Hidas vai nopea synnytys?

Hugon syntymästä tuli hetki sitten kuluneeksi vuosi ja synnytys muistui taas mieleeni. Palasin muistelemaan pojan synnytystä ja lueskelin synnytyskertomusta läpi sairaalan papereista. Se oli lopulta todella nopea ja olen onnellinen että päädyimme synnytystaustani vuoksi käynnistykseen. Huonon tuurin sattuessa poika olisi voinut syntyä matkalle tai vaikkapa kotiin. Tämä pisti miettimään, että kumpi on itsestäni se kivempi vaihtoehto, hidas vai nopea synnytys?

Itselläni on takana niin hitaita kuin nopeita, sekä supernopeita synnytyksiä. Ja jos näistä kaikista viidestä pitäisi valita se ajallisesti helpoin synnytys, niin se taitaa olla Ainon syntymä. Se oli kestoltaan vajaa kolme tuntia ja siinä ajassa synnytykseen pääsi mukaan ja vaikka kipu oli kovaa se ei ollut niin repivää, kun vertaa Matiaksen ja Hugon syntymään. Matiaksen synnytys kesti 1h8min ja meiltä ajaa sairaalaan 50min joten sairaalassa ei kauan keretty olemaan. Hugo puolestaan käynnistettiin ja synnytys katsottiin alkaneeksi kalvojen puhkeamisesta. Kuitenkin ensimmäsiet tuntuvat supistukset alkoivat 30 minuuttia ennen pojan syntymää. Viimeiset 15 minuuttia olivat aivan tuskaa, koska avautuminen tapahtui supernopeaa. Kalvojen puhkeamisesta pojan syntymään kului 2h8min.

Esikoinen oli puolestaan todella hidas ja myös kivuliain. Hänen synnytys kesti miltei 17 tuntia. Luulen että ensimmäinen synnytys on muutenkin aina se kivuliain ja minusta oikeasti tuntui etten tulisi selviämään siitä. Vannoin jopa miehelleni etten koskaan enää synnytä, heh. Lisäksi tuo aika oli puuduttavan pitkä kärsiä koko ajan kovenevasta kivusta. Tämmöinen hidas synnytys on varmasti haastava myös tukihenkilölle. Sitä kun pitäisi pysyä skarppina ja jaksaa tukea toista. Jos siis saan valita niin ei kiitos enää koskaan noin kauan kestävää synnytystä. Vaikka loppupeleissä tuohan on lyhyt aika verrattuna niihin, joilla synnytys kestää helposti yli 24 tuntia. Ja tämähän kuulostaa jo siltä että olisin joskus synnyttämässä uudestaan, hups.

Matiaksen ja Ainon synnytyksessä olen alkanut vuotaa verta aika paljonkin jo ennen kunnon supistuksia. Kätilöiden mukaan tämä on ollut merkki siitä, että kohdunsuu on sitten lähtenyt avautumaan hurjaa vauhtia. Matiaksestahan luulin että lapsivedet tuli sänkyyn, kun sitä verta tuli yhtäkkiä niin paljon. Hugo oli synnytyksistäni ensimmäinen jossa kalvot puhkesivat itsestään. Ja samalla myös ensimmäinen kerta kun niitä kunnon supistuksia jouduttiin odottelemaan. Muissa kun kalvot on puhkaistu niin se on ollut menoa. Kalvojen puhkeaminen itsestään oli kyllä todella mielenkiintoinen kokemus, sillä poksaus oli oikeasti todella kova ja vedet eivät tulleet ulos heti, vaan vasta muutaman minuutin kuluttua.

Jos vertaa hidasta ja nopeaa synnytystä keskenään niin molemmat olivat aika tuskaa. Hitaassa kipu tuntui kestävän ikuisuuden, tuottaen kuitenkaan oikein mitään tulosta. Sitten taas nopeassa kipuun ei kerkeä mukaan ja se tuntui heti alkuun niin tuskaiselta. Olihan se nopeasti kyllä sitten ohikin, mutta kyllähän siinä tuntuu siltä ettei pää pysy menossa mitenkään mukana. Epäuskoisena tuijotat kätilöä joka sanoo että, kyllä tämä täydet auki on ponnista vain. Juurihan me vasta tultiin! Joko tämä kohta on ohi? Ennemmin silti valitsen sen nopean kaksi tai kolme tuntia kestävän kuin hitaan tai supernopean.

Jos kiinnostuit miten synnytykseni ovat menneet voit käydä lukemassa synnytyskertomukset alla olevista linkeistä

Synnytykset: Iida (16h 55min), Lumi (5h 20min) ja Matias (1h 8min)
 Synnytys: Aino (2h 57min)
 Synnytys: Hugo (2h 8min)

Nyt sitten kiinnostaisi kuinka kauan sinun synnytys tai synnytykset ovat kestäneet?

Kerholainen

Voitte varmasti kuvitella kuinka meidän Aino hyppi ja kirkui onnesta, kun hän viikko sitten pääsi kerhoon ihka ensimmäistä kertaa. Tätä ennen hän on aina ollut vain mukana kun sinne on viety sisaruksia. Ja nyt vihdoin hän pääsi aloittamaan oman kerhotaipaleensa, voi sitä onnen määrää.

Kerho on täällä meidän pienessä kunnassa vain kerran viikossa ja se kestää 2,5 tuntia. Ei kovin pitkä aika ja olisi kiva jos sitä olisi vaikka kaksi kertaa viikossa. Mutta toisaalta olen kiitollinen tuosta lyhyestäkin ajasta sillä se on erittäin tärkeä sellainen. Kerhossa lapsi pääsee leikkimään, askartelemaan, ulkoilemaan ja luomaan niitä omia kaverisuhteita. Varsinkin näin kotona olevalle lapselle tuo kerho on aivan huippu juttu. Aino on löytänyt jo yhden ystävän josta puhuu jatkuvasti. Harmi että hän on Ainoa vuoden vanhempi, eikä näin tule aikoinaan samalle luokalla. Ryhmässä on kuitenkin ainakin kolme samanikäistä Ainon kanssa ja luulen että hän leikkii aikanaan myös heidän kanssa.

Aino on jäänyt kerhoon todella reippaasti. Ensimmäisellä kerralla ajattelin että haluaakohan hän että jään hetkeksi katsomaan, mutta sinne hän meni heti muiden joukkoon.  Sinne äidin pieni vie reippaasti oman kerhoreppunsa ja siirtyy leikkeihin. Lempileluksi onkin tainnut muodostua nukkekoti. Äidille heilutetaan heipat reippaasti. Aino on kyllä sen verran rohkea, etten odottanut kerhon alkamisen olevan hänelle vaikea paikka.

Kerholainen tarvitsi teitenkin itselleen tossut. Kaikille vanhemmille lapsilleni olen hommannut ne Tohvelisankarilta ja koska ne on todettu hyviksi ja kestäviksi jo kolmella edellisellä, niin oli selvää että myös Aino saa sellaiset. Yhdessä tutkittiin valikoimaa ja sekä tytär että äiti tykästyi muffinssin kuvalla oleviin tossuihin. Ne sitten ostettiin ja kerhoon päästyä niitä esiteltiin niin kovin ylpeänä kerhotädille. Onhan ne nyt ihanat.

Hyvin alkoi meidän kolmevuotiaan kerhoilu. Yksi taideteoskin tuotiin jo kotiin ja innolla odotan mitä kaikkea kivaa äidin rakas kerhossa vielä tekeekään. Niin iso tyttö jo.

