Imetys: Luopumisen tuskaa

Tiesin että tämä kirpaisee, mutta että se repii näin syvältä ja lujaa. Illoista puuttuu nykyään yksi hetki, hetki joka oli niin tärkeä sekä äidille että taaperolle. Tuli nimittäin aika luopua imetyksestä ennen Hugon nukkumaan menoa. Nyt oli oikea aika, tiedän sen, mutta silti en ollut kuitenkaan valmis. Koen varmasti pahempaa luopumisen tuskaa kuin taaperomme, joka jo ensimmäisenä iltana nukahti omaan sänkyyn hetkessä vain muutaman pienen itkun jälkeen, rakas unipupu kainalossa.

Tämä äiti puolestaan istui hämmästyneenä, onnellisena ja samalla haikeana sängyn reunalla. Siinä katsellessani pientä tuhisevaa taaperoani,  joka nukkui vatsallaan peppu pystyssä samalla unipupua korvasta lujasti puristaen, tirautin kyyneleen jos toisenkin. Tunsin suurta helpotusta, mutta samalla valtavaa ahdistusta. Nyt nämä imetykset olisi taakse jäänyttä aikaa. Ei enää iltaisin imettämistä..koskaan..ikinään! Iso pala liikahti kurkussani ja pidättelin krokotiilin kyyneleitä. Ei tämä edellisen kohdalla ollut näin vaikeaa. Nyt tämä tuntui kuin suurelta vuorelta, jonka yli en pääse. Ehkä se on se lopullisuus joka tämän aiheuttaa.

Mutta kuten yltä voi lukea tapahtui tämä Hugon kannalta todella helpolla. Hän oli nyt valmis. Merkkejä oli ollut jo ilmassa. Rinnalla viivyttiin lyhyempi aika kuin yleensä ja siihen ei enää nukahdettu niin kuin ennen. Tissin perään ei itketty kuin hetki. Kaksi kertaa noustiin sängyssä seisomaan ja hetkessä rauhoittui kun laiton hänet maate, annoin tutin suuhun, unipupun kainaloon ja peiton päälle. Vain hetki ja poika oli unessa. Voiko tämä todella sujua näin helpolla? Ilmeisesti, sillä seuraavakin yö sujui samalla kaavalla. Olen hieman hämmästynyt, odotin sydäntä riipivää itkua, jota ei onneksi ollut, ja sylissä pitämistä. Onneksi sain yllättyä positiivisesti.

Meillä on ollut käytössä sideharso aina kun olen imettänyt poikaa. En kuitenkaan ole antanut sitä yöunille vaan silloin kainaloon on laitettu unipupu. Nyt kun imetys jäi  illoista pois laitoin harson ajoissa sivuun ja käytin unipupua. Tämän ansiosta Hugo ei ehkä osannut niin kaivata tissiä ja näin unilelun merkitys kasvoi samalla silmissä. Harson kanssa nukahtamisesta ei olisi tullut mitään, enkä muutenkaan enää tykkää jättää lasta sen kanssa nukkumaan, ettei vain satu mitään.

Olen onnellinen että tämä toimi näin vaivattomasti, mutta samalla olo on niin haikea. Kyllähän tämä olo tästä tasoittuu, mutta tällä hetkellä haikeus on voimakas. Ensi viikolla on kuitenkin yksi meno ja olen vasta myöhään yöllä takaisin kotona, joten ajallisesti tämä ratkaisu lopettaa osui juuri nappiin. Nyt tiedän että Hugo nukahtaa hyvin ilman ja näin isä pärjää hänen kanssaan. Lisäksi pärjään oman rintavarustukseni kanssa kun ne tottuvat siihen että imetys vähenee. Aamuisin olen vielä rintaa antanut, mutta luultavammin sekin jää kohta vallan pois. Näin se vain on, että meidän imetystaipaleemme vetelee todellakin ihan viimeisiä.

Miten teidän imetyksen lopettaminen iltaisin tai yleensäkin on sujunut?

Taapero läpsii ja nauraa päälle?

Otat taaperon syliisi ja hän katsoo sinua silmät tuikkien ja suu mitä suurimmassa hymyssä. Sitten noin parin sekunnin kuluttua hän läpsäisee sinua kädellään kasvoihisi ja nauraa päälle. Sanot, ettei noin saa tehdä ja taapero pyörittää päätään. Hetken kuluttua hän tekee saman uudestaan. Lasket taaperon sylistäsi lattialle ja sanot ettei saa läpsiä, jolloin alkaa lohduton itku. Otat taaperon uudestaan syliisi ja ei mene kauan kun sama toistuu uudelleen. Miten tähän on tultu? Miten saa hieman päälle vuoden ikäisen ymmärtämään ettei niin saa tehdä?

Kaikkihan lähti liikkeelle siitä, että eräs kerta poika oli sylissäni ja sattumalta hän läpsäisi minua kasvoihin samaan aikaan, kun nauroin jollekin hyvälle jutulle. Hän tietysti yhdisti sen läpsäisyn nauruun ja että on hauskaa kun tekee niin. Sen jälkeen hän on koittanut nauraako äiti, tai oikeastaan kuka vain, siitä kun läpsäisee. Ihan uskomatonta, että satuin nauramaan juuri sillä hetkellä kun Hugo läpsäisi. Siitä asti olen koittanut karsia tätä pois. Onneksi tämä ei nyt tapahdu joka kerta kun poika on sylissä, se vasta ikävää olisikin, mutta harmillisen usein kyllä.

Mitä sitten voisi tehdä kun taapero läpsii ja nauraa päälle? Miten tuon tavan saa karsittua pieneltä pois, varsinkin kun se on yhdistetty voimakkaasti nauruun? Mikä olisi toimivin tapa? Olen koittanut sanoa jämäkästi "ei saa" ja pyörittänyt samalla päätä. Tämä on johtanut siihen, että taapero pyörittää päätään, mutta pian hän läpsäisee uudestaan. Sylistä pois laittaminen toimii, mutta vain hetkellisesti. Se ei ole kuitenkaan poistanut kokonaan tätä ongelmaa. Toistaiseksi se on tähän mennessä ollut ehdottomasti toimivin vaihtoehto. On ikävää olla hieman varpaillaan kun taapero on muiden sylissä. Jotenkin jännitän koska hän läpsäisee. Ja tietysti olen tästä sanonut myös sylissä pitäjälle. Olen kuitenkin pistänyt merkille, että minä olen se jota hän läpsii eniten. Ehkä juuri siksi että kaikki lähti aikoinaan liikkeelle juuri minun sylissä ollessa.

Olen toiveikas sen suhteen, että tämä menee ohitse tässä lähiaikoina, sillä muutamassa kuukaudessa ollaan menty jo parempaan suuntaan. Uskon että toistaminen on se paras ratkaisu ongelmaan ja aion jatkaa sillä. Pian Hugo varmasti huomaa ettei tavoita haluamaansa lopputulosta, eli tässä tapauksessa saa ketään nauramaan. Ja luulisin kun ikää tulee enemmän ja tämä niin sanottu kokeilu vaihe menee ohitse, päästään tästä ongelmasta eroon. Päivä kerrallaan edetään.

Jos täällä on muita joilla ollut sama tilanne, varsinkin näin pienen kanssa niin vinkkejä otetaan vastaan. Meillä kun muut lapset eivät ole tällaista läpsimistä harrastaneet.


Sitten ihan aiheen vierestä, Leikkasin muuten Hugon tukan silloin kun kuulimme täitä olevan liikkeellä ja onpa outoa katsoa näitä pari viikkoa sitten otettuja kuvia jossa hänellä on pitkä tukka.

Sisaruksilla suuri ikäero

Vanhimmalla ja nuorimmalla lapsellamme on aika lailla tasan kymmenen vuotta ikäeroa.  Molemmat ovat syntyneet elokuussa, toinen vuonna 2005 ja toinen 2015. Tuntuu aika hurjalta ajatella, että ikäero on niinkin suuri, mutta toisaalta taas se tuntuu todella luontevalta onhan tässä välissä syntynyt myös kolme lasta. Näin sen kuuluikin mennä. Suuri ikäero on sekä hyvä juttu, mutta samalla myös ehkä jossain vaiheessa hieman huono. Vielä näin kun lapset ovat pieniä niin suuri ikäero ei ole haitaksi mutta muutama vuosi tästä eteenpäin voi tilanne olla täysin eri. 

Alkuun mietin, mitä Iida mahtaa ajatella kun pikkuveli on niin paljon nuorempi, mutta oikeastaan hän ei kuulemma edes pahemmin ajatellut sitä. Iida tykkää touhuta Hugon kanssa ja ottaa hänet usein syliin. Kun Hugo oli pieni hän halusi pukea, koittaa vaihtaa vaippaa ja osallistua niin paljon kuin pystyi. Iidaa on myös hieman naurattanut, että kun juhlitaan Hugon kymmenenvuotis syntymäpäivää niin Iida on jo kaksikymmentä. Toivon että he näinkin suuresta ikäerosta huolimatta pysyisivät läheisinä,  vaikka isosiskosta pikkuveli voi tuntua siinä vaiheessa ei niin kivalta.

