaiseksi päänsärkyni mahtavat muuttua. Toivon todella että ne pysyisivät näin vähässä määrässä, mutta samalla pelkään pahinta. Sitä että taas kolmena-viitenä päivänä viikossa päässä jyskyttää ja niitä aamuja kun ei tahtoisi nousta ollenkaan, sillä heti silmät avatessa pää on kipeä. Yleensä imetyksen lopettamisen jälkeen on mennyt hetken aikaa vielä hyvin. Toivon että niin on nytkin. Koitan kuitenkin tällä kertaa tehdä kaikkeni sen eteen, että säryt pysyvät poissa ja särkylääkkeet kaapissa. Niitäkään kun ei kannata syödä liian usein tai ne itsessään voivat vielä vain pahentaa päänsärkyjä.

Nämä viimeiset pari vuotta ilman särkyjä ovat olleet kyllä aika luksusta. Ikävä tulee tätä aikaa kun ne eivät vaivaa. Se miten voin koittaa välttää särkyjä on riittävä juominen, säännöllinen hartioiden jumppaaminen jatkossakin ja tiettyjen ruokien (tai lähinnä mausteiden) välttäminen. Toiveet ovat korkealla ja koitan pitää tässä positiivisen asenteen.

Muita joilla sama tilanne kuin minulla? Vai onko sinulla juuri niin, että raskaus ja imetysaikana särkee eniten?

Kuvat ottanut vanhin tyttäreni. Pipo: Pietamo Koru: By Pinja 

Kotimaista käsityötä

Tiedättekö sen tunteen kun löydät päällesi jotain niin mukavaa vaatetta, että kaivat sen vaatekaapista päällesi aina kerta toisensa jälkeen? Tiedätkö että parasta siinä vaatteessa on se, että voit pukea sen niin arkeen kuin juhlaan. Näiden lisäksi tulet hyvälle tuulelle siitä että päälläsi on Suomessa valmistettua käsityötä. Aika mahtavaa etten sanoisi. 

Sain Kädenjälkiä sydämessä blogin Nean ja 10 plussan äiti -blogin Matun kanssa kunnian tutustua hieman paremmin Tampereella sijaitsevaan Putiikki Pietamoon ja sen ihaniin omistajiin Heidiin sekä Kirsiin. Heidi on itseoppinut ja erittäin taitava ompelija jonka käsistä valmistuu todella kauniita pipoja, pantoja ja muita asusteita. Heidi on valmistunut jo vuodesta 2013 asti upeita tuotteita, jotka tunnettiin ennen merkillä HepsuS. Kirsi puolestaan on valmistunut vaatetusalan artesaaniksi vuonna 2006 ja on ommellut työkseen omalla toiminimellä ja tehnyt muidenkin leivissä erilaisia ompelutöitä. Erittäin taitava nainen, joka on suunnitellut Pietamon mallistoon kauniit naisten mekot.

"Jäimme molemmat serkukset äitiyslomalle syksyllä vuonna 2014, ja ajatus uudenlaisesta aluevaltauksesta lähti pikku hiljaa itämään. Ideat kasvoivat toiminnaksi 2016 vuoden alusta, ja pian molempien iso unelma yrittäjyydestä kankaiden ja ompelun parissa pääsi toteutumaan. Haluamme yhdessä kehittää ja toteuttaa kaikkia mahdollisia ja mahdottomia ideoita."

Näiden kahden naisen käsistä valmistuu upeita tuotteita asiakkaiden toiveita kuunnellen. Mallistosta löytyy esimerkiksi, rusetti- ja ruusukepipoja, rusettti-ja solmupantoja, tuubihuiveja, pompuloita, korvakoruja, legginssejä sekä kauniita mekkoja upeilla leikkauksilla. Lisäksi putiikista on mahdollista ostaa kankaita jos taidot itse ompelemiseen riittää.