Ps. maanantaisin äidillä onkin kotona hiljaista kun olemme kahdestaan Hugon kanssa. Kivaa kahdenkeskeistä pienimmän kanssa. Tänään tosin vietettiin rauhallinen päivä kun olen vielä sen verran kipeä. Eilen kuume nousi 39.4 tänään onneksi vain 37. Kiva tämä rintatulehdus.

Vauvarokko

Tiistaina Hugolla nousi kuume. Se tuli ihan puskista ja yhtäkkiä huomasin, että poika on aivan tulikuuma ja väsyneen oloinen. Konttaili lattialla ja välillä painoi pään lattiaan. Kuume oli noussut hetkessä reilusti päälle 38 asteen ja koko pojasta näki, että nyt on paha olla. Otin pojan heti syliin ja siitä asti hän on tyyliin vain yöt ollut poissa sylistäni. Välillä pyytää myös isin syliin. Ja ollaan kyllä pidetty koska jo pelkästään se on tehnyt pojan olosta paremman. Tiistaista torstaihin kuume huiteli reilussa 39 asteessa ja kuumelääke laski sen juuri ja juuri alle 38. Hugo söi ja joi hyvin siihen nähden kuinka kipeä hän oli. Mutta nukkuminen jäi todella vähälle ja rinnalla viihtyi todella paljon enemmän. Meidän piti oikeastaan alkaa jättää päiväimetyksiä pois, mutta nyt pidin hyvänäkin sitä, että hän sai rintaa enemmän. Ainakin nesteytys oli kunnossa.

Aloin epäillä aika nopeasti kuumeen aiheuttajaksi vauvarokkoa, sillä sitä meillä ei ole vielä ollut. Oireet ainakin sopivat siihen. Millaisia oireita vauvarokossa sitten usein on ja miten sitä hoidetaan? Yleensä kuume nousee äkillisesti korkeaksi ja kestää kolmesta viiteen päivään. Usein myös lapsella voi mennä vatsa löysälle ja ilmetä silmien punoitusta sekä ärtyneisyyttä. Kun kuume sitten laskee voi iholle ilmaantua ihottumaa tai laikkua joka leviää joka puolelle. Monille ei edes tule koko ihottumaa tai se voi olla todella hailakkaa. Toisilla taas se voi olla kovinkin voimakkaan väristä. Ihottuma kestää muutamasta tunnista muutamaan päivään. Jokaisella yksilöllisesti.

Kuume voi tosiaan nousta vauvarokossa todella korkeaksi. Hugolla näytti kainalosta korkeimmillaan 39.8 . Varsinkin toisena päivänä kuume huiteli korkealla koko ajan ja poika ei oikein jaksanut mitään muuta kuin makoilla sylissä. Lääkkeellä kuume sentään hieman laski ja sen antaminen oli onneksi helppoa, sillä Panadolin nestemäinen uppoaa todella hyvin. Koitin ettei kuume montaa kertaa pääsisi nousemaan kovin korkealle, sillä vauvarokkoon liittyvä kovin korkea kuume voi johtaa pian kuumekouristukseen. Esikoinen sellaisen aikoinaan sai ja toista kertaa en tahtoisi sellaista nähdä.

Eilen Hugon kasvoille alkoi aamusta nousta laikkua ja osassa kohtaa on myös ihottumaa. Eikä kauankaan kun laikut levisivät ylävartalolle ja pian koko poika oli aika laikukas kaveri. Ei siis epäilystäkään, ettei tämä olisi vauvarokko. Kuume alkoi onneksi laskea perjantaina ja tänä aamuna siitä ei ollut enää tietoakaan, jospa tauti olisi pian selätetty, niin saisin oman pienen iloisen pojan takaisin. Lisäksi olen oikeasti aika kuitti kun olen tiistaista asti pitänyt poikaa melkein koko ajan sylissä. Vasen ranne on alkanut hieman oireilla ja toivon ettei siihen iske jännetuppitulehdus. Pienestä kivusta huolimatta Hugo on saanut olla sylissä niin paljon kuin haluaa. Kunhan hänellä on hyvä olla.

Ja koska Hugo on viihtynyt nyt rinnalla enemmän kuin normaalisti maidontulo lisääntyi huimasti. Tämä puolestaan johti sitten siihen, että tämä äiti tuskaili viime yön kuumeen ja kivun kourissa, kun puoli rintaa alkoi punottaa. Nyt sitten painitaan rintatulehduksen kanssa ja koitetaan kaikin keinoin selättää se. Voin sanoa että kipu rinnassa on jäätävä. Jos jotain positiivista, niin ainakin se on toistaiseksi vain toisessa rinnassa.

Autetaan yhdessä pieniä

Sylissä sinua pidän ja

suukon otsallesi painan.

Silittelen sileää poskeasi ja 

kuiskaan korvaasi "rakastan sinua".

Katsot minua silmiin ja painat pääsi rintaani vasten.

Tiedät että kaikkeni vuoksesi tekisin,

sinun takiasi rakas lapsi, ihan mitä vain.

Lapseni ovat minulle tärkeintä maailmassa. Jo odotusaikana olen heitä rakastanut ja joka ikinen päivä tuo tunne vain kasvaa ja kasvaa. Olen kiitollinen siitä, että olen saanut heidät kaikki syliin asti. Jokaisen vanhemman pelko kun on, että omalle rakkaalle tapahtuu jotakin kamalaa, kuten vaikka vakava sairastuminen. Silloin sitä toivoo saavansa ehdottomasti sitä parasta mahdollista hoitoa.

Muistan kuinka raastavaa oli kuulla että Lumilla on lastenreuma. Tuntui kuin koko maailmani olisi romahtanut ja muistan elävästi sen tärinän joka valtasi minut. Pelkäsin ja jännitin tytön tulevaisuutta ja mitä kaikkea olisikaan edessä. Paraneeko hän ja muita kysymyksiä pyöri päässäni. Se kun lapsi itkee kivusta, murtaa koko sydämen. Silloin kaivataan todellakin sitä hyvää hoitoa ja oikeita välineitä. Meillä yhdellä lapsista on siis lastenreuma ja nyt ollut paljon hyviä kausia, joista olen kiitollinen. Kaikki aika ilman kipua on jotain niin parasta. Se kun toinen saa tehdä kaikkea sitä samaa kun terveetkin lapset. Niinkin normaali asia kuin pomppiminen voi saada hymyn koko perheen kasvoille. En voi edes kuvitella mitä kaikkea ne vanhemmat käyvätkään läpi, joiden lapsi sairastuu todella vakavasti ja joutuu olemaan sairaalassa pitkiäkin aikoja ja käy läpi rankkoja hoitoja. Näille pienille taistelijoille sitä toivoo vain parasta.

Ihana Kotiäidin elämää -blogin Nanna kysyi minua ja muutamaa muuta bloggaajaa mukaan aivan ihanaan hyväntekeväisyyskampanjaan pienten lasten hyväksi. Syntyi Pienille potilaille-keräilykampanja, jonka ihanana maskottina toimii Nella-nalle. Kampanjan tuotoista menee 30% Lastentautien tutkimuslaitokselle ja loput jaetaan Helsingin, Turun, Tampereen, Kuopion ja Oulun lastenklinikoille.