Vaikka Iida tykkää touhuta Hugon kanssa, niin mikään "pikkuäiti" hän ei joudu olemaan. Usein saan kuulla, että vanhin varmasti auttaa paljon lasten hoidossa, mutta toistaiseksi Iida on auttanut sen verran kuin haluaa ja kotitöissä niin kuin muutkin lapset. Iida on kuitenkin itsekin vielä lapsi, joten hän saa nauttia nuoruudestaan niin paljon kuin mahdollista. Eikä hän onneksi ole kokenut sisaruksia missään vaiheessa rasitteena. Vaikka joskus kun tehdään läksyjä hän huutaa pikkuveljelle että "hiljaa". Tästä Hugo tietysti innostuu ja karjuu kovemmin. 

Isosta ikäerosta huolimatta näillä kahdella on tällä hetkellä oikein hyvä ja läheinen suhde. On ihana seurata kuinka vanhempi "huolehtii" pikkuveljestä, ottaa syliin ja halaa hellästi. He ovat niin suloinen näky. Jos pikkuveljelle tulee itku on isosisko heti kyselemässä mikä Hugolla mahtaa olla hätänä. Toki on niitäkin päiviä kun pikkuveli "ärsyttää" jostain syystä, mutta onneksi niitä päiviä on vähemmän. Kieltämättä sitä myös välillä miettii millaiset heidän välinsä tulevat olemaan kun mennään eteenpäin vaikka viisi vuotta tai jopa kymmenen? Aikahan sen sitten näyttää miksi heidän välinsä kehittyvät, mutta toivon ettei heistä tule isona etäisiä toisilleen.

Onko täällä muita joiden sisaruksilla on suuri iso ikäero? Millainen suhde heillä on nyt ja mietityttääkö teitä millainen heidän suhteensa mahtaa olla, kun he kasvavat isommiksi?

Kun äiti meinaa menettää järkensä

Hyvä kotiväki,
täitä on taas liikkeellä joten suosittelemme että jokaisessa perheessä tarkkaillaan nyt lasten päitä. Apteekista saa ilman reseptiä hyvät aineet ja täikammalla kannattaa harjailla. Muistuttakaa lapsia, että laittavat pipot takin hihaan ja ei lainailla toisilta ponnareita ja harjoja.

Tämän tapainen viesti kun kilahtaa sähköpostiin ensin koulusta ja parin päivän kuluttua esikoulusta on taattu, että tämä äiti meinaa menettää järkensä. Hysterisoin samalla tavalla kun kuulen liikkeellä olevan mahatautia. Ja kun vielä apteekista oli kahtena päivänä täinestosuihkeet loppu oli varmaa, että  tämä äiti syynäsi kahta kauheammin lasten päitä. Kun sitten vihdoin sain suihketta meillekin, on sitä ruiskutettu joka aamu koululaisten, eskarilaisen, Ainon ja minun päähän. Hugolle sitä ei saa edes vielä laittaa. 

Ja koska meinasin jo menettää järkeni tämän takia niin Iida ja Lumi saivat jo kesällä toivomansa lyhyet hiukset. Molempien hiukset lyheni ainakin 15cm. Mies ajeli Matiaksen hiukset koneella ja minä leikkasin Hugon hiukset lyhyeksi ja mainitaan vielä se, että olin jo melkein klipsaisemassa omankin tukan lyhyeksi. Ainon kikkuroihin en raaskinut saksia käyttää. Nyt kun hiukset ovat lapsilla lyhyemmät, niin noiden pirullisten öttiäisten mahdollinen metsästäminen on helpompaa. Lisäksi nyt ainakaan Matiaksen lyhyisiin hiuksiin ei pitäisi edes tarttua mitään. Olen kuitenkin suihkinut suihketta myös hänen päähän. Ja jos niitä tuleekin niin ne on ainakin helppo nähdä ihan heti.

Joka ikinen aamu alkaa sillä, että harjaan kolmen tyttäreni hiukset läpi pienissä osissa täikammalla. Kostutan hiukset ensin vedellä ja asetan valkoisen paperin alle. Vielä toistaiseksi mitään ei ole löytynyt, huh. Pitkän harjaamisen ja paperin syynäämisen jälkeen letitän jokaisen hiukset niin tiukalle letille tai leteille kuin vain saan. Sen jälkeen ruiskautan vielä hieman lisää täinestosuihketta. Mies koittaa rauhoitella minua, että kyllä huomaan sitten varmasti jos täitä ilmaantuu, mutta minulla on välillä olo, että jos niitä onkin enkä vain huomaa. Tähän mies on sanonut että kyllä noin tarkan syynäämisen jälkeen ei mitään voi jäädä huomaamatta.

Ollaan käytetty nyt myös koko perhe tervashamppoota, sillä olen kuullut joskus kauan sitten että se auttaa ennalta ehkäisemään täiden tuloja. Toivon todella, että tässä on perää. Ja vaikka täit ovat ihan joka vuosi ongelma kouluissa ja hoitopaikoissa, ja aina jossakin vaiheessa niitä joillakin perheillä on, niin tämä on ihka ensimmäinen kerta kun niitä on ihan näinkin "lähellä". Olisin jo valmis marssimaan apteekkiin, ostamaan jokaiselle ne shamppoot, hieromaan ne päähän, sanunottamaan, pakastamaan ja pesemään hulluna tavaroita. Jotta tämä hermoilu tämän asian suhteen helpottuisi. 

Ja kyllä, olen ehkä menettänyt järkeni tässä hommassa. Olen kertonut lapsille että täitä on liikkeellä ja että pipot on pidettävä takin hihassa, ponnareita ja hiusharjoja ei lainailla ja hiukset pysyy kiinni koko päivän. Heitä ei onneksi haittaa vaikka monta kertaa päivässä kurkin päähän ja harjailen. Nykyään jo sanovat että "et sä äiti sieltä mitään löydä". Voihan se olla ettei niitä öttiäisiä meille edes tule, mutta toistaiseksi voin vain toivoa niin ja jatkaa samalla hiusten sukimisella kuin tähänkin asti. Tahdon kuitenkin aloittaa taisteluni täitä vastaan heti jos joltakin perheestämme sellaisia löytyy. Onko täällä muita "järkensä menettäneitä" tai jotka kokee samoin kuin minä, kun kuulee täitä olevan liikkeellä?

Kädenjälkiä sydämessä -blogissa on muuten loistavia ohjeita miten täistä pääsee eroon. Kannattaa kurkata.

Stonzit taaperolle

Äh, siinä se kesä meni ja sandaalikelit vaihtui toisiin. Jo kesällä pohdin tätä kenkä asiaa pääni puhki. Näin jo kauhukuvia siitä kuinka koitan löytää taaperolle syyskengät, saappaat ja talvikengät. Tunsin jo melkein hikikarpalot otsallani kun menemme kaupasta toiseen, jotta löytyy ne hyvät kengät ja samalla jo melkein tunsin lompakkoni kevenevän. Oikeasti siis kenkien ostaminen on niin kamalaa, että skippaan ehdottomasti sen vaiheen jos se vain on mahdollista. Sitten kuin tilauksesta mammaryhmässä pomppasi esiin kirjoitus Stonzeista ja pam se oli siinä. Mun ongelma olisi ratkaistu. Oikeasti pompin tasajalkaa, kun mietin että voisin unohtaa kenkäongelman nyt hetkeksi.

Ja eipä kauankaan kun klikkailin ostoskoriin yhdet L kokoiset Stonzit ja niiden sisäosat. Väriksi valikoitui mustat joissa on paloauton kuva. Satuin olemaan sen verran myöhässä ostoksilla, että parhaat kuosit oli viety päältä ja uusia en jaksanut, kiitos malttamattoman luonteeni, jäädä odottamaan. Arvoin M ja L koon välillä, mutta päädyin isompaan, sillä sisäosat pienentävät töppöstä jopa kahdella numerolla.

Stonzit saapuivat jo seuraavana päivänä ja pääsimme heti testailemaan. Ryhmässämme nuo kehuttiin niin, että minulla on nyt kova luotto siihen että selviämme näillä kevääseen asti, jolloin ajattelin ostella sitten kunnon kengät. Kahden kuminauhan ansiosta ne pysyvät todella hyvin jalassa ja pienet varpaat ovat pysyneet niissä todella lämpöisinä. Kokeilimme myös sisäosan kanssa ja silloin ne pienenevät juuri sopivasti. Ovat talvella varmasti kivat jalassa ja hangessa kävely ja konttailu sujuu varmasti hyvin. 

Jos nämä ovat sinulle ihan uusi juttu niin tässä pieni infopaketti. Stonzit ovat veden ja tuulenpitävää materiaalia (100% vedenpitävyyttä ei kai ole). Sisäpinnalta ne ovat ihanan lämmintä ja ohutta fleeceä. Kahden kiinnikkeen avulla ne pysyvät todella hyvin jalassa ja on helppo pukea lapsen jalkaan. Lisävuoren ansiosta niitä voi käyttää hyvin syksystä kevääseen asti. Meidän stonzit ovat uudistettua mallia, joissa on kierrätettävä ja kestävä PLUSfoam -pohja, joka on myös pehmeä ja liukumaton. Tämä uusi pohja löytyy koosta m, l ja xl. Jalkineet soveltuu hyvin 0-3 vuotiaalle. Ne sopivat erityisen hyvin juuri liikkumaan opettelevalle lapselle, sillä ne mahdollistavat pienten jalkojen askelluksen ergonomisesti ja ovat todella kevyet pieneen jalkaan. 