Heti kun vaatemallisto ilmestyi, iskin silmäni kahteen ihastuttavaan mekkoon, joista toinen Anja-mekko oli minulla päällä Marja Hintikka Live -illassa. Tuosta mekosta muodostui heti minun lempimekko joka kaapistani tällä hetkellä löytyy. Koskaan en ole päälläni pitänyt mitään noin hyvin istuvaa ja mekkoa joka ei todellakaan purista mistään. Sitä voi käyttää sekä kotona, että tilaisuuksissa jonne pitää pukea päälle jotakin siistimpää. Toinen mekko puolestaan on leikkauksiltaan niin kaunis, että oikein harmitti jättää se liikkeeseen, mutta se ehdottomasti tulee löytymään jossakin vaiheessa vaatekaapistani. Kyseessä on Marianna -mekko.

Molemmat mekot ovat kokoa S. Olen itse 172cm pitkä ja mekot istuvat kyllä todella hyvin. Pituuskin riittää, vaikka kerkesin jo miettimään, että tarviiko siihen laittaa hieman lisää mittaa. Legginsseistä puolestaan omaa silmääni viehätti nuo sulkakuosilla olevat, jotka meille kotiutui yhteistyönä, ja  heti toisena lempparina ovat nuo rastit, jotka löytyy nekin kyllä jossain vaiheessa kaapistani. 

Kauppana pieni Putiikki on oikein viihtyisä ja siellä on ilo vierailla. Upeita kankaita on kiva hypistellä ja iloinen myyjä kaksikko auttaa mielellään erilaisten yhdistelmien valinnassa. Pipoja sekä pantoja on valmiina hyvä valikoima, jossa iskee heti valinan vaikeus, hih. Mekkoja on mahdollista saada myös erilaisilla kankailla. Ja kyllä voikin sama mekko näyttää eri kuosissa aivan toiselta mekolta. Suosittelen lämpimästi käymään putiikissa ja koittamaan näitä mekkoja ja asusteita päälle. Voin melkein taata, että tulet ihastumaan.

Me bloggaajat saimme myös koota kolme erilaista yhdistelmää niin, että jokainen valitsi mekon ja siihen asusteen. Näistä tehtiin Pietamon facebook sivuille kiva arvonta, joissa eniten ääniä kerännyt yhdistelmä arvotaan siitä tykänneiden kesken. Sinulla voi siis olla mahdollisuus voittaa itsellesi jotakin todella ihanaa. Klikkaa siis heti itsesi heidän Facebookkiin ja osallistu.

Yhteistyössä Putiikki Pietamon kanssa.
pietamo.fi

Täydellinen tuttinauha sis. Arvonnan

Vaikka meillä ollaan hiljoksiin koitettu vähentää tutin syömistä, niin on se vielä suuri osa arkeamme ja näin myös tuttinauhat, sillä ilman niitä tutit olisivat vielä enemmän hukassa. Meillä on olleet aiemmin käytössä eläinhahmoiset teddykompaniet tuttinauhat ja olemme olleet niihin tyytyväisiä, kunnes alkaa se jatkuva kuolaaminen tai niiden imeskely ja niitä saisi olla pesemässä koko ajan. No nuo ketjut eivät ihan hetkessä kuivu ja saa pesun jälkeen heti käyttöön. Niinpä aloin miettiä niiden rinnalle toista vaihtoehtoa ja kuin tilauksesta ihana Maaria ilmoitti tekevänsä ihastuttavia Tovi tuttinauhoja ja imetyskoruja.

Ja eipä aikaakaan, kun postilaatikkoon kolahti mitä ihanampi omalla väriyhdistelmällä valmistettu täydellinen *tuttinauha. Ja jos äiti oli innoissaan, niin oli kyllä Hugokin. Tuo nauha päätyikin hetkessä pojan suuhun maisteltavaksi. Ja mikä parasta vaikka kuinka kuola valuisi, on tuo tuttinauha nopea huuhdella ja kuivata, jolloin se on välittömästi uudelleen käytössä. Aika mahtavaa etten sanoisi.