Yhdessä me voimme saada paljon ihanaa aikaan ja jo pienelläkin lahjoituksella on merkitystä. Voit osallistua tähän ihanaan kampanjaan ja tulla Tukemaan Kummeja sekä Pieniä potilaita täällä. Toivottavasti mahdollisimman moni lähtee tähän  mukaan. Sitä kun ei koskaan tiedä, koska se oma rakas pikkuinen voi olla hyvän hoidon ja avun tarpeessa. 

Mukana tässä keräyslippaan tiimissä ovat seuraavat blogit:

Äiti ja Melukylän lapset, Kotiäidin elämää, Kun äiti kelaa, Eppusen kaapilla, Lapsiparkki ja Oranssia

Kaaos ruokapöydässä?

En tule kyllä hetkeen unohtamaan tilannetta joka tapahtui eräs ilta kun perheemme kokoontui iltapalalle keittiönpöydän ääreen. Se tilanne oli jotenkin niin hauska. Sillä en ole kuvitellut miltä meidän iltapala voi näyttää ulkopuolisen silmin, varsinkin sellaisen joka ei ole ollut meillä ennen ruoka-aikaan. Tämä tilanne kuitenkin avasi silmäni. Ulkopuolisen silmin voi näyttää kuin meillä vallitsisi kaaos ruokapöydässä.

Mieheni ystävä tuli käymään meillä eräs päivä. He ovat tutustuneet vasta muutama vuosi sitten ja asuvat toisistaan kaukana, joten näkevät todella harvoin. Nyt hän taisi käydä meillä toista kertaa ja jäi syömään kanssamme iltapalaa. Siinä hän istui toisella puolella pöytää keskimmäisellä paikalla ja ympärillä kävi aika kuhina. Kuvitelkaa että nämä kaikki kaikuvat ilmoille samaan aikaan tämän kysymyksen jälkeen, "Millaista leipää otatte?" Mulle ruisleipää, paahdetaan, mulle ruisleipä ei paahdeta, mulle paahtoleipä ja paahdetaan, päälle kurkkua ja tomaattia, tai ei sittenkään mitään tai otan sittenkin. Mulle leikkeilettä ja kurkkua, mulle ei juustoa, haluun maitoa, leikkaisitko juustoa, en halua tomaattia, otan vettä, saisinko lisää maitoa jne. Kaiken tämän lisäksi Hugo tietysti vielä kommentoi omalla kielellään suhteellisen kovaäänisesti. Ja jottei tilanne olisi ihan näin simppeli, niin tietenkään kaikki eivät edes istuneet samaan aikaan ruokapöydässä, vaan hääräsivät siinä ympärillä.

Mieheni ystävä istui kaiken tämän keskellä välillä naurahdellen ääneen ja katsoen kuinka mieheni tekee kaiken metelin keskellä tottuneesti jokaiselle juuri oikeanlaiset leivät. Ulkopuolisesta se varmasti kuulosti siltä, ettei millään voi tietää millaisen kukakin nyt halusi. Hän myös tokaisi jossakin vaiheessa, kuinka helppoa heillä vielä onkaan, kun kotona on yksi lapsi joka on vielä pieni vauva. Ja onhan ero nyt perheidemme iltapalameiningeissä aika valtava. Mutta kaikkeen tottuu ja pienemmässäkin perheessä meininki voi olla aika samanlaista kuin meillä. Pohdin vielä jonkin ajan kuluttua tämän jälkeen, että millaiseltahan tuo tilanne hänestä mahtoi näyttää? Varmasti aika kaaokselta. Voisin kuvitella itse istuvani kymmenen hengen ruokapöytään jossa olisi suunnilleen sama meno. Ehkä se näyttäisi osittain siltä miltä hänen mielestään meidän pöydässä näytti.

Meille kun iltapalat menee aika rutiinilla. Sitä tietää suunnilleen kuka pyytää millaistakin leipää ja kuka ei syö juustoa, kellä tomaatti kirvelee suussa ja kuka haluaa leipänsä paahdettuna. Se jo osittain helpottaa tilannetta, eikä näin ollen lasten yhteen ääneen asioiden huutaminen häiritse. Kaaos ruokapöydässä vallitsee sitten, kun joku kaataa maidot pöydälle ja se lainehtii osuen matkalla melkein kaikkeen ja kukaan ei suostu syömään maidosta kostunutta leipäänsä. Lopulta maitoa valuu iloisena norona lattialle. Tai sitten kun jokainen tekee itse oman iltapalansa, nimittäin se vasta mielenkiintoisen näköistä onkin, heh.

Imetys

Imetys, tuo hetki jolloin voi tuijottaa omaa vauvaa ja ihailla hänen kaikkia piirteitä, silitellä hiuksia ja olla hetki rennosti. Vai oliko se niin, että alkuun melkein itkua tihrustaen istut sohvalla tai makaat sängyllä koittaen löytää hyvän asennon ja korjata vauvan imuotteen hyväksi. Vai kestikö imetys hetken sijasta sittenkin lähemmäs tunnin ja se oli hetki kun sai torkkua tai somettaa niin paljon kun pystyi, koska liikkumaan ei pystynyt hetkeen tai toiseen.

No meillä oli varmaan noiden kaikkien sekametelisoppa. Imetys oli alkuun kivuliasta, miten sen voikaan aina unohtaa kuinka kipeää alku tekee. Minulla kului tuhottomasti voidetta kun tungin sitä haavaumilla oleviin rinnanpäihin. Kun imetys alkoi luonnistua taas opettelun jälkeen ja imuote oli kunnossa, niin johan oli ihana keskittyä ihailemaan omaa pientä rakasta. Imetys ei ollut enää selviytymistä kivun yli vaan maailman ihanin asia. Kun sitten rinnalla välillä roikuttiin pidempiä toveja ja mahdollisuus liikkua oli rajallinen, kaivoin monesti puhelimen esiin. Mikäs sen helpompaa kun istua sohvalla ruokkia pientä ja samalla kirjoitella kuulumisia ystävän kanssa.

Noh, itseasiassa huomasin jonkin ajan kuluttua, että vauva imiessään katsoi enemmän rintaani kuin minua. Miten olin saattanut olla niin hölmö, että huomaamattani olinkin alkanut tuijottaa enemmän puhelinta kuin vauvaani? Eipä häntä kiinnostanut katsoa äitiä joka ei katso takaisin. Niinpä puhelin taskuun ja koitin saada katsekontaktin takaisin. Se vei hetken aikaa, mutta kannatti. Jälleen tuijotimme toisiamme silmiin, no ei nyt tietenkään ihan koko ajan, ja ne hymyt..ei varmasti tarvitse sanoa erikseen. Annoin itselleni luvan ottaa puhelimen vasta kun vauva nukahtaa rinnalle ja se kannatti. Näin sain nauttia vauvan hymyistä ja pienistä katseista ja hänen nukahdettua kirjoitella ystäville, kun vauva ei ollut sosiaalinen.

Nyt Hugon ollessa isompi hän lähinnä pyörähtää rinnalla ja iltaisin viipyy pidempään. Puhelin on yleensä lähellä ja vastaan jos se soi tai jos näen tulleen viestin johon pitää vastata tyyliin heti. Esimerkkinä vaikka jos mies laittaa viestiä, että tarviiko kaupasta jotakin tai lapset soittaa koulun jälkeen.  Imetys on nykyään muutenkin sellaista sähellystä, että huh. Poika kun nousee ylös tarkistamaan joka ikisen kolauksen tai sisaruksen äänen. Imetyskertoja ei kyllä päivässä montaa enää ole, yksi tai kaksi kertaa. Illalla kun menen hämärään huoneeseen imettämään. niin silloin olen puhelimella. Yleensä selaan facebookkia tai instagramia. Välillä on iltoja kun puhelin on sivussa, mutta huomaan että pimeässä huoneessa yli 30min toinen roikkuen rinnalla, tuntuu aika pitkältä. Tuolloin kun ei tuijotella enää silmiin.