Me ollaan nyt testailtu näitä jonkin aikaa ja olen niin tyytyväinen. Hugon varpaat ovat olleet aina lämpöiset ja hän onnistuu myös kävelemään näiden kanssa. Konttaaminen on helppoa kun töppöset ovat sen verran taipuisat. Olen kyllä niin tyytyväinen että nämä tuli meille ostettua ja säästyin monien eri kenkien ostamiselta. Vähän päälle vuoden ikäiselle nämä ovat kyllä niin helpot pukea jalkaan ja kaiken lisäksi pysyvät vielä jaloissa. Jännä nyt nähdä kun talvea kohti edetään, että kuinka toimivat ovat silloin. Hyvää olen kuullut, joten odotuksetkin ovat aika korkealla.

Kooltaanhan nuo ovat Hugolle vielä reilut, mutta talvella sisäosan ollessa niissä koko on oikea. Otimme näihin kasvuvaraa, sillä tarkoitus olisi käyttää näitä pitkään. Ja pienempi koko olisi ollut sisäosan kanssa talvella jo liian pieni. Kiristettävien narujen ansiosta ne kuitenkin pysyvät loistavasti jalassa.

Tuskailetko sinäkin kenkien ostamisen kanssa? Meiltä ainakin nousee iso peukku ja voin suositella ehdottomasti hankkimaan Stonzit taaperolle. Ja mikä parasta Hugo tuntuu tykkäävän.

Se aamuhärdelli, tiedättehän

 Äiti en löydä mun vaatteita!!!

 Kulta ne on siinä sohvalla vieressäsi, koitappa pukea reippaasti.

Äitiii tästä puuttuu sukat!

Kyllä ne siinä pinossa oli, katsoppa tarkemmin.

Äitiiii eiks oo muuta paitaa?!

No katso itse kaapista joku mistä pidät.

Äitiiiii en jaksa pukea!
Koitappa nyt niin pääset sitten aamupalalle.

Tästä keskustelusta kuluu reilut viisitoista minuuttia ja mitä silmäni näkevätkään. Lapsi istuu sohvalla toisessa jalassa sukka, housut puoliksi vedettynä jalkaan ja muuten vielä yökkäreissä. Siinä hän unenpöpperössä tuijottaa televisiota, eikä elettäkään että vaatteet löytäisivät päälle. Ties kuinka monennen kehotuksen jälkeen alkaa hiljalleen, korostan sanaa hiljalleen, tapahtua jotakin liikehdintää. Pahinta tässä on se, että yleensä näitä tapauksia istuu sohvalla neljä ja jos hyvä tuuri käy niin heistä yksi edes pukee. Aikaa pukeutumiseen on varattava aamusta ainakin puoli tuntia tai muuten saa juosta kilpaa kellon kanssa. Olen vahvasti sitä mieltä, että helpommalla pääsisi kun lapset nukkuisivat yön seuraavan päivän vaatteissa jolloin säästyttäisiin aamulla tältä vaiheelta. Ehkä on kuitenkin mukavampi nukkua yökkäreissä kuin seuraavan päivän vaatteet yllä, heh.

Eiks meillä oo paahtoleipää ollenkaan?!

No sehän on siellä leipäkorissa.

Voitko paahtaa sen leivän mulle?

No jospa nyt itse vaan paahdat sen kun olet siinä vieressä.

Saanko aamupalaksi suklaamuroja?

Et saa, koska niitä syödään sitten välipalaksi.

Onko pakko syödä mitään?

On, muuten et jaksa ruokaan asti.

Ei oo mitään syötävää!

No eiköhän sieltä nyt jotain löydy. Koitappas nyt alkaa jo syödä.

Aamupalalle valuu hiljalleen porukkaa, jolle ei tunnu maistuvan mikään. Välillä leivän syömisessä menee heittämällä puoli tuntia. Syödessä vitkutellaan ja jaaritellaan mitä nyt edes söisi. Aamupalan syömiseen on varattu aamusta aikaa puoli tuntia ja joskus tuntuu että voisimme nousta aamulla viideltä siihen pöydän ääreen, että voisivat ensimmäiset pari tuntia pohtia mitä haluavat syödä. Lopulta kaikilla on kuitenkin jotakin nenän edessä ja eväät päätyvät vatsaan asti. Tai ainakin osa, sillä jotenkin kummasti roskiksesta ja lattialta löytyy välillä puoliksi syötyjä leipiä tai leivän reunoja. En pidä hoputtamisesta, mutta joskus tuntuu että aamupalat ovat vain sitä.

Missä mun pipo on? Entä mun lippis? Mun toinen kenkä on hukassa? 

Onko kukaan nähnyt mun ulkohousuja?

Heippa, mä meen nyt!

Missä sun takki on?

No repussa!

Siis laitat sen päälle, ulkona ei ole enää kesä.

Apua mun bussikortti on jossain, äiti eti se!

Muisteleppa missä se oli sinulla viimeksi.

No en voi muistaa, äkkiä äiti nyt etitään se!

Rauhassa nyt, ei tässä kiire ole (mutta pian on).

Löytyi, nyt meen!

Olen koittanut järjestää aamut niin, että kaikki sujuisi mahdollisimman helposti ja sujuvasti. Vaatteet valmiina sohvalla, tarpeeksi aikaa pukemiseen ja syömiseen, hampaiden pesuun ja ulkovaatteiden pukemiseen. Mutta silti se aamuhärdelli iskee melki joka aamu. Milloin mistäkin asiasta. Miten kaikki voikin olla hukassa, vaikka kuinka on koittanut illalla laittaa kaiken valmiiksi? Miten se aamuhärdelli iskee kuitenkin? Aikaa kun pitäisi olla tarpeeksi, koska joskus kaikki olemme niin reippaita että taksia ja bussia odotellaan melkein puoli tuntia. Miten aika voi joskus riittää ja joskus loppua täysin kesken, vaikka sitä on joka päivä saman verran?

Positiivista tässä on se, että joka ikinen aamu ollaan oltu ajoissa. Joka ikinen aamu kaikki kuitenkin sujuu jotenkin päin niin, että aamusta jää kaikille hyvä mieli. Kun lapset sulkevat ulko-oven perässään on äidillä aikaa siivota keittiön pöydältä ja sen alta leivänmurut ja läikkyneet maidot, laittaa astianpesukone pyörimään, hörpätä lennossa teetä ja ehkä haukata itsekin jotain, viedä yökkärit ja peitot sohvalta sänkyihin ja löytää se toinen sukka jonka lapsen piti laittaa aamulla jalkaansa. Siinä sitä sitten hetken pohtii millainen se toinen jalassa oleva sukka mahtaakaan olla. Eikös nykyään eriparisukat ole muotia? Tai olikohan lapsella edes toisessa jalassa sitä sukkaa, hih.

Välillä joinakin aamuina kun lähdemme koko perhe aamusta liikkeelle, huomaan sanovani lapsille "reippaasti ettei tule kiire", samalla kun itse olen vielä puolipukeissa. Lopulta lapset saattavat odottaa kun äiti etsii itselleen kateissa olevia housuja tai toista kenkää. Aina ei kaikki mene putkeen, mutta tarviiko edes? Välillä se aamuhärdelli voi olla huvittavaakin, kunhan sitä ei ota liian vakavasti.

Kuulostaako tutulta? Vallitseeko teillä aamuisin härdelli, vaikka aikaa on varattu hyvin ja tavarat olisi valmiiksi katsottuina?

Äiti koittaa harrastaa

Jokin aika sitten kirjoitin teille mitä meidän lapset harrastaa. Ja koska lapsia kuskaillaan milloin minnekin herää tietysti kysymys kerkiääkö vanhemmat harrastaa mitään? Mieheni käy kalalla aina kun siihen on aikaa, joten se on hänen ykkös harrastuksensa. Tämä äiti puolestaan koittaa harrastaa täytekakkujen tekemistä, koiran kanssa lenkkeilyä, bloggaamista sekä valokuvausta.

Koiran kanssa tulee lenkkeiltyä ja se on aikaa jolloin saa olla ilman että joku huutelee äitiä. Hiljaisuus välillä oikein hivelee korvia ja nautin niin täysin noista hetkistä. Se on aikaa jolloin saa kuunnella luonnon kauniita ääniä ja ei ole kiire minnekään. Kesällä oli ihana jäädä tuoksuttelemaan kesän tuoksua, nauttia viileistä illoista ja poimia tien varresta kukkia maljakkoon. On myös ihanaa kun välillä lenkkeilemme yhdessä ystävän kanssa ja silloin puhutaan asioita laidasta laitaan. Ja sitä juttua riittää kyllä ihan koko lenkin ajan. Ihan parasta terapiaa.