"Tovi-tuotteissa käytetyt silikonihelmet ovat valmistettu korkealaatuisesta elintarvikesilikonista, jotta ne sopisivat sinun ja lapsesi yhteisiin hetkiin. Helmet eivät sisällä raskasmetalleja, BPA:ta, PVC:tä, ftalaatteja tai myrkyllisiä kemikaaleja, ne eivät haise tai maistu miltään. Imetyskoruissa sekä tuttinauhoissa käytetty nauha on erittäin vahvaa satiinipunosta. Imeyskoruissa on turvalukko, joka napsahtaa auki kovassa vedossa."

Helmiä löytyy yhteensä kahdeksassatoista erilaisessa värissä, joista voi valita oman mieluisan yhdistelmän. Meidän nauhaan päätyi valkoinen, minttu ja harmaa, mielestäni aivan täydellinen väriyhdistelmä. Annoin Maarialle vielä vapaat kädet asetella helmet tiettyyn järjestykseen ja ne oli aseteltu juuri niin kuin itse olin ajatellut. Lopputulos oli siis täydellinen. Tuttinauhassa on yhteensä kaksitoista silikonihelmeä, joten siitä saa luotua vaikka millaisen yhdistelmän. Halutessasi voit valita miten helmet nauhaan järjestellään, muussa tapauksessa ne tulevat siihen peräkkäin. Maaria auttaa myös mielellään väriyhdistelmissä ja valmiita voi käydä kurkkimassa facebookista löytyvästä kansiosta.

Minulla onkin ilo ilmoittaa, että yhdessä ihanan Tovi :n kanssa järjestetään teille pieni arvonta. Voit voittaa tuttinauhan valitsemallasi väriyhdistelmällä. Ja jos itsellä ei ole pientä joka tätä käyttäisi, niin vinkkaa arvonnasta ihmeessä ystävälle tai osallistu itse ja yllätä ystävä. Mukaan pääset kun kirjoitat kommenttikenttään mukana ja toki olisi kiva kuulla millainen olisi sinun valitsema yhdistelmä? Toisen arvan saat jos seuraat Tovituotetta joko facebookissa tai instagramissa. Muista laittaa myös toimiva sähköpostiosoite. Arvonta alkaa nyt ja päättyy 16.10. klo 22:00 Voittaja arvotaan maanantaina 17.10. Onnea arvontaan!

*Tuttinauha saatu

Piuhat poikki vaan

Olen monen odotuksen aikana sanonut, että tämä on sitten se viimeinen. Noh, ei ole ollut ja niinpä Hugon odotusaikana päätin että en viljele sitä sanontaa jokaiselle. Tarkoitus kyllä on että Hugo olisi tulevaisuudessakin kuopuksemme, mutta koskaan ei tiedä minne elämä kuljettaa ja mitä se tarjoaa (puhuu eräs vauvakuumeinen). Eräs asia on jäänyt Hugon synnyttyä pyörimään päähäni ja pistänyt pohtimaan, voiko toisella olla oikeutta sanoa näin toiselle ihmiselle?

Kun lähdimme synnytyssairaalasta kotio, monen kassin ja pienen aarteemme nukkuessa kaukalossa, huikkasimme kätilöille vielä heipat jolloin hän huhuili takaisin ihanaa vauva-arkea sekä toivotteli tervetulleeksi uudestaan. Katsahdin miestäni ja sanoin kätilölle, että kyllä nämä viisi taitaa nyt riittää ja mies taisi myhäillä siinä jotakin. Kätilöt taitavat kuulla tuon luultavammin jokaisen  juuri synnyttäneen suusta, joten hän tuskin otti tosissaan minun sanomisia. Käännyin vielä katsomaan käytävää ovelta päin, ennen kuin ovi painui takaisin kiinni. Tuntui ikävä pisto rinnassa ja herkistytti paljon. Vaikken erityisemmin pidä sairaaloista,  niin noiden ovien toisella puolella olen veittänyt upeat ikimuistoiset ensihetket oman lapsen kanssa, olen tuijottanut ja nuuhkinut vastasyntynyttä ja painanut mieleeni joka ikisen piirteen. Niiden ovien taakse jäi paljon muistoja.