Imettäminen on on täällä meidän perheessä myös se hetki jolloin äiti saa istua passaamatta ketään. Ainakin melkein. Muuten päivällä ei pahemmin hetkiä ole jolloin äiti kökkii sohvalla. Joten siksi silloin tulee helposti napattua se puhelin kouraan, kun on aikaa. Silloin on myös aikaa selata valokuvia taaksepäin ja muistella kulunutta vauvavuotta tai näpytellä kauppalista tai suunnitella kuluvaa viikkoa. Nyt täällä ollaan jo taaperoimettäjiä ja saa nähdä koska tässä jätetään ne vähätkin kerrat pois. Luulisin että parin kuukauden sisään se varmaankin tapahtuu. Kiirettä ei nyt kuitenkaan pidetä.

Vauva-ajan tarpeelliset (6kk-12kk)

Kokosin puoli vuotta sitten kasaan listan meidän vauva-ajan tarpeellisimmista tavaroista. Voit lukea sen täältä. Nyt kun vauvavuosi on ohi, ajattelin koota postauksen siitä, mitkä olivat seuraavan puoliskon tarpeellisimmat tarvikkeet. Ainakin nämä alla olevat koettiin meillä oikein hyväksi toisella puoliskolla ja osa käytössä varmasti vielä pitkään.

Vaunut ja rattaat

Vaunuja käytettiin melkein vuoden ikään asti. Oikeastaan vasta pojan täyttäessä yksitoista kuukautta, alkoi vaunujen käyttö jäädä vähälle. Rattaat oli käytössä siinä sivussa ja varsinkin silloin kun lähdettiin reissuun. Rattaiden käyttöönottoa pitkitti valjaiden tuleminen ikävästi liian ylhäältä jolloin ne hiersivät ikävästi pojan kasvoja. Tämä ratkesi kuitenkin istuinpehmusteen avulla. Nykyään rattaat ovat käytössä päivittäin.

Manduca
Puoleen vuoteen ei mahdu montaa päivää, jolloin poika ei olisi ollut manducassa. Se on paikka johon hän rauhoittuu ja jossa jaksaa ihan vain hengailla. Jos sylipula iskee ja äidillä on tekemistä on manduca ollut oikea pelastus. Mistään hinnasta en vielä olisi valmis tuosta luopumaan. Ja Hugo repun nähdessään odottaa jo kädet ylhäällä valmiina pääsemään kyytiin. Vieläkin poika matkustaa ennemmin edessä kuin selässä ja onhan hän niin suloinen kun painaa päänsä rintakehääni vasten.

Itkuhälytin

Koska unet ulkona alkoivat vihdosta viimein maistumaan puolen vuoden tienoilla, oli itkuhälytin kovassa käytössä ja on sitä edelleen. Vanha itkuhälytin vaihtui jokin aika sitten uuteen ja olen ollut siihen niin tyytyväinen. Päivittäisessä käytössä tuokin melkein on.

Pinnasänky
Ihan pienenä Hugo nukkui pitkään kainalossani sekä vaunukopassa lyhyitä aikoja, mutta hienosti hän oppi nukkumaan omassa sängyssä, joten toisella puolikkaalla vuodesta pinnasänky on ollut käytössä. Ja tulee olemaan varmasti vielä pitkään.

Reunapehmuste
On ollut meillä kyllä aivan ehdoton. Hugolla on tapana tunkea käsiä ja jalkoja pinnojen väliin ja kun hän sitten meinaa kääntyä on esim jalka ikävästi pinnojen välissä ja huuto sen mukainen. Reunapehmusteen ansiosta tuo väliin jääminen on ainakin hieman vähäisempää kuin ilman sitä.

Turvakaukalo ja turvaistuin
Turvakaukalo oli meillä aika pitkäänkin käytössä, mutta lopulta matkat oli aika tuskaa koska poika ei viihtynyt siinä yhtään, joten kesäkuussa vaihdoimme sitten turvaistuimeen. Autoilemme usein, joten istuin on meille ihan välttämätön. Siirtyminen isompaan tuoliin toi helpotuksen autoiluun ja nykyään matkat sujuu oikein hyvin.

Syöttötuoli

Meidän syöttötuolimme on merkiltään Stokke Steps ja mihinkään muuhun en enää vaihtaisi. Se on todettu meillä hyväksi ja oli mitä mainioin tuoli puoli vuotiaalle joka aloitteli istumista syöttötuolissa. Tuolin mukana olleet valjaat otettiin heti alusta käyttöön ja koska poika tottui niihin heti, ei niiden laitto aiheuta rimpuilua. Lisäksi hän istuu nätisti koko ruokailun ajan, eikä kinkeä jatkuvasti ylös.

Hoitolaukku

Hugo on ensimmäinen lapsistani kenelle hommasin kunnon hoitolaukun ja hyvä niin. Kaikki tavarat ovat löytyneet sieltä reissussa niin helposti. Lisäksi se ei edes näytä pelkältä hoitolaukulta, vaan sitä voi käyttää jälkeenpäinkin. 

Mainitaan tähän erikseen vielä, että äidin koko vauva ajan parhaat ja jokapäiväisessä käytössä ovat olleet imetysliivit, kestoliivinsuojat sekä imetyskoru, jonka ansiosta äidin rintakehä ja kasvot ovat säästyneet pahimmilta nipistelyiltä.

Siinä ne olivat meidän vauva-ajan tarpeelliset. Mitkä ovat olleet teidän perheessä vauvavuoden suosikit? 

Ps. Tarkkasilmäiset ovatkin ehkä huomanneet että blogiini on ilmestynyt Kaksplussan kehykset. Blogikoti vaihtui ja olen tästä oikein innoissani.

1v syntymäpäiväjuhlat

"Mistä on pienet pojat tehty?

Etanoista, sammakoista,

koiranhännän tupsukoista.

Niistä on pienet pojat tehty."

Eilen juhlittiin meidän Hugon yksivuotis syntymäpäiviä ja siinä samalla meidän Iidan 11v syntymäpäiviä. Vieraina oli kummeja, setä, täti ja isovanhemmat. Ihan kiva porukka siis kokoontui juhlimaan meidän lapsia. Vaan muutama kutsuttu ei tullut.

Hugo selvästi nautti vieraista ja varsinkin kun vierastamista ei ole, niin kaikki sujui jotenkin niin helposti. Hugosta paras tai ainakin mielenkiintoisin vieras taisi olla häntä kaksi kuukautta vanhempi poika. Hugo oli kovin kiinnostunut pienestä ystävästään. Hivuttautui kiinnostuneena aina vain lähemmäs, samalla kun toinen hieman epäilevänä katsoi, että mitähän tuo meinaa. Ihania pieniä.

Lahjaksi Hugo sai ihanan muumi astiaston, Finlaysonin Otso lakanat junnukoossa, koottavan palkkkapelin, ihania vaatteita, leluauton sekä rahaa. Aivan ihania lahjoja kaikki. Sankaria itseään eniten kiinnosti lahjakassien tyhjäys ja täyttö.