Täytekakkuja on täällä blogissa näkynytkin tasaisin väliajoin, kun olen omien lasten kakkujen lisäksi tehnyt muutamia tilauksesta. Harrastuksena kakkuijen tekeminen on rentouttavaa, kun unohtaa sen viime hetken stressin joka välillä meinaa iskeä. Mutta toisaalta silloin sitä ainakin tekee joka kerta parhaansa, kun kaikki pienetkin asiat tekee huolella. Ainahan on parannettavaa ja se tästä harrastuksesta tekeekin mukavaa. Lisäksi koristeiden tekeminen iltaisin on jotain niin rentouttavaa puuhaa. Mutta pisemmittä puheitta tässä muutama tekemäni kakku, joista tykkään itse eniten.

Yllä on nyt neljä tekemääni kakkua, joista yksi on omalle lapselle ja kolme muuta tehty tilauksesta. Kokonaan massasta tehtyjä kakkuja olen tehnyt vain muutaman, mutta luulen että nyt innostuin siitä sen verran, että alan tehdä niitä enemmän. Seuraavat oman lapsen syntymäpäivät on joulukuussa ja Matiaksella on aika selvä visio millaisen haluaa. Saa nähdä selviänkö siitä ikinä. Mikä ylläolevista miellyttää sinua ulkonäöltä eniten?

Valokuvaus on yksi rakas harrastus, jossa tahtoisin kehittyä ihan hirmuisesti. Valitettavasti vaikka kuvia tulee joka päivä melkein räpsittyä tänne blogiin, niin kaikkiin asetuksiin ei millään ole kerennyt paneutumaan. Tahdon ehdottomasti oppia lisää, mutta aikaa on tähän rajallisesti ja pienet mallini keiden kanssa olen päivät kotona ovat varsinaisia sähköjalkoja. Heidän kanssaan harjoittelu ei ole kovinkaan helppoa. Sen sijaan esikoinen on aivan ihana kuvattava. Hänestä räpsitään aina välillä kuvia ja silloin pääsen harjoittelemaan eri asetuksia ja erilaisia kuvakulmia. Tässä postauksessa näkyvät kuvat Iidasta ovat juuri sellaisia harjoitusräpsyjä.

Kursseja järjestetään kyllä, mutta se haaveilemani kurssi järjestetään sen verran kaukana, ettei sinne ihan heti kerkiä menemään. Hiljaa kuitenkin koitetaan tässä kehittyä ja ottaa lapsista ihania kuvia talteen joita voi sitten ihastella vanhoilla päivillä. Ehkä vielä joskus on aikaa paneutua kameraan ja sen asetuksiin oikein kunnolla.

Ja ettei vallan unohtuisi, niin tämä blogi on yksi tärkein harrastukseni. Blogin kautta olen päässyt tutustumaan ihan mahtaviin ihmisiin, tavannut heitä ihan livenä ja mikä olisikaan parempaa kuin tavata ihmisiä, keille bloggaaminen on yhtä rakas harrastus kuin itselle. Olen myös saanut toteuttaa huippu yritysten kanssa ihania yhteistöitä ja saanut arpoa teille lukijoille kivoja juttuja. Haaveena olisi edetä bloggaamisessa vielä, mutta pienin askelin eteenpäin. Olen kiitollinen teille kaikille, ketkä täällä blogissani vierailette ja etenkin teille jotka aina ilahdutatte minua kommenteillanne. Te olette se syy minkä takia tätä jaksaa tehdä ja miksi mielenkiinto säilyy. Bloggaaminen on antanut minulle niin paljon, että toivon tämän jatkuvan vielä hyvän tovin eteenpäin. Kiitos siis sinulle siellä ruudun toisella puolella.

Nyt olisi kiva kuulla, mitä te muut siellä ruudun toisella puolella harrastatte? 

Millainen suhde lapsilla on isäänsä?

Millainen suhde lapsilla on isäänsä? Mitä he puuhailevat isän kanssa? Onko meillä "vain äiti kelpaa" vaiheita ja jos on miten niistä selvitään? Lapsilla on isäänsä oikein lämmin ja hyvä suhde. He kertovat isälleen samaan tapaan asioitaan kuin minullekin, he voivat luottaa siihen, että isä osaa ratkaista pulmia ja olla apuna samalla tavalla kuin äitikin. Häneltä kysytään samalla tavalla lupa mennä ystävälle kylään kuin äidiltä. He myös tietävät että isällä on ihan sama linja kuin äidilläkin, ettei ensin kysytä äidiltä ja sen jälkeen koiteta josko isä olisi eri mieltä. Tytöillä on yhtä hyvä suhde isäänsä kuin pojillakin ja isä kohtelee heitä kaikkia tasavertaisesti. Usein lapset kömpivät isän kainaloon jos tämä lötköttää sohvalla tai menevät syliin istumaan kun hän juo kahvia keittiössä. Siinä vaihdetaan monesti päivän kuulumiset.

Isä vie lapsia sienimetsään ja metsäretkille. Kesällä kovin juttu on kun päristellään veneellä saareen ja mennään paistamaan makkaraa sekä saunomaan. Talvella isä rakentaa ison liukumäen ja laskee sitä lasten kanssa. Isän kanssa huolletaan pyöriä, heitetään tikkaa, pelataan jalkapalloa, tehdään ruokaa ja hassutellaan. Isä auttaa myös läksyissä ja kyselee päivän kuulumisia. Illalla isiä auttaa hampaiden pesussa, jolloin jahdataan peikkoja suussa. Matias ihailee isäänsä paljon ja on aina monessa mukana. Kun isä kysyy jonnekin mukaan, on poika heti valmiina lähtemään. He käyvät yhdessä kalassa ja se onkin paikka, jonne he lähtevät yleensä ihan kahdestaan.  

Meillä isä on äidin kanssa tasavertainen vanhempi. Hänen kanssaan voi tehdä ihan niitä samoja juttuja kuin äidinkin kanssa, mutta monesti lapsilla on isän kanssa ne ihan omat jutut. On myös kausia kun isä ei kelpaa ja vain äiti käy. Ainolla oli tämä jokin aika sitten ja isä koki itsensä avuttomaksi hänen kanssaan. Varsinkin iltaisin, kun äiti hoisi vauvan toimia ja isän piti selviytyä Ainon kanssa. Ja selviytymistä se olikin. Aino ei meinannut antaa isän tehdä yhtään mitään. Ei saanut antaa ruokaa, harjata hiuksia, käyttää pesulla, pestä hampaita, lohduttaa, viedä nukkumaan tai katsoa vaatteita saatika auttaa niiden pukemisessa. Nyt tuo puuduttavan pitkältä tuntunut vaihe on onneksi mennyt ohi ja nyt Aino tykkää puuhailla isänsä kanssa ihan kaikkea. Millä tuosta vaiheesta sitten selvittiin? No sinnikkyydellä ja päättäväisyydellä. Isä hoisi hammaspesut sun muut vaikka Aino olikin toista mieltä. Erilaisilla kikoilla niistä aina selvittiin, esimerkiksi koitettiin kääntää huomio jonnekin ihan muuhun. Tosin muutaman kerran isä hoisi Hugon ja minä Ainon, kun meno oli jo sellaista, ettei se olisi ollut enää kenestäkään kivaa. Aino on perinyt päättäväisen luonteensa minulta, heh.

Hugo on tällä hetkellä aika äidin poika, mutta uskon kun hän kasvaa niin lähentyy ennestään isänsä kanssa. He ovat nyt jo tulleet kovin läheisiksi ja myös isä kelpaa lohduttamaan harmin iskiessä. Hugo on myös isän perään ja itku tulee välillä kun hän ei pääse mukaan vaan jää oven väärälle puolelle. Meidän Lumi on myös kova puuhastelemaan isän kanssa ja hän on yleensä se joka ensimmäisenä kömpii syliin istumaan. Olen kyllä niin onnellinen, kun lapsilla on hyvä suhde isäänsä. Itselläni on ollut omaan isääni aina hyvät välit ja olen onnellinen, että omillakin lapsilla on tuo sama mahdollisuus tehdä kaikkea kivaa oman isänsä kanssa.

Emme suunnitelleet suurperhettä

Jos nyt matkustaisin ajassa taaksepäin omaan nuoruuteeni  ja tapaisin 15-vuotiaan Terhin, voisin vaikka vannoa, että hänen leukansa loksahtaisi lattiaan asti kun kertoisin mitä hänen elämänsä olisi seitsemäntoista vuoden kuluttua. Todennäköisesti nuori minä kertoisi, ettei todellakaan koskaan tule hankkimaan yhtään lasta, hyvä jos koko miestä. Tuolloin elämässä parasta oli ehdottomasti ystävät ja hevoset. Se oli myös ikä jolloin kammosin kaikkia ohjelmia joissa synnytetään ja olin sitä mieltä että sektio on ainoa järkevä tapa synnyttää. En ikimaailmassa olisi voinut kuvitella itseäni ison perheen äitinä, saatika synnyttäväni alakautta viisi lasta, mutta koskaan ei voi tietää mitä elämä tuo tullessaan.