Ensimmäiset päivät kotona olivat aika tunnemyrskyä ja itku tuli pienemmästäkin asiasta. En todellakaan olisi halunnut kuulla seuraavaa. "Noh kai ne piuhat nyt katkottiin samalla kun kerta lapset oli nyt tässä?" Oli hetken että mitä hittoa, kuka voi edes kysyä toiselta noin? En ikipäivänä voisi itse kysyä keneltäkään noin, varsinkaan juuri synnyttäneeltä joka muutenkin elää aika tunnemyrskyssä. Taisin vain vastata väkinäisen hymyn takaa, että minun piuhoihin ei kukaan koske. Ensinnäkin minusta se on joka ikisen oma henkilökohtainen asia, eikä todellakaan kuulu ulkopuolisille ja toisekseen, ei kukaan voi määritellä meidän perheemme kokoa ja puhua piuhojen katkaisusta, kun heistä lapsia on tarpeeksi. Onko toisella oikeutta edes vihjailla että hei sulla on mun mielestä noita lapsia jo liikaa?

Otin tästä itseeni oikein kunnolla ja olen märehtinyt tätä asiaa jo reilun vuoden. Alkuun päätin ettei blogi ole se paikka jonne tämän asian puran, mutta jos tällä pääsisin asiasta ylitse. En ymmärrä, että miksi tämmöinen kysymys minulle esitettiin? Ja miksei lasten syntymää pidetä niin ihanana ja ihmeellisenä asiana, kun lapsia on enemmän. Unohtuuko silloin se, ettei lapsen saaminen ole itsestään selvyys? Ja vaikka lapsilukumme olisikin täysi, niin en koskaan ole edes ajatellut, että menisin katkasemaan piuhani. Tuli kieltämättä tunne, ettei meiltä enää kaivata lisää lapsia, ettei mahdollisista seuraavista (mitä siis ei pitäisi olla tulossa) oltaisi enää iloisia .

Olen kyllä huomannut, ettei onnitteluita ole sadellut enää kolmannen lapsen jälkeen kuin muutamia, mikä on tuntunut todella ikävältä. Muistan pohtineeni, kun kaksi viivaa Hugosta tikkuun piirtyi, että mainitsenko koko odotuksesta edes täällä blogissa. Pelkäsin vastaanottoa ja sitä ettei kukaan iloitsisi puolestamme. Sitä, että joku sanoisi, ettei meidän tarvitsisi enää "tehtailla" lapsia tai laittaisit piuhat poikki vaan jne. Onneksi rohkaistuin ja sain aivan ihania kommentteja. Tämä äiti tirautti niitä lukiessa monet kyyneleet. Blogi olikin oikeastaan ainut paikka jonne niitä tuli kunnolla, muuten oli aika hiljaista.

On uskomatonta, mitä kaikkea jotkut ihmiset toisilleen laukovat. Tämäkin on kuitenkin todella henkilökohtainen asia, josta ei mielestäni tarvitsisi kysellä. On jokaisen oma asia katkotaanko piuhat kun perhekoko on täysi. Minusta ei siihen olisi, joten siksi en ole edes ajatellut sitä. Sillä tuo kysymys meni tunteisiin ja painui mielen sopukoihin. Onko toisella ihmisellä oikeus kysyä tämmöistä? Mitä mieltä sinä olet? Oletko joutunut kuulemaan samaa/vastaavaa?