Seinälle tein valokuvakollaasin Hugon kuvista, joista näkee todella hyvin pojan kasvun vuoden ajalta. Tarjottavaksi oli pitsaa, nakki/lihapulla+viinirypäle tikkuja, sipsiä, maissinaksuja, muffinsseja, keksiä, karkkeja sekä täytekakku. Täytekakku on minusta se pöydän "päätähti" ja sen tekoon haluan aina panostaa. Tälläkin kertaa suunnitteluun ja koristeisiin upposi tunteja. Mutta kyllä se kannatti. Ainakin omasta mielestä. Iida halusi itse leipoa suklaamuffinsseja ja osan hän kuorrutti kermavaahdolla ja koristeli vaahtokarkeilla.

Lapsethan kulkevat blogissani bloginimillä (jotka ovat ihan oikeasti lasteni toisia nimiä) mutta näissä kakuissa aina välillä vilahtelee niitä etunimiä, niin kuin tälläkin kertaa. Ettei joku ihmettele kun puhun Hugosta ja kakussa lukee toista,heh. No mutta kakkuun tuli tällä kertaa norsuja. Idea lähti pojan tuttiketjusta, joka hänellä on ollut vauvasta asti. Tämä osoittautui hyväksi valinnaksi, sillä norsu on aika helppo hahmo tehdä. Kakun reunoilla marssii norsuja jotka pitävät toisiaan hännästä kiinni. Harmaat tein hieman isommiksi ja vaaleansiniset pienemmiksi. Kakun päälle tein norsun istumaan ja hän pitelee pientä ilmapalloa jossa koreilee numero yksi. Eteen sitten nimiviiri, jottei päälinen olisi jäänyt niin tyhjän näköiseksi. Välissä on ihan perus, mansikka-ja hedelmätäyte. Mielestäni kakku onnistui niin miten halusinkin. Joskus on kiva kun lopputulos vastaa sitä visiota joka mielessä on ollut.

Kakku maistui ihan hyvin, vaikka osa vieraista olisi toivonut ennemmin kermakakkua. Niin harvoin kuitenkin olen päässyt tekemään massasta, joten pakko oli nyt tehdä. Maistoin itsekin kakkua ensimmäistä kertaa reiluun vuoteen ja kylläpä se maistui hyvältä. Kostutus oli oikein onnistunut. Hugolle en kakkua antanut mutta hieman maistoi välistä täytteitä, kuten persikkaa, banaania ja kermavaahtoa. Hyvältä tuntui maistuvan, sen verran leveä hymy tuli kasvoille.

Oli kyllä oikein ihanat 1v syntymäpäiväjuhlat niin ja tietty myös 11v. Niin paljon oli seurustelua vieraiden kanssa, että kuvat jäivät todella vähälle, mutta sankarit olivat mitä suloisimmat ja heillä oli kivaa. Se on pääasia. Iidan kanssa sovittiin, että koristellaan kaikki nyt Hugolle mutta jatkosa kun juhlimme yhteissynttäreitä tehdään kakusta sellainen, että toinen puoli on Iidalle ja toinen Hugolle. Niihin onkin sitten vuosi aikaa.

Yksivuotias

Vuosi sitten näin sinut ensimmäistä kertaa.

Se hetki oli yksi elämäni ihanimmista,

yksi tunteikkaimmista.

Siitä alkoi upea vuosi.

Vuoden aikana on tunteiden kirjo käyty läpi,

nähty kun opit jatkuvasti uutta ja

koettu valtavaa ylpeyttä.

Sinä pieni poikani,

älä turhaa kiirehdi kasvaa isoksi.

Vielä sinä kerkeät maailmaa näkemään,

joten tartu käteeni niin katsotaan yhdessä 
mitä elämä tuo tullessaan.

Niin se kuulkaa hurahti tämä vuosi. Päivittelen aina tätä ajan juoksua, mutta tosi se on. Vauvavuosi menee aina liian nopeaan ohi. Tänään on jo vuodatettu monta kyyneltä, annettu tuhoton määrä suukkoja päivänsankarille ja katseltu kuvia vuoden takaa. Myös synnytys on pyörinyt paljon mielessä. Olihan se vaan niin upea kokemus jälleen. Vauvavuosi oli rankka, mutta elin sen vaaleansinisen kuplan sisällä niin kauan (ehkä vieläkin), että mikään ei lannistanut minua missään vaiheessa. Näin vain sydämiä silmissä, vaikka välillä oli aika rankkaakin. Tänään kello 14:16 meidän vauvasta tulee taapero.

Vuoden iässä hän

Menee nukkumaan illalla omaan sänkyyn 19:30-20:30 välillä

Nukkuu unipupu kainalossa

Herää aamulla 05:00-07:00 ja ottaa maitohörpyt, jonka jälkeen jatkaa unia. Seitsemältä tosin noustaan jo ylös ja saatetaan ensin syödä aamupala.

Nukkuu monesti vatsallaan

Päiväunet nukutaan usein rattaissa ulkona ja ne kestävät tunnista kahteen ja puoleen tuntiin

Usein nukkuu vain yhdet päiväunet, mutta joskus saattaa ottaa myös toiset puolentunnin päikkärit

Viihtyy edelleen mielellään Manducassa

Käyttää päivisin Liberon 4-koon housuvaippoja ja öisin käytössä Liberon teippivaippa koossa 5

Potalla käynti on jatkunut samaan hyvään malliin

Vaatekokona edelleen koko 74cm

Pinsettiote on loistava samoin kuin näkö, sillä kaikki pienimmätkin roskat, kivet ja lelut poimitaan lattialta ja laitetaan oitis suuhun.

Syö tuttia, mutta pienen esineen löytyessä pulpauttaa sen pois

Kirkuu, huutaa, pärisee, naksuttaa suulla ja toistaa mamamaaa, pappappaa, jaajaa yms

Kuolaa ihan hirveästi

Omistaa nyt neljä hammasta ja tekee kahta lisää

Heiluttelee ja morjestaa

Taputtaa hienosti

Pyörittää päätään kun tietää tekevänsä kiellettyä asiaa, kuten meinaa avata takanluukun. On hieman huvittava näky kun hiippailee takan luokse, koskee kahvaan, pyörittää päätään ja sen jälkeen avaa luukun.

Läpsii jonkin verran ja tökkii silmiin. Selvästi testataan mitä saa tehdä

Konttaa lujaa

Liikkuu välillä paikasta toiseen polviseisonnassa "kävellen"

Työntää kaikkea mahdollisita ja kävelee perässä

Kävelee myös sohvia ja seiniä vasten ja osaa tulla jo hienosti alas

Osaa seistä paikoillaan ilman tukea

Otti ensimmäiset askeleensa eilen
(näistä blogin facebookissa ja instagramissa pieni video)

Tykkää mönkiä ylistse kun joku makaa lattialla

Kiipeilee kaikkien tavaroiden päälle ja sohvalle, jos istuintyynyt on otettu imuroinnin ajaksi alas.

Availee laatikoita ja tykkää ottaa tavarat niistä pois ja laittaa sitten takaisin laatikkoon

On innokas apuri astianpesukoneen tyhjäämisessä

Tykkää leikkiä dubloilla ja rakastaa sitä kun rakennetaan palikoista torni ja sen saa kaataa

Brion perässä vedettävä amppari on edelleen yksi lemppari

Katselee kiinnostuneena nukkeja ja etenkin sellaisia joilla menee silmät auki ja kiinni

Osallistuu innoissaan sisarusten puuhiin.

