Raskaana vuonna 2005 ja vuonna 2015

Oli vuosi 2004 ja joulukuun alku, kun tein positiivisen raskaustestin. Olin 20-vuotias ja istuin vessan lattialla tuijottaen testiä johon piirtyi kaksi vahvaa viivaa. Soitin J:lle ja äidilleni, kerroin lähimmille ystäville ja soitin jo todella aikaisilla viikoilla neuvolaan. Päässä liikkui monen monta ajatusta mutta kasvoille levisi pian hymy. Minusta tulisi äiti.♥

Raskaus eteni leppoisasti alun pahoinvoinnin jälkeen. Päivisin kävin koulussa ja muuten näin ystäviä, lenkkeilin koiran kanssa, kävin viikonloppuisin töissä ja soittelin J:lle armeijaan. Joskus myös ajelin sinne häntä katsomaan jos hänellä sattui olemaan iltavapaa. Raskaus meni vähän kuin siinä sivussa enkä pahemmin stressannut mistään ja miksi olisin, kaikkihan sujui niin hyvin. Ei pelkoa keskenmenosta, kohtukuolemasta tai mistään muustakaan. Ultria odotin innoissani, en pahemmin pelännyt että mikään olisi huonosti.

Minun teki valtavasti mieli makeaa ja saatoin tehdä itselleni useamman kerran viikossa täytekakun. :) Lisäksi mussutin järkyttävän määrän nuudeleita, mutta niitä ei saanut tehdä kun J tuli viikonloppulomille, sillä hän inhosi niiden hajua. :) Viikonloppuna päivisin vietimme aikaa ystävien kanssa pelaillen krokettia sun muita pelejä. Harvoin edes huomasin olevani raskaana ellei vauva heittänyt kuperkeikkaa masussa tai kun minua tuijotettiin uimarannalla kun kuljin siellä suuren mahani kanssa. :D 

Tämä masukuva taitaakin olla viimeisin ja se on otettu heinäkuun lopulla. Ei siis mikään mahdoton maha. :)

Raskaus alkoi näkyä minusta vasta aika myöhään, sillä maha tuli näkyviin vasta viimeisten
kuukausien aikana. Kouluni jäi kesken, mutta en stressannut siitä, kerkeisin suorittaa sen sitten myöhemmin loppuun. Taisin ostaa muutaman vaatteen pikkuiselle vasta hieman ennen hänen syntymää, sillä saimme vaatteita mahdottomia määriä lainaan. Vaunut haettiin uutena ja niitä oli yksinkertaisesti niin paljon että olin ihan pihalla mikä olisi juuri meille oikea merkki. Vaunuiksi valikoitui sitten Oran Jovi Airit.

J pääsi armeijasta heinäkuussa pois ja silloin alkoi todella jännittää. Pian meistä tulisi äiti ja isä joko pienelle tytölle tai pojalle. Milloin tiedämme koska pitää lähteä sairaalaan? Mitä kaikkea pakkaan mukaan? Kuka hoitaa koiran? Kysymyksiä oli vaikka kuinka ja vastauksia taas ei juuri lainkaan. Heinäkuussa 22.7. oli laskettuaika ja oloja ei ollut mihinkään suuntaan. Koko raskauden ajan vauva oli pienempi kuin viikot povasi ja laskettua ei muutettu vaikka vauva vastasi ekan ultran mukaan pienempää ja laskettu oli sen mukaan vasta 1.8. Monena iltana kellottelin supistuksia ja jännitin että nytkö se lähtö tulee, mutta ei se tullut. 

Sain ajan yliaikaiskontrolliin joka oli 2.8. mutta siihen emme kerenneet kun vihdoin pitkän odottamisen jälkeen tuli lähtö sairaalaan ja tyttö syntyi päivällä 2.8. melkein 17 tuntia kestäneen synnytyksen jälkeen. Pitkä odotus päättyi, mutta nyt alkoi vasta se kunnon opettelu. Minusta oli tullut äiti 21-vuotiaana.

10 vuotta myöhemmin...
Joulukuussa 2014 tein positiivisen raskaustestin, tälläkin kertaa hymy levisi korviin asti ja olin onneni kukkuloilla. Ajatella että siitä oli kulunut kymmenen vuotta kun tein testi esikoista odottaessani. Silloin riitti yksi testi, nyt tein niitä yhteensä ainakin 5. :) Kerroin J:lle kun hän tuli töistä ja myöhemmin parille ystävälle. Tällä kertaa en kertonut edes omille vanhemmille ennen ensimmäistä ultraa. Pelkäsin niin että tämä menee kesken ja olisi sitten helpompi kertoa asiasta vain muutamalle kuin monelle ihmiselle.

Pelot olivat läsnä koko alkuraskauden. Pelkäsin jokaista vessakäyntiä, jokaista vihlasua tai nippasua mahan seudulla, Menettämisen pelko oli ja on edelleen valtava. Ajattelin että voisinko olla näin onnekas, että vielä kerran tämä onni minulle suodaan? Pahoinvointia oli tälläkin kertaa, mutta vähemmän kuin esikoista odottaessa. Nyt suurimpana vaivana olikin valtaisa väsymys, joka veti väkisin sohvalle pötköttelemään. 

Ensimmäistä ultraa odotin ja samalla jännitin aivan valtavan paljon. Sykkeet sain kotona kuulumaan dopplerilla jo pari viikkoa ennen ultraa mutta silti huoli oli suuri. Mitä jos jokin on pienellä pielessä? Mitä jos hän ei ole kehittynyt kunnolla? Mitä jos.. Itku pääsi kun kätilö sanoi kaiken olevan kunnossa ja toivotti onnellista odotusta. Voi sitä onnen tunnetta. Syvä huokaus ja pelot helpotti hetkeksi.

Maha pomppasi tässä odotuksessa nopeasti esiin. Se kasvoi aluksi niin hurjaa tahtia, että pelkäsin että kuinka iso minusta tuleekaan. :) 

Tämän raskauden aikana murehdin ja huolehdin, pelkään ja jännitän kaikkea niin paljon enemmän kuin kymmenen vuotta sitten. Voi kun voisin edes hetken olla niin huoleton ja peloton kuin silloin. Nyt tuntuu että tiedän jo niin paljon enemmän mikä kaikki voi mennä vikaan. Kaikesta myös puhutaan nyt enemmän kuin kymmenen vuotta sitten.

Esikoisen aikana en tiennyt mitä odottaa synnytykseltä. Ei ollut tietoa miltä se todellisuudessa tuntuu, kuinka kauan