Mieletön MHL yhteistyöilta #samppanjaamaanantaihin

Tämä äiti otti maanantaina irtioton arjesta, kovin tervetulleen sellaisen. Irtioton, jota ei voinut jättää välistä. Sain muutama viikko sitten kutsun Marja Hintikka Live bloggaajien yhteistyöiltaan ja arvaten olin tästä innoissani. Edelliset kaudet tullut katsottua, joten oli ihan mieletöntä päästä tapaamaan heidät kasvotusten. Onneksi muutaman mutkan kautta lapsille löytyi hoitaja päiväksi ja pääsin lähtemään. Aamulla puin päälleni vielä Pietamon ihastuttavan Anja mekon ja sitten nokka kohti Helsinkiä ja  #samppanjaamaanantaihin.

Kolmas kausi starttaa 17.10 ja mukana on todella mielenkiintoisia teemoja. Väärässä iässä vanhemmaksi teema kiinnostaa paljon. Aina sitä on väärän ikäinen vanhempi. Itse olen saanut lapsia sekä parikymppisenä että kolmekymppisenä ja esikoisen aikaan tuli kuultua kuinka nuori äiti olen. Nyt kolmenkympin paukkuessa rikki, ei onneksi ole kuulunut mitään pahoja heittoja vielä. Jos tässä joskus vielä alkaisi odottaa ja ikää olisi muutama vuosi lisää, niin varmasti saisi kuulla jotakin. Tämä on vähän sama kuin meidän lapsilukukin, joko niitä on liian vähän tai liian paljon. Marja kertoi tulevasta kaudesta ja joukossa oli muitakin mielenkiintoisia puheenvuoroja. Välillä jopa niin koskettavia, että itkussa oli pidättelemistä tai välillä sai nauraa vatsa kippurassa. Lisäksi saimme kuulla iloisen uutisen, kun Marja kertoi odottavansa kolmatta lastaan ja miten suloinen vauvavatsa hänellä onkaan.

Tällä kolmannella kaudella tartutaan kiinni meidän vanhempien pelkoihin. Hintikan teettämän tuoreen taloustutkimuksen mukaan vanhempien top viisi pelot ovat: 1.Joku tekee lapselleni pahaa 2. Lastani kiusataan 3. Lapseni sairastuu vakavasti 4. Lapseni kuolee 5. Lapseni joutuu huonoon seuraan teini-ikäisenä. Ja kyllä voin allekirjoittaa nuo kaikki pelot.

Puheita kuunnellessa oli naposteltavana pientä purtavaa, joka oli aselteltu esille todella kauniisti, unohtamatta sitä kuinka herkulliselta ne maistuivatkaan. Alkuun vain meinasi unohtua koko syöminen, sillä puheenvuorot olivat todella kiinnostavia. Illan aikana kohotimme myös lasit samppanjaa. Tällä äidillä vei tosin melkein koko illan tyhjentää yksi lasi kuplivaa, hehee. MHL facebookista voit käydä kurkkaamassa videon, josta näkee hieman illan tunnelmia.

Parasta reissussa oli myös tavata muita bloggaajia. Maarian ja Hannan kanssa nähtiin jo hyvissä ajoin ennen iltaa ja naurettiin kyllä välillä vatsat kipeäksi. Kuinka upeita naisia nuo molemmat ovatkaan. Selinan kanssa nähtiin sitten paikan päällä ja olipa niin ihana nähdä pitkästä aikaa ja jälleen Helsingissä, hih. Kyllä sitä oltiinkin odotettu. Tapasin ensimmäistä kertaa myös Maaritin. On aina niin ihana tutustua uusiin ihmisiin. Olen aina tykännyt mennä uusiin tilanteisiin ja tutustua uusiin ihmisiin. Tuntuikin että osan näistä naisista olisin tuntenut jo pitkänkin aikaa.

Ihan mieletön kokemus josta jäi aivan mahtavat muistot. Kiitos että sain olla mukana.

Osa kuvista: Maarian ottamia

Manduca: hyödyke vai turhake?

Nykyään myynnissä on aivan järjetön määrä erilaisia vauvatavaroita. On jos jonkinmoisia vaunuja erilaisilla toiminnoilla kuten kolmella tai neljällä pyörällä, yhdistelmänä, heittoaisalla, kovalla ja pehmeällä kopalla jne. Sittereitä löytyy esimerkiksi tärisevänä, keinuvana ja erilaisia ääniä pitävinä ja sitten on kantoreput ja liinat. Miten tästä kaikesta voi osata valita juuri itselle parhaimmat ja ne omiin tarpeisiin sopivat?