Ulkoillessa kivointa on keinuminen, trampoliinilla konttaaminen ja se kun joku auttaa kävelyssä ja potkimaan palloa

Syö päivässä 4-5 kiinteää ruokaa

Pääosin syö itse sormin, toisessa kädessä lusikka jolla välillä koittaa ruokaa kauhoa suuhun. Päivä päivältä paremmalla menestyksellä

Juo nokkamukista laktoositonta kevytmaitoa jota olen vielä pikkuisen laimentanut vedellä jotta maidon juomiseen siirtyminen olisi lempeä kokemus, Hugo tykkää maidosta kyllä paljon.

Lämpimät ruoat uppoaa nyt huonommin, varmaankin hampaiden tulon takia.

Kääk, tänään olen myös taaperoimetäjä. Hugo vierailee tissillä 4-5 kertaa päivässä. 

Onneksi vain erittäin harvoin testaa hampaita syödessään

Nauttii edelleen hampaiden harjaamisesta ja suuttuu kun harja otetaan pois

Suihkussa käyminen on kivaa, varsinkin kun mukana on sisaruksia. Jos Hugo näkee sisarusten menevän pesulle ja hän ei pääse mukaan, alkaa lohduton itku joka kestää pitkään.

Hugo on kovasti äidin perään ja on usein jaloissa pyytämässä syliin. Onko suloisempaa näkyä kuin se kun pieni tulee jalkojen juureen ja kohottaa kädet ylös.

Näin se on sitten vauvavuosi paketissa ja taaperoaika alkoi. Jännityksellä odotan mitä se tuo tullessaan. Räpsittiin Hugosta myös suloisia kuvia ja onnistuin ihan hyvin. Nämä postauksessa näkyvät kuvat ovat nyt sitten meidän yksivuotis kuvat, ellen tänään lähde ottamaan vielä lisää tai seuraavan viikon aikana.

Paljon onnea rakas yksivuotias poikani. Rakastan sinua.

Yksi kuukautta

Kaksi kuukautta

Kolme kuukautta

Neljä kuukautta

Viisi kuukautta

Kuusi kuukautta

Seitsemän kuukautta

Kahdeksan kuukautta

Yhdeksän kuukautta

Kymmenen kuukautta

Yksitoista kuukautta

Vielä tänään vauva, huomenna jo taapero

Ajatella että vuosi sitten tänä päivänä jänitin hirveästi, sillä tiesin että seuraavana aamuna olisi edessä synnytyksen käynnistys, jos saliin vain mahtuisi. Järjestelin viime hetken juttuja, pakkasin loppuja tavaroita ja silittelin vatsaani ja tihrustin illalla itkua, sillä edessä olisi muutama päivä erossa lapsista. Mietin jo kovasti miltä vauva mahtaa näyttää, onko hän minkä kokoinen syntyessään ja kuinka ensimmäinen käynnistetty synnytykseni sujuu. Ei uskoisi että näistä hetkistä on jo vuosi.

Tänään meidän talossa on vielä neljä isompaa lasta ja vauva. Huomenna talosta löytyykin neljä isompaa lasta sekä taapeo. Vauva vuodelle heiluetaan heipat hieman kyyneleet silmissä, sillä olihan se ihana. Paljon jäi mielettömiä muistoja mutta paljon on vielä edessä ja tuskin maltan odottaa mitä kaikkea taaperoaika tuokaan tullessaan. 

Mutta ajattelin että kurkataan hieman ajassa taaksepäin kuvien kera. Miten meidän pieni onkaan kehittynyt ja kasvanut vuoden aikana. Huomennahan se vuosi vasta tulee täyteen, mutta otetaan pieni varaslähtö kuvien kera. Vielä tänään vauva, huomenna jo taapero. Aika hurjaa.

Ihan hurja muutos on tapahtunut jo ensimmäisen yhdentoista kuukauden aikana. Ihan pian räpsitään yksivuotis kuvia. Saa nähdä onnistuuko ne niin miten olen ajatellut ja visioinut. Sunnuntaina sitten juhlitaan tätä miedän pientä miestä. Upea vuosi on kohta takana ja voitte varmasti kuvitella että tämä äiti vuodatti muutaman kyyneleen näitä kuvia katsoessa. Mun vauvani.

Hengittääkö se?

Kun raskaustestiin piirtyi kaksi viivaa joista toinen oli haalea tuli onni, onhan se plussa? Näätkö säinä kaksi viivaa? Vahvistuukohan se? Eihän se ole haamu? Teenkö uuden testin? Kun testi viimein on selvä ja ollaan selvästi raskaana tulee helpotus, kunnes sitten lyököhän sen sydän? Miksen löydä sydänääniä? Pitäisiköhän soittaa neuvolaan? Onhan kaikki hyvin? Kun vihdoin ensimmäisessä ultrassa näet ihan itse, että kaikki on hyvin tulee helpotus. Kunnes seuraavaksi iskee huoli, että onhan lapsi terve? Saankohan hänet varmasti syliin asti? Iskee menettämisen pelko. Vauva on jo osa perhettä. Tuntuu että odotus on huolta, helpotusta, jonka jälkeen taas huolta. 

Koittaa päivä kun synnytys käynnistyy. Tätä on odotettu pitkä aika ja kohta saat pienen syliin. Mutta sitten se iskee. Meneehän synnytys hyvin? Hengittääkö se? Onhan kaikki hyvin? Miksei se jo itke? Kun viimein viimein saat itkevän vauvan rinnalle iskee helpotus. Vauva on siinä. Vihdoin. Toisin kuin sitä kuvittelisi, niin oikeastaan se todellinen huoli alkaa vasta sitten kun vauva syntyy. Tai näin se on mennyt omalla kohdalla. Olen jatkuvasti tarkistanut hengittäähän vauva, onhan kaikki varmasti hyvin. Saatoin keskellä yötä havahtua hereille ja laittaa käden lapsen rinnan päälle koittaakseni, että liikkuuko rintakehä tai laitoin käden nenän eteen jotta tunsin ilman kulkevan nenästä sisään ja ulos.

Perjantaina Hugo täyttää vuoden. Koko vuosi on ollut ihana ja olen nauttinut tästä ajasta täysin, mutta joka ikinen ilta se menettämisen pelko iskee. Kai hän herää aamulla? Vaikka mitään suuria riskejä esim kätkytkuolemaan ei ole niin silti tämä asia painaa. Näin se on mennyt jokaisen lapsen kohdalla, kunnes se sitten jossain vaiheessa helpottaa. Kuitenkin edelleen joka ikinen ilta on vaikea laskea Hugo sylistä sänkyyn. Joka ilta kuiskutan hänen korvaan kuinka tärkeä hän on ja kuinka paljon rakastan. Joka ikinen ilta kierrän kaikkien lasten luona, joskus jopa kahdesti ja katson että kaikki on hyvin. Korjaan peiton paremmin, katson ettei sängyssä ole mitään mihin voisi kuristua. Ainon sängystä on välillä löytynyt jos jonkinmoista kuten esimerkiksi hyppynaru tai kaulakoru.  Vasta kun kaikki näyttää hyvältä, voin mennä itse hyvillä mielin nukkumaan.