Olen järkyttänyt monet iäkkäät ja nuoret ihmiset kertomalla kuinka monta lasta meillä onkaan, ensin kun ovat kyselleet ovatko kaikki mukanani olevat lapset minun. Heidän mielestään olen niin kovin nuori äiti viidelle lapselle tai lähinnä kuulemma näytän nuorelta. Olen ottanut sen suurena kohteliaisuutena. Minulta on myös kysytty monta kertaa onko kaikki lapset saman miehen kanssa saatu. Tämähän ei luonnollisesti heille edes kuuluisi, mutta olen vastannut kuitenkin. Tämä onkin sitten toinen ihmettelyn kohde, kun kerron että kyllä ovat ihan jokainen ja että olemme seurustelleet jo neljätoista vuotta. Nykyään kun on kuulemma outoa että nuorena alkaneet suhteet ylipäätään kestävät näin kauan. Toki meitä varmasti luullaan helposti lapsiluvun vuoksi uusioperheeksi. Isot perheet kun muuten nykyään ovat aika harvinainen näky.

Kun aloimme mieheni kanssa seurustella emme puhuneet alkuun lapsista, tuskin kovinkaan moni sen ikäinen niistä heti puhuukaan. Myöhemmin jo pidemmän aikaa seurustelleena nousi sekin asia pinnalle. Silloin puhuttiin että halutaan lapsi, muttei meillä ollut puhetta määrästä. Tästä kului kuitenkin kaksi vuotta ennen kuin esikoinen ilmoitti tulostaan. Loppuodotuksen olin suorastaan kauhistunut kun tajusin, että minunhan pitää synnyttää. Kokemus oli sellainen että vannoin miehelle ja kätilölle, ettei minua nähdä enää koskaan synnytyssalissa. No väärin meni ja elämä kuljetti toiseen suuntaan. Tuli pyörähdettyä useampi kerta synnytyssalissa ja haaveammattikin on kätilö.

Jos palaisin ajassa siihen kun esikoinen oli kuukauden ja tapaisin ne väsyneet parikymppiset vanhemmat ja kertoisin heille, että tulevaisuudessa teillä on viisi lasta niin uskoisin tuon pariskunnan nauravan räkäistä naurua. Elämä oli silloin aika rankkaa ja kaikki oli kovin uutta ja vertaistukea...sitä ei ollut. Tuskin kumpikaan kuvitteli että lapsia haluttaisiin lisää ainakaan lähitulevaisuudessa. En osannut edes ajatella että elämässäni olisi muita lapsia kuin esikoinen.

Suurperheeksi me tultiin ihan kuin varkain. Kaikki on lähtöisin keskenmenosta jonka sain esikoisen jälkeen, kun viimein se kuuluisa vauvakuume iski. Silloin viimein sisäistin ettei lapsia tehdä, ne saadaan. Lopulta kun toinen lapsi saatiin syliin asti jotkin palaset loksuivat kohdilleen ja taisin aika nopeasti puhua miehelle jo kolmannesta. Sen jälkeen lapsiluku on kasvanut sen takia,  että vauvakuumeeni on kasvanut ja muuttunut vauvankaipuuksi, joka on vielä tuplasti pahempi kuin vauvakuume. Pitkien harkinta-aikojen jälkeen mies on suostunut ja vauvalle on annettu lupa tulla. Emme suunnitelleet suurperhettä, hiljalleen perheemme vain kasvoi. 

Kyseessä ei myöskään ole mikään uskonnollinen juttu, niin kuin moni on joskus luullut ja kysellyt. Suuri perhe on syntynyt hiljalleen ensin äidin ajatuksesta uudesta lapsesta ja myöhemmin isän suostumuksesta. Tarkoittaako suuri perhe automaattisesti uskonnollisia asioita? Ilmeisesti moni ajattelee niin kun siitä on minulta kyselty aina tietyin välein. Iso perhe herättää monia tunteita. Toiset kauhistelevat, toiset ihailevat ja jotkut sanovat meitä rohkeiksi. Oli myös aika, kun perheemme koosta heitettiin usein vitsiä. Siitä olen kirjoittanutkin blogissa aiemmin ja se tuntui välillä todella ikävältä. Onneksi se on nyt vähentynyt paljon.

Nyt me vanhemmat olemme eläneet jo aika monta vauva-arkea läpi ja elämässä ei voisi olla mitään parempaa. En tiedä mitään niin ihanaa kuin oman perheeni. Se on suuri, se kääntää välillä muiden katseita ja herättää kysymyksiä, mutta meille se on normaali, oma, rakas ja tärkeä...meidän perhe.

Lapset menee aina edelle

Äitiys tuo mukanaan kaikenlaisia muutoksia ja yksi niistä on kuinka sitä siirtää omat tarpeet syrjään ja lapset menee aina kaiken edelle. Sitä ei enää niinkään mieti mitä itse tarvitsee vaan mitä lapsi tarvitsee. Kun kaupassa ollessa ei enää katsokaan itselle uusia vaatteita vaan löytää toistuvasti itsensä lasten vaatteita hypistelemästä. No mutta onhan ne pienet vaatteet nyt vaan niin ihania. Sitä on huomannut ostavansa lapsille paljon kaikkea uutta ja itse koittaa viimeiseen asti selvitä vanhoilla. Onneksi kuitenkin olen nykyään oppinut myös ostamaan itselleni uutta, kiitos hurahtamiseni Vimmaan ja Papuun.

Minulla on jäänyt näiden yhdentoista äitiysvuoden aikana todella monta omaa juttua välistä. Usein päällekkäin on osunut oma ja lasten meno ja ei kyllä oikeasti ole tarvinnut pohtia kumpi niistä on tärkeämpi. Viimeksi näin kävi kun tyttäreni ihka ensimmäinen ratsastustunti osui samalle päivälle kun minun piti osallistua kymmenen kilometrin pituiselle lenkille ystävien kanssa. Tiesin kuinka paljon tyttärelleni merkitsee että olisin paikalla, joten oli aivan selvää että oma meno jäi sen jalkoihin. Kyllähän noille lenkeille pääsee koska vaan, mutta tyttären ihka ensimmäistä ratsastustuntia ei olisi enää koskaa edessä. Saisin koottua tänne mielettömän pitkän listan mistä olen luopunut, mutta mikään niistä ei ole ollut niin tärkeä, että olisi jälkeenpäin kamalasti harmittanut. Tai no ehkä muutama jos ihan rehellisiä ollaan, mutta uusia tilaisuuksia tulee varmasti.

On helppo laittaa omat tarpeet sivuun ja asettaa lapsen tarpeet omien edelle, niin sen vain kuuluu mennä. Mutta kuitenkin kaikkien pitää muistaa pitää kiinni myös niistä omista tärkeistä asioista, varsinkin jos tietää ettei vastaava tilaisuus tule koskaan toistumaan. Kuitenkin me äidit ja isätkin elämme tätä omaa elämäämme emmekä saa unohtaa itseämme ja jättää tekemättä/ostamatta itselle tärkeitä asioita. Kaikki on järjestettävissä niin, että jokainen pääsee toteuttamaan kivoja juttuja tai saa juuri sen vaatteen jota on halunnut ilman että lapsi jää vaille omaansa.

Tulee aika kun lapset kasvavat isoiksi ja meitä vanhempia ei enää tarvita niin paljon. Silloin sitä varmasti haikailee tämän ajan perään kun istui siinä sohvannurkassa lapset kainalossa lukemassa jo kymmenettä kertaa sitä samaa kirjaa, jonka osasi jo ulkoa. Tai kaupassa ei enää löydäkkään itseään pyörimästä sieltä lastenvaatteiden seasta.

Taaperon nukkumaan laittaminen on yhtä sirkusta

On taas ilta ja istun sängyllä jo tutuksi tulleella kohdalla ja mietin, että tästä se taas alkaa. Toivon että kello menisi pikakelauksella ainakin tunnin eteenpäin, sillä en taas jaksaisi tätä sirkusta. Nousen ja laitan taaperoni jo ainakin kahdettakymmenettä kertaa maate omaan sänkyyn. Sinnikkäästi hän nousee ylös, konttaa sängyn toiseen päähän ja alkaa kurkistella ikkunasta ulos, siirtäen ensin rullaverhon kulmaa pois edestä. Nousen jälleen ja laitan pojan maate. Sama toistuu vielä ainakin toiset kaksikymmentä kertaa. Meinaan alkaa siirtämään jo pojan sänkyä kauemmas ikkunasta, mutta makuuhuoneessa ei sille nyt ole muuta paikkaa, joten koitan vain jatklaa sinnikkäästi.

Sänky alkaa näyttää uhkaavasti siltä kuin siellä olisi käynyt pyörremyrsky. Sellaista vauhtia poika seilaa päästä toiseen päähän samalla naureskellen ja iloisesti äidille hymyillen. Tämä on hänestä kuin kiva leikki. Nostan lattialta jo ties kuinka monetta kertaa unipupun ja kaikki viisi tuttia tuntuu olevan taas mystisesti hukassa. Koitan tunnustella hämärässä huoneessa missä kaikki tutit ovat. Laitan yhden pojan suuhun ja loput neljä viereeni, jotta uusi on helpompi antaa pojan sitä kaivatessa. Kunnes kaikki tutit ovat taas jossain ympäri sänkyä. Luovutan ja jätän ne sinne. Välillä poika menee maate ja juuri kun olen uhrannut edes pienen ajatuksen sille, että hän nukahtaisi, alkaa sama ralli alusta. Huokaisen kerran jos toisenkin.