Oikeastaan vain testaamalla. Päätöstä ei kannata tehdä liian nopeasti. Päätin Matiaksen aikana hommata kantorepun. Tutustuin pitkään erilaisiin vaihtoehtoihin ja päädyin ostamaan Manducan. Reppu oli ihana ja siinä oli hyvä kantaa. Ongelma oli vain se että Matias ei viihtynyt siinä. Luulen että Matias oli repun hankkiessa sen verran "vanha" (8kk) ettei enää tottunut siihen. Näin jälkiviisaana olisin tietysti voinut käydä kaupassa testaamassa suostuuko poika edes olemaan siinä. Sama reppu oli käytössä myös Ainolla kerran maksimissaan kaksi. Koin sen kuitenkin turhaksi, sillä Aino nukkui pienenä todella paljon ja oli ihan sama mihin hänet laski nukkumaan, joten usein hän pötkötteli vaunuissa ja hereillä ollessa seurusteltiin. Reppuilu oli siis näiden kahden kohdalla turhake.

Kun aloin odottaa Hugoa en tuhlannut ajatustakaan kantovälineille, kunnes huomasin että poika viihtyy jatkuvasti sylissä ja vain pystyasennossa. Pian huomasin jälleen selaavani erilaisia kantovälineitä. Ja koska Manduca oli ennestään tuttu päätin tilata sen.  Sain kyllä siitä moitteita mieheltäni, sillä hän muistutti minua kuinka edellisellä kerralla kävikään. Tällä kertaa vauva oli sen verran pieni kun repun ostin, niin uskoin hänen tottuvan siihen. Lisäksi hän ei todellakaan nukkunut pitkiä pätkiä vaunuissa tai muuallakaan. Repusta muodostuikin meille yksi iso arjen pelastaja. Olin tehnyt täydellisen hankinnan.

Reppu oli meillä päivittäisessä käytössä ja Hugo viihtyi siinä hyvin siihen asti, kunnes ei enää mahtunut repun sisällä olevaan pienentimeen. Jätimme repun suosiolla syrjään, sillä hän menetti täysin hermonsa kun laitoin pojan siihen, ja koitimme aina välillä ottaa reppua takaisin käyttöön. Sitkeän yrittämisen ja pojan kasvaessa hän rakasti reppuilua jälleen. Kun harson avulla hieman pienensin manducan alaosaa, oli pojan kivempi olla siinä. Ja niin meidän reppuilu on jatkunut.

Manduca on käytössä lähes päivittäin. Hugo viihtyy edelleen paremmin etupuolella kuin takana. Minulle tämä sopii hyvin, sillä lapsen laittaminen taakse on hieman haastavaa. Lisäksi olen laittanut merkille, että minun selälleni on ehkä parempi kantaa edessä kuin takana. Selän puolella kantaminen tuntuu välillä "ikävästi" alaselässä. Jos se ilmaantuu aina kun laitan Hugon selän puolelle, niin luulen että repun käyttömme vähentyy huomattavasti. Siitäkin huolimatta tällä kertaa manduca on ehdottomasti hyödyke ja aion koittaa jatkossa miltä selässä kantaminen tuntuu.

Voin lämpimästi omasta puolesta hehkuttaa Manducan puolesta. Kummasti se helpotti arkeamme kun refluksista kärsivä vauva viihtyi repussa paremmin kuin hyvin ja nukkui siinä monet päikkärit. Ja nykyään jos Hugo haluaa olla ihan lähellä ja olisi vaikka pyykinlaittoa, niin poika nauttii kun saa olla repussa sen aikaa..ihan äidin lähellä.

Onko sinulla ollut manduca tai jokin muu kantoväline? Oliko se turhake vai hyödyke?