Äidin huoli lapsesta alkaa jo odotusaikana ja se huoli seuraa varmasti elämän loppuun asti. Se vain muuttaa muotoaan ja huolen aiheet ovat eri. Menettämisen pelko tuskin koskaan helpottaa. Sydän mykkyrällä sitä ensin jännitetään odotusaikaa, sitten syntymää, vauva-aikaa, taaperon kommelluksia, koululaisen päähänpistoja, teini-ikäisen tonttuilua, täysi-ikäisen oivalluksia ja niin edespäin. On kuitenkin aivan luonnollista pelätä oman lapsen menettämistä, kunhan se ei mene mitenkään yli. Itse huomaan, että olen ollut jokaisen lapsen vauva-aikana juuri tämmöinen hengittääkö se varmasti -tarkkailija. Äitiys on kuitenkin ihanaa kaikesta pelosta ja huolesta huolimatta.

Kuinka lasten koulu - ja eskarivuosi lähtikään käyntiin?

Kuinka paljon sitä voi jännittää sekä äitiä että lapsia? Kuinka sitä mietti koko päivän, että pärjäävätköhän nyt varmasti? Osaavatko sanoa jos jokin on hullusti? Onhan heillä varmasti kavereita? Eihän heitä kiusata ja eiväthän he kiusaa muita? Napanuora venyy ja paukkuu mikä tekee hyvää ihan meille kaikille. Mutta onhan tämä outoa ja jännää. Kuinka lasten koulu - ja eskarivuosi lähtikään käyntiin?

Keskiviikko oli jännä päivä kun kolme lapsista suuntasi pois kotoa. Iidalla alkoi jo viides kouluvuosi, ihan uskomatonta, että hän tosiaan meni jo viidennelle. Tänä vuonna vaihtui myös opettaja, joten sen tiimoilta odotan todellakin innoissani mitä tämä vuosi tuo tullessaan. Alku on ainakin ollut niin hyvä ja positiivinen sekä Iidalle että meille vanhemmille. Toivon mukaan se jatkuukin näin ja uskon kyllä vahvasti siihen. Viidennellä luokalla koulunkäynti muuttuu kun lukuaineet otetaan mukaan vielä hieman paremmin ja kokeet ovat niiden osalta vaativampia. Kotona pitää oikeasti lukea enemmän mitä vielä vuosi sitten. 

Lumi puolestaan aloitti ensimmäisen kouluvuotensa. Kuinka äiti oli tippa linssissä kun tyttö meni reppu selässä muiden luokkalaistensa luokse ja kuinka pieniltä he kaikki näyttivät. Lumia jännitti, mutta kyllä jännitti äitiäkin. Hetken aikaa katsottiin vanhempien kanssa porukalla kun tuoreet koululaiset istuivat pulpeteissa hieman jännittyneinä mutta innosta puhkuen. Ja varmasti jokaiselle meistä vanhemmista oli hieman vaikeaa jättää lasta sinne ja lähteä. Sitä kun olisi mielellään jäänyt katsomaan itse kuinka se päivä sujuu. Ja hyvin oli mennyt. Ensimmäinen päivä oli Lumista jännittävä mutta oikein mukava. Luokalle oli tullut uusi tyttökin. Oli ollut hyvää ruokaa ja koulun keittiölle ilmoitin, että Lumilla on nyt possuton ruokavalio testissä ja hän saa tilalle sitten aina kasvisruoan.

Hieman jännitystä riitti sillä hetkellä kun hain tytön kotiin. Sovimme että tulee ulos kohtaan jonka näytin. Kun tyttöä ei parinkymmenen minuutin päästä kuulunut niin päätin mennä vilkaisemaan pikaiseen sisältä ja siellähän Lumi etsi minua yhden opettajan kanssa ja oli hieman jopa hädissään. Onneksi hätä ei ollut suuri ja Lumia lopuksi jopa hieman nauratti se, että hän odotti minua sisällä ja minä ulkona. Seuraavat päivät sujuivat myös hyvin ja nyt jopa löysimme toisemme heti.

Myös Matiaksen esikoulu pyörähti käyntiin ja kylläpäs se onkin lähtenyt käyntiin loistavasti. Matias oli huikannut isille heipat ja mennyt heti ensimmäisenä päivänä muiden mukaan ja saanut hyvin kavereita. Itseäni Matiaksen eskarin aloitus jännitti paljon, sillä hän on ollut vauvasta asti vain kotona. Tai no on hän kerhossa käynyt, mutta jos sitä ei lasketa. Lisäksi hän on syntynyt joulukuun lopulla joten on melkein vuoden osaa nuorempi. Hieman huoletti se miten hän pärjää mutta huoleni osoittautui kuitenkin turhaksi. Opettaja kehui todella reippaaksi ja hyväkäytöksiseksi. Ja se lämmitti kyllä kovasti mieltä. Matias odottaa aina innoissaan esikouluun pääsyä, meinasi ensimmäisenä päivänä tehdä jo eskarikirjan tehtävät ja pettyi kun viikonloppu tuli niin nopeasti. Voi kumpa tuo into kestäisi vielä pitkään.

Kyllähän lapset pärjäävät. Usein nämä ovat vanhemmalle se kovempi pala. Pitää kyllä sanoa, että kun kesän aikana taas tottui siihen, että kotona riittää huisketta ja vilskettä metelistä puhumattakaan niin johan tämä hiljaisuus on tuntunut oudolta. Kun kotiin jäi kaksi pienintä niin metelin taso todella laski ja nuo eivät edes pahemmin sotke. Ollaan istuttu lattialla ja rakennettu palikoilla ja leikitty kotia. Eikä muuten mene enää kuin viikko kun Aino aloittaa kerhotaipaleensa ensimmäistä kertaa. Ainon kerho on aina maanantaisin ja silloin minulle jää pari tuntia aikaa keskittyä vain Hugon kanssa olemiseen samalla kun Aino pääsee kerhoon leikkimään muiden lasten kanssa.

Ensi viikko tuo tullessaan myös hieman uusia ja jännittäviä juttuja, kun lapset alkavat kulkea koulukyydeillä. Iida ja Lumi menevät aamuisin yhdessä samalla kyydityksellä ja Matias kulkee toisella kyydillä. Lumin pitää välillä kulkea kotiin yksin ilman isosiskoa mikä tekee varmasti hyvää hänelle, vaikka se kovin jännittävältä tuntuukin. Olen kyllä kiitollinen noista koulukyydeistä niin ei joka aamu tarvitse herättää pienempiä aikaisin ja pukea ja lähteä kuljettamaan. Varsinkin talvella. Muuten se kyllä menisikin. Jotain hyvää edes tästä pitkästä koulumatkasta. Uskon kyllä, että kyyditykset lähtevät sujumaan hyvin ja pian se on jo meille kaikille rutiinia.

Tämän syksyn myötä keittiönpöydän ääreen kerääntyy jo kolme lasta tekemään tehtäviä. Sanotaanko vaikka näin, että sitä oppii itse tässä asioita uudestaan ja luulisi, että viimeistään Hugon kohdalla kaikki tehtävät menee äidiltä jo ulkomuistista, heh. 

Miten teillä on lapsilla koulu tai esikoulu alkanut? 

Repuista voi lukea lisää täältä.

Kohta ei ole enää vauvaa!