En puhu pojalle mitään. Hammasta purren toistan ja toistan samaa. Samaa tuntuu tekevän myös taapero. Tämä on kuin kestävyyslaji jossa sinnikkäin palkitaan. Hämmästelen välillä kuinka hyvä poika tässä onkaan. Luulin että tänään hän nukahtaisi nopeaan kun oli niin väsynyt vielä hetki sitten, nyt väsymyksestä ei ole tietoakaan. Epäilen vahvasti että tänäkin iltana Nukku-Matti unohti poiketa meillä.

Taas kerran lasken pojan verhon luota kurkkimasta takaisin maate, laitan unipupun kainaloon, peittelen ties kuinka monetta kertaa ja silitän hieman hikistä päätä. Poika hieroo silmiään, katsoo minua, sulkee hetken päästä silmänsä ja puristaa toisella kädellä sormestani lujasti. Hän on niin suloinen näky, että voisin napata hänet syliini ja suukottaa. Kumarrun hänen ylleen, annan suukon hellästi hänen otsalleen ja kuiskaan hiljaisella äänellä rakastan sinua, nuku hyvin rakas.

Yllä oleva teksti on kirjoitettu eräs ilta, kun poika melkein tunnin kestäneen väsytystaistelun jälkeen nukahti sänkyynsä. Näin meidän nukkumaan meneminen on sujunut jo pisemmän tovin. Miten juuri hetki sitten niin väsynyt poika voi yhtäkkiä saada mielettömästi virtaa? Välillä hän kuitenkin hieraisee silmiään, joten ehkä kaikki väsymys ei ole poissa. En vie poikaa virkeänä sänkyyn, sillä jos meno on jo nyt tämmöistä, millaista se olisikaan pojan ollessa virkeä. En taida haluta edes tietää.

Hugon sänky on makuuhuoneessamme ikkunan vieressä ja sinne hän välillä kurkkii rullaverhon taakse. Olen koittanut etten reagoi hänen kurkkimiseen, mutta sekään ei toimi. Tuntuu että toimivin keino on laittaa hänet aina uudestaan maate, vaikka se on itselle se kaikista "raskain" vaihtoehto. Onneksi sitä tiedostaa että tämä on vain vaihe joka menee kyllä aikanaan ohi. Me tuskin olemme ainoita, joilla taaperon nukkumaan laittaminen on yhtä sirkusta. Luulen että tähän vaikuttaa nyt paljon uudet taidot ja niitä tekisi mieli tehdä myös väsyneenä.

Muiden lasten kohdalla nukuttaminen on ollut näin haasteellista kun pinnasängystä on poistettu toinen laita tai kun on siirrytty nukkumaan junnusänkyyn. No mutta positiivista on ainakin se, että päiväunille nukahdetaan helposti ja yöt Hugo sentään nukkuu hyvin. Vain harvoin herää keskellä yötä ja silloinkaan tämä yökukkuja äiti ei ole kerennyt vielä itse nukkumaan. Voihan se olla, että kohta meillä mennään jo ihan helposti nukkumaan ja tämä vaihe on muisto vain.



Kuviksi valikoitui nyt nämä kaksi, joista ensimmäinen on otettu kun räpsin pojasta 1v kuvia ja toisessa on Hugon rakas unikaveri.

Koska on hyvä aika luopua tutista?

Esikoiseni ei aikoinaan syönyt tuttia kuin ihan muutaman hassun kerran. Se olisi esikoisen kanssa ollut ihan ehdoton pelastus, sillä millään muulla hän ei hiljentynt kuin saadessaan tissin suuhun ja tällöin minä toimin "tuttina". Koitin tarjota tuttia tissin sijasta monta kertaa päivässä ja kaikkia mahdollisia malleja mitä oli myynnissä. Mutta ei, ei vain kelvannut. Vain muutaman hassun kerran se hänelle kelpasi ja pysyi suussa puolisen tuntia. Liuta erilaisia tutteja nökötti pöydällä rivissä ja minä istuin sohvalla tyytyväinen lapsi viimein sylissäni nukkuen, tissi suussa tietenkin. Voin sanoa, ettei siinä muuta kerennyt kuin imettää ja toimia "tuttina". Voin syyttää itseäni tästä täysin. Luovutin liian helpolla, vaikka itsestäni reilun parin kuukauden jokapäiväinen tutin tuputtaminen oli mielestäni aika, jossa sen syömisen olisi pitänyt alkaa luonnistua.

Tästä viisastuneena olen muille lapsille lykännyt tutin suuhun jo synnytyslaitoksella. Ja kyllä, olen sitä mieltä, että se on ollut täydellinen ratkaisu. Tutin aikainen käyttöön ottaminen ei häirinnyt imetystä eikä imuotetta meidän kohdalla. Sen sijaan lapsi on saanut tyydytettyä lopun imemisentarpeen tuttiin, eikä minun ole tarvinnut toimia sekä ruokkiana ja huvituttina. Suositushan kai on ottaa tutti käyttöön vasta kun imetys sujuu ja imuote on hyvä, mutta meidän kohdalla pelkäsin että kävisi tismalleen samoin kuin esikoisen kohdalla.

Hugollakin tutti otettiin siis heti alkumetreillä käyttöön ja olen niin onnellinen että hän sitä on suostunut syömään. Tutin avulla on tyynnytetty vauvana pahin imemisen tarve, se on toiminut lohtuna kuumeessa kuin muussakin harmituksessa, toiminut loistavana tulppana ulkona, ettei ihan kaikki kivet sun muut päädy suuhun. Se on luonut turvaa myös jännittävissä tilanteissa ja ollut loistava pelastus kun poika on nukkunut katkonaisia öitä. Peukutan siis täysin tutin puolesta.

Tutissa on kuitenkin myös se toinen puoli. Niitä pitää pestä ja keittää usein, ne ovat monesti hukassa vaikka niitä olisi kuinka monta, tutin syöminen voi lisätä riskiä saada sammasta, tuttia voi joutua nostamaan yöllä montakin kertaa ja viimeisimpänä siitä eroon pääseminen voi olla haastavaa. Mistä päästäänkin siihen, koska on hyvä aika luopua tutista? Hugo täytti juuri vuoden ja en ole sen suuremmin uhrannut ajatusta tutista luopumiseen. Tällä hetkellä siitä on vielä enemmän hyötyä kuin haittaa. Toisaalta olen nyt koittanut hieman vähentää sen käyttöä ihan vain senkin vuoksi, että poika voisi alkaa puhuakin joskus. Monesti se tutti tulee liian herkästi annettua tai poika nappaa sen itse suuhun. Niinpä jos hiljalleen ensin vähennämme tutin käyttämistä ns turhaan ja käytetään vain unilla ja harmin iskiessä. Jos vaikka kävisi niin hyvä tuuri, että poika sen itse jättäisi pois. Sitä kyllä epäilen vahvasti. Tavoite voisi olla, että kesään mennessä meillä ei enää tuttia ole. Esimerkiksi toukokuussa jäisi vallan pois. Silloin Hugo olisi 1v9kk.

Mielessä on myös käynyt sellainen, että jonkun flunssan aikana tutista pääsisi helpommin eroon. Silloin kun pienen on muutenkin niin vaikea sitä syödä. Se käytänkö sen tilaisuuden hyväksi en vielä tiedä. Mutta jos taas muistelen menneitä niin mitä pienempänä tutti jätettiin pois, sen helpompaa se oli. Taisi olla melkein vanhemmille vaikempaa kuin lapselle.  Toisaalta voisi seurata tarkemmin pojan merkkejä jos olisi havaittavissa jokin muu asia joka voisi korvata tutin. Huudattamaan en toista kuitenkaan halua alkaa, joten sanonta hiljaa hyvä tulee taitaa olla nyt se meidän juttu.

Mutta nyt kiinnostaisi kuulla minkä ikäisiä teillä on oltu kun tutti on jäänyt pois? Millä keinolla se jätettiin vai jättikö lapsi sen itse?

7 vinkkiä millä selvitä lapsen uhmasta

Joskus lapsen uhman oikein riehuessa, voi keinot tuntua olevan lopussa. Siinä ei paljon "tämä on vain vaihe" hokeminen itselle auta, sillä allekirjoittaneella pahin uhma kesti kuulemma kuusi kokonaista vuotta. Kuinka uhmasta voi selvitä? Kokosin pari vinkkiä,  jotka ainakin meillä ovat toimineet pahimpina aikoina. Jokaisella lapsella tietysti toimii hieman erilaiset jutut, mutta toivottavasti näistä on jollekin apua.

1. Pysy itse rauhallisena. Jos tämä tuntuu lapsen pahimman uhmakohtauksen aikana täysin mahdottomalta, niin pure hammasta ja pompi vaikka muutama oikein kunnon tasajalkahyppy. Hyvällä tuurilla lapsi lopettaa ja katsoo mitä ihmettä puuhaat. Voitte pitää kisan ja katsoa kumpi hyppää hienomman hypyn.