Ihan kohta, vain viikko siihen kun pieni Hugo täyttää vuoden. Kohta ei ole enää vauvaa, vaan pienen pieni taapero. En jotenkaan voi uskoa, että vuosi on kohta takana. Ihana vuosi tämä on ollutkin ja olen todella koittanut ottaa tästä vauvavuodesta ihan kaiken irti. Nukkunut monet yöt tuhiseva vauva kainalossa, tuijottanut vain pientä nukkuvaa lasta joka on jotain niin uskomattoman kaunista, kantanut, imettänyt ja pitänyt lähellä, koittanut saada toisen olon paremmaksi, suukotellut pieniä käsiä, varpaita ja poskia, tuntenut kuinka pieni painautuu rintaa vasten ja kuuntelee sydämeni lyöntejä viimein nukahtaen. Valvotut yötkään ei ole tuntunut missään, sillä olen elänyt jossain superpaksussa vauvakuplassa jota väsymys ei ole puhkaissut.

Vauvavuosi alkaa pian olla taputeltu ja sen myötä olen hankkiutunut eroon myös vauvavuoden tarvikkeista. Nyt viimeisimpänä vaunuista. Siis kyllä voi kirpaista vaunujen myyminen. Ei minulla ensimmäisten lasten kohdalla ollut tätä ongelmaa mutta nyt viimeis(t)en kanssa, Eikö meiltä enää koskaan löydy omaa pientä vauvaa jota lykkiä vaunuissa? Lapsenlapsetko vasta seuraavia? Miten muka maltan odottaa? Miten ikinä selviän tästä tämän vauvakuumeen kanssa? Joka puolelta kuulee vauva uutisia ja aina niiden kuuleminen on ihanaa. Osaan olla onnellinen toisten puolesta, onhan ne upeita uutisia. Sitten on ihanat blogit, joiden kautta pääsee seuraamaan toisten odotusta ja vauva-arkea. Se ehkä hieman hellittää tätä tunnetta. Voin kyllä jo kuvitella kuinka sekoan kun joku lapsistani joskus kertoo vauva uutisia. Noh, koitan silloin hillitä itseni.

Tästä vauvavuodesta minulla on erittäin hyvät fiilikset. Se on oikeasti tuntunut vauvavuodelta. Aika samanlaiselta kuin kymmenen vuotta sitten kun sain esikoisen. Olen valvonut öisin ja vauva-aika on ollut välillä haastava kaikkine kantamisineen ja refluksin kanssa selviten. Erona se, että nyt oli enemmän kokemusta ja vähemmän panikointia kaikesta mahdollisesta. Kolme muuta välissä ovat olleet niin helppoja, ettei valvottuja öitä heistä yhteensä ole kuin parin kuukauden ajan ja he ovat itkeneet oikeastaan vain nälkää.

Nyt sitten suunnitellaan jo kovasti Hugon yksivuotis syntymäpäiviä ja valokuvia, jotka olisi tarkoitus räpsiä itse. Vastahan suunnittelin ristiäisiä! Tietty visio on jo valmiina, toivon vain että toteutus onnsituu hyvin. Itku ihan varmasti pääsee kun onnittelulaulu raikaa pienelle rakkaalle. Tämä on minulle iso pala, johon olen koittanut valmistautua jo pisemmän aikaa. En kuitenkaan onnistunut siinä täysin. Moni helpottuu siitä että vauvavuosi on ohi ja onhan taaperoiden kanssa elämä niin ihanaa. Mutta omalla kohdalla tämä on yhden aikakauden loppu, ovi takana sulkeutuu ja se kirpaisee. Siksi se on tällä kertaa todella vaikeaa. Vai täytyykö se ovi takana sulkea kokonaan vai voiko sen jättää vähän raolleen? Niin kuin tein viimeksi Ainon kohdalla.

En vain vielä ole ihan sisäistänyt etten enää saisi odottaa ja jännittää sitä plussan piirtymistä tikkuun, raskauden onnea ja jännitystä, synnytystä ja ensihetkiä. Älä koskaan sano ei koskaan, niinhän olen ennenkin sanonut, sillä niin monta kertaa olen sanani ottanut takaisin, mutta nyt toistaiseksi meidän perhe on nyt tässä. Voihan se olla, että maailmankirjat menee ihan sekaisin, lehmät alkaa lentää, kalat selviää kuivalla maalla, kraanavedessä on jotain outoa ja mieheni alkaa houria, että pakko saada vielä se yksi lapsi. Epätodennäköistä muttei täysin mahdotonta. Hmmm taidan siis jättää sen oven vielä pikkuisen auki.

Äiti onko sulla vauva mahassa?

Tiedättehän ne katseet? Onkohan tuo raskaana. Kyllä sen vatsa hieman pömpöttää. No en ole varma niin en kehtaa kysyä. Samalla huomaat kuinka hän yrittää kamppailla pitämään silmänsä katsomassa sinun silmiin sen sijaan, että ne vaeltelevat vatsasi seudulla. Huomaat että oma olosi vähän vaivaantuu ja koitat peitellä vatsasi seutua. Jep, pari kertaa näin on käynyt.

En voi kuitenkaan syyttää raskautta, voi kumpa voisinkin. Syynä on nimittäin pöhötys joka iskee usein kerran kuussa tai ihan siitä että päivän aikana syöminen on jäänyt ja iltaa kohden lapot suuhun ihan mitä sattuu. Aino eräs ilta kysyikin minulta, äiti onko sulla vauva mahassa? Menin alkuun hieman hämilleni. Onko pöhötys välillä niin suurta, että näytän raskaana olevalta? No ei varmasti tai ainakaan tuo kolmevuotias ei osaisi sitä niin katsoa. Luultavammin tämä liittyi siihen kun olimme muutama tunti ennen sitä katsoneet valokuvia, joissa osassa odotin Hugoa, joten kysymys varmasti johtui siitä.

Olen myös pistänyt merkille sen, että kun lapsistamme nuorin on lähennellyt vuoden tai kahden ikää, alkaa tuttujen katseet vaellella kummasti vatsani seudulla. Ehkä he ovat vähän aavistelleet tai (kauhulla) odotelleet vauva uutisia. Muistan edelleen kuinka nopeaan vatsani alkoi turvota Hugon odotusaikana. Varsinkin iltaisin vatsa oli sen verran iso, että oli vaikea saada sitä piiloon. Silloin muistan kuinka mietin mitä puen päälleni jottei se näy. Hyvin onnistuin peittelemään, ainakin luulen. Vaikka olen aina rakastanut vauvavatsaani, niin alkuun olen halunnut pitää sen piilossa. Pitää niin ihanaa salaisuutta ihan vain minun ja miehen (sekä muutaman ystävän) välisenä asiana.

Laitan alle kuvan siitä pöhötyksestä joka välillä iskee ja sen viereen kuvan kun olen raskausviikolla viisitoista. Eihän tuo pöhötys nyt niin valtava ole, omaan silmään se varmaan eniten pistää, näin luulisin. Mutta kun vertaan tuohon raskausviikon viisitoista kuvaan niin onhan ne nyt aika samanlaiset. Tuo pöhötyskuva on otettu aamulla ja illalla vatsa voi turvota enemmänkin.

Mutta kuten jo sanoin, niin tällä kertaa kyse ei ole siitä että olisin raskaana. Nyt syksyn tullen uskon taas syömisenkin paranevan kun enää suurin osa ajasta ei kulu ulkona tai reissatessa, jolloin on tullut lapattua suuhun vähän mitä sattuu. Onneksi pahin pöhötys on vain parina päivänä kuussa, mikä on varmasti ihan tavallista meillä kaikilla naisilla.