2. Halaa lasta. Joskus pahimman kiukun iskiessä halaus tuo lapselle turvaa. Tämä myös kertoo hänelle, että vaikka hän "kiukkuaa" on hän edelleen rakas ja tärkeä.

3. Käännä huomio muualle. Oi näitkö mikä ulkona on? Olen ihan varma että tuo kivi on kirkkain kaikista. Haetaanko se äkkiä sisälle? Vuodenajan ja lapsen mukaan kannattaa valita jokin superkiva juttu.

4. Älä anna periksi. Joskus lapsi nostaa metelin ihan turhasta asiasta kuten lautasen väristä. Tällöin on usein turha väitellä. Sanotaan että tästä nyt syödään ja laitetaan ruoka lautaselle. Jos ei kelpaa voi poistua pöydästä. Usein hetken mökötyksen ja kiukkuhuudon jälkeen ruoka kuitenkin maistuu ja tilanne on ohi.

5. Hämmästytä tai naurata. Entäs kun iskee kuuluisa spagettiraivari? Kotona ollessa voit hyvin heittäytyä itse lattialle ja pitää mekkalaa ja kieriä pitkin lattioita. Lapsi saattaa katsoa sinua hämillään ja parhaassa tapauksessa alkaa nauraa. Jos tämä iskee kaupassa voit toki sielläkin tehdä saman jos vain pokka pitää tai koittaa kääntää huomion muualle ja sanoa lapselle osaisiko hän kertoa mistä kaupasta löytyy leipää yms.

6. Pidä asetetuista rajoista kiinni. Rajat luovat turvaa myös kiukun iskiessä. Vanhempi tekee isot päätökset, mutta lapsen voi antaa tehdä pienempiä. Kuten kumman paidan laitat tänään? Laitetaanko hiukset letille vain ponnarille?  Syötkö aamupalaksi leipää vai puuroa? Kun lapsi saa itse osallistua asioiden päättämiseen voidaan säästyä monilta kiukuilta.

7. Älä naura lapselle tai vähättele uhmaa. Laskeudu lapsen tasolle ja kerro että häntä varmasti harmittaa ja suututtaa mutta kaikille käy joskus niin. Lapsen ollessa vanhempi voit kertoa omista lapsuutesi kiukkuamisista, jolloin voitte yhdessä nauraa niille.

Uhmaikä kuuluu osaksi lapsen kehitystä. Se on tärkeä vaihe, jolloin lapsi harjoittelee oman tahdon ilmaisua ja itsenäistymistä. Joillakin lapsilla uhma voi jäädä vähäiseksi, mutta iskeä sitten kunnolla vasta lapsen ollessa vanhempi. Ei kannata olla lapsen kaveri vaan vanhempi joka asettaa rajat. Muista että rajat luovat turvaa ja niistä kannattaa pitää kiinni. Ja hei joskus käy myös niin, että me vanhemmat käyttäydymme kuin uhmaikäiset. Tämäkin on välillä aivan normaalia ja lapsesta ehkä ihan hyvä nähdä, että myös meillä vanhemmilla on niitä vaikeita päiviä.

Millaiset keinot teillä on todettu toimiviksi uhman ollessa pahimmillaan?

Lastenreuma osana perheemme arkea

Heinäkuun alussa kirjoitin teille täällä siitä, kuinka aloin itse pistää meidän tytärtä kotona sen sijaan, että kävisimme neuvolassa piikillä. No miten on pistäminen sujunut, kun sitä on takana nyt reilut kaksi kuukautta? Ja miten meidän reumatytöllä muuten menee?

No jos aloitetaan siitä lääkkeen pistämisestä, niin se on sujunut oikein hyvin, paremmin kuin osasin odottaa. Joka kerta silti oma pulssi hieman kohoaa kun otan pistoskynän käteeni, mutta koitan olla näyttämättä Lumille omaa jännitystä. Alkuun Lumi istui aina isänsä sylissä, mutta eräs päivä hän vain ilmoitti, että "äiti nyt sinä voisit jo pistää minua, kun en jaksa enää odottaa isiä kotiin". Eipä siinä sitten kuin tyttö istahti syliini ja pistimme lääkkeen. Nyt Lumi on istunut jo monta kertaa ihan omassa tuolissa ja minä hoidan pistämisen. Huomaan kyllä, että Lumia jännittää joka ikinen kerta kun sanon sanat "nyt pistää". En kuitenkaan voi jättää sanomatta sitä, sillä siinä on se riski että hän säikähtää tai säheltääkin vielä jotakin ja pistos menee ihan huonosti. Vaikka kyseessä on ihan simppeli yksinkertainen kynä jolla lääke laitetaan, niin silti edelleen se oman lapsen pistäminen tuntuu jotenkin ikävältä.

Pahin vaihe pistämisessä on se alku, kun putsataan pistoskohta. Olenkin koittanut kääntää siinä tytön huomion muualle ja hän saa sillä välin valita laastarin ja avata sen valmiiksi. Ehkä puhdistuslapun haju ottaa nenään tai sitten hän jo alkaa jännittää pistämistä. Epäilen kuitenkin tuota ensimmäistä. Itse pistäminen on onneksi simppeli juttu ja Lumi tietää sen olevan nopeasti ohi. Laastari paikoilleen ja heitämme ylävitoset, kerron kuinka reipas tyttö oli ja hän saa jonkin palkan. Joskus se on tikkari, joskus purkka, joskus jokin ksylitolipastilli, maissinaksuja,  joskus tarra tai joskus keksi. Oikeastaan se voi olla ihan mitä vain ja joskus taas ei mitään.

Aikoinaan erään neuvolatädin kanssa (ei meidän oman) käytiin tästä keskustelua. Hän sanoi, että teen väärin kun palkitsen lapsen pistoksen jälkeen, varsinkin jollakin hyvällä. Minusta taas jos lasta pistetään joka ikinen viikko monen vuoden ajan ja lapsi ei pidä siitä, niin tuon palkan avulla hommasta tulee edes jotenkin siedettävämpää. Ja kyseessä ei kuitenkaan joka kerta ole karkkia tai jos on niin se on tyyliin se yksi. Me siis jatkamme tällä linjalla, koska olemme sen todenneet meillä erittäin toimivaksi. Lumi on lisäksi vielä niin suloinen kun pyytää että annetaan palkkaa myös sisaruksille ja näin ollaan tehty. Lumin pistokset alkoivat vuonna 2011. Hetken aikaa lääke oli tablettina, kaksi kuukautta oltiin jopa ilman lääkkeitä mutta sitten tulehdukset palasivat hurjina. Tabletti lääkitys otettiin takaisin, mutta tulehdukset rauhoittuivat vasta kun vaihdoimme lääkkeen pistokseen. Vuosien aikana pistoksia on kertynyt huima määrä, joten mielestäni tyttäreni on palkkansa ansainnut.

Kirjoitin myös jokin aika sitten siitä kuinka annan yhden lääkkeen tyttärellemme niin, ettei hän tiedä milloin saa sen. Voit lukea jutun täältä. Tämä on toiminut edelleen todella hyvin ja jopa niin hyvin, ettei meillä ole oksennettu kertaakaan sen jälkeen kun tämä tapa aloitettiin. Olen kyllä niin onnellinen, että tyttö selviää tästä ilman pöntön halailua. Tuo foolihappo kun on ollut meillä ennen oikea kompastuskivi ja nyt kun ollaan tehty tämä näin, on meillä ollut niin paljon helpompaa. Lääkkeen olen laittanut murrettuna oikein hienoksi milloin minnekin. Viimeksi se taisi mennä mehun seassa. Tällä hetkellä lääkkeenotot sujuu erittäin helposti ja Lumi ei enää stressaa niin paljoa niitä.

Lastenreuma on osa Lumin ja perheemme arkea ja toistaiseksi nyt on menossa hyvä vaihe. Hyvä jos välillä muistamme että tytöllä on tämä sairaus.  Tuntuu ihanalta että hän saa mennä ja touhuta, eikä hän koe olevansa "sairautensa vanki", joka ei voi tehdä samaa asiaa kuin ystävänsä. Tiistaina menemme fysioterapiaan ja katsomme mikä on niskan, polvien, nilkkojen ja kyynärtaipeen tilanne tällä hetkellä. Odottelemme myös aikaa reumapolille ja toivon että saamme sieltä hyviä uutisia (mitä ainakin oletamme saavamme). Sillä tyttö ei valita kipuja. Ehkä hieman keventelee toista jalkaa, mutta se voi johtua myös jalkojen pienestä pituuserosta.


Lisää aiheesta löydät tunnisteen Lastenreuma alta.

Syksy tuo mukanaan harrastukset perheisiin

Lapsi tahtoo alkaa harrastamaan sekä soittamista, jumppaamista, jalkapalloa, pesäpalloa, balettia, ratsatusta, uimista, laskettelua, hiihtämistä, taitoluistelua ja niin edespäin. Vanhemmat ovat pyörällä päästä ja miettivät mikä tai mitkä harrastukset nyt olisivat niitä joita lapsi oikeasti haluaa itse harrastaa, eikä vain siksi koska kaveritkin. Mikä on oikea määrä harrastuksia ja voiko niitä olla liikaa? Mitä jos lapsi ei vielä harrasta mitään tai jos hän haluaisi mutta syystä tai toisesta ei voi.

Luulisin että oikeaa määrää harrastuksia ei voi sanoa tästä näin vain, vaan se riippuu paljon lapsesta itsestään. Meillä pari harrastusta per lapsi on tuntunut järkevältä määrältä, niin aikaa jää myös muuhun. Jollekin lapselle taas ei tuota ongelmaa harrastaa montaa juttua yhtäaikaa, mutta onko sitten kiva jos jokaiselle päivälle on eri harrastus? Jokainen perhe varmasti tietää mikä on se sopiva määrä omalle/omille lapsille. Toivon että lapseni löytävät ne harrastukset, joiden parissa viihtyvät. Mitään ei pakoteta harrastamaan ja ei kielletä, jos se on oikeasti sellainen mitä haluaa alkaa harrastamaan. Mutta esimerkiksi ei hommata heti mitään kalliita jääkiekkovarusteita ja muutaman kuukauden kuluttua myydään niitä hikipäässä, kun ei se ollutkaan se juttu. 

Entäs jos lapsi tahtoisi harrastsaa vaikka mitä, mutta sairastaa sellaista sairautta, ettei se olekaan aina mahdollista? On kausia kun voi elää kuin normaali ikäisensä lapsi ja harrastaa ilman huolia. Mutta on myös kausia kun harrastuksille on sanotava heipat ja keskityttävä vaan vaikka kirjojen lukemiseen. Lumi harrasti aikoinaan liikuntaleikkikoulua, mutta joutui jättämään sen kesken kun tulehdukset iskivät pahana nilkkaan ja polveen. Viime vuosi oli haastava, ja tyttöä todella harmitti kun ei päässyt jumppaamaan jossa moni kaveri kävi. Muutaman kerran itkettiin yhdessä harmitusta. Onneksi oli sentään 4H-kerho, josta tyttö tykkäsi kovin. Nyt olin uhkarohkea ja ilmoitin tytön jumppaan sillä ehdolla, että hän tekee sen mukaan mikä tuntuu hyvältä ja varautuu siihen, että se voidaan joutua lopettamaan kesken. Tulehduksia ei ole nyt ollut ja tilanne vaikuttaa hyvältä. Toivotaan että näin jatkuu.

Meidän esikoinen harrastaa tällä hetkellä ratsastusta ja arvatkaa onko meillä jo kinuttu omaa hevosta.  Jotenkin kummasti palasi oma lapsuus mieleen. "Eihän ne hevoset nyt niin paljoa maksa", heh. Juu ei mutta se kaikki muu maksaa. No alusta asti on tehty selväksi, ettei meille omaa hevosta ole tulemassa ja on se kai jotenkin sisäistetty, ehkä. Ennen hän harrasti myös jumppaamista, mutta tahtoi jättää sen nyt pois. Minua se ehkä hieman harmitti kun neljävuotiaana alkanut jumppaura päättyi, mutta toisaalta jos hän ei koe sitä enää omaksi jutuksi niin turhaan sinne sitten edes menee. Harrastamisen pitää olla kivaa ja mieleistä, ei tuntua pakkopullalta. Oikeastaan kaiken vapaa-aikansa tyttö viettää tallilla hevosten parissa, joten ei sitä aikaa muille harrastuksille enää edes jää. Itsekin entisenä heppatyttönä tiedän kuinka aika tallilla kuluu kuin siivillä ja kuinka intoa riitti vaikka kuinka kaikkiin tallihommiin.

Matias puoletaan haluaisi aloittaa jalkapallon, mutta harmiksemme meidän kunnassa ei ole siihen vielä mahdollisuutta tai oikeastaan ryhmää. Heti kun löytyisi ryhmä johon hän pääsisi niin ilmotettaisiin ehdottomasti mukaan. Onneksi kotoa ja eskarista löytyy innokkaita jalkapalloilijoita. Tällä hetkellä poika ei oikein ole innostunut muusta paitsi kalastamisesta, jonne mieheni vie häntä aina välillä. Syksyllä Matias varmaankin aloittaa 4-H kerhon ja sitä hän odottaakin jo. Ainon kanssa olimme aloittamassa liikuntaleikkikoulua, mutta jäimme odottamaan pääsemmekö ollenkaan mukaan, sillä olemme jonossa varasijalla neljä. Vähän kyllä mieli laski ja luultavammin emme mahdu mukaan. Olisi aika iso tuuri, että neljä peruisi paikkansa ryhmästä. Onneksi Ainolla on kerran viikossa kerho. Hugon kanssa ei harrasteta kuin kotona jumppaamista. Täällä on oikeastaan tuon ikäisille vain muskari tai perhekerho ja niitä olen aina välillä miettinyt. Saa nähdä mitä niiden kanssa teen.

Vaikka meillä on monta lasta, en halua kieltää keneltäkään minkään harrastamista vain siksi että se on kallista. Jos meillä joku muukin haluaa alkaa harrastamaan ratsastusta, tahdon tarjota siihen mahdollisuuden. Vaikka sitten alkuun harvemmin tunteja, sillä hirveän usein ei ole mahdollista ostella 10x ratsastuskortteja. Ainakaan niin kauan kun olen kotiäitinä. Joskus kun kuljetan lapsia harrastuksiin ja pois, mietin koskahan sitä itse kerkiää aloittaa jonkin harrastuksen? Ja sitten jo mietin kuumeisesti sitä mitä harrastaisin jos olisi aikaa? Nyt tämä blogi ja koiran kanssa ulkoilu on tämän äidin harrastukset. Joskus tulevaisuudessa toivottavasti vielä valokuvaus..sillä siinä tahtoisin kehittyä paljon.

Mitä teillä harrastetaan? 

Joko tunnet Putiikki Pietamon? Sis. alekoodin

Nyt kaikki katseet tänne päin, sillä minulla on kivaa kerrottavaa yhdestä ihanasta yrityksestä, jonka kaksi serkusta perustivat ihan hiljattain Tampereelle. Putiikki Pietamo syntyi kahden serkuksen yhteisestä intohimosta kankaita ja ompelua kohtaan. Heidän tuotteisiin kuuluu ihania printtejä joustokankaissa, yksiväriset trikoot ja resorit, ompelutarvikkeet, vaatteet sekä korut. He suunnittelevat sekä valmistavat itse malliston vaatteet, pipot, korut sekä muut asusteet. Kankaissa he taas pyrkivät suosimaan suomalaista suunnittelua ja valmistuksessa mahdollisimman egologisesti ja eettisesti tuotettuja kankaita.

Putiikki Pietamon valikoimasta löytyy kyllä vaikka mitä ihanaa. Kivoja kankaita niille, jotka tykkäävät tehdä itse ja valmiita tuotteita meille, joilla ei yhteistyö suju niin hyvin ompelukoneen kanssa. Tai taidot eivät (ihan vielä ainakaan) riitä. Syksy lähestyy kovaa vauhtia ja asusteille alkaa olla käyttöä. Mikä olisikaan ihanampi piriste kuin kaunis pipo päähän. Pipo on myös oiva lahjaidea, sillä saa varmasti ilahdutettua ystävää tai muuta läheistä. Pipoille kun on aina käyttöä. Joskus lapsilla tosin on vaikeuksia laittaa pipoa päähän, mutta kun pipo on kaunis ulkoapäin sujahtaa se myös helpommin pieneen päähän.

Itse ihastuin erityisesti heidän ihastuttaviin rusettipipoihin joita löytyykin heidän valikoimastaan kiva määrä. Jokainen väriyhdistelmä on niin herkullinen, että voisin kotiuttaa niistä jokaisen. Sain yhteistyönä heidän valikoimastaan harmaan pipon valkoisella rusetilla ja olen rakastunut. Pipo on kyllä todella hyvä päähän ja arvatkaa vaan asuuko täällä nyt kolme pientä tyttöä, joista jokainen haluaisi myös tuollaisen pipon. Tarvitsee kyllä varmasti jokaiselle vielä sellainen hankkia. Lasten kanssa on välillä kiva samistella. Näitä ihastuttavia rusettipipoja voit käydä kurkkimassa täällä.

Syyskuun aikana nettikauppaan ilmestyy naisten vaatemallisto sekä pipoihin mätsääviä tuubihuiveja. Tarkkailkaa siis välillä Pietamon nettisivuja. Heidät löytää myös Facebookista sekä Instagramista.

Teidän lukijoiden iloksi Putiikki Pietamo antoi minulle käyttöön alekoodin, jolla saat -20 % näistä ihanista rusettipipoista käyttäessäsi koodia: rusettipipo. Koodi on voimassa tästä päivästä tämän viikon loppuun asti eli 1.9.-4.9.. Nyt siis kaikki äkkiä ihastelemaan Putiikki Pietamon sivuille heidän ihania rusettipipoja ja tietty muitakin ihanuuksia. Pääset sinne  t ä s t ä.


Postaus toteutettu yhteistyössä Putiikki Pietamon kanssa.
En hyödy linkkien klikkaamisesta.

*Rusettipipo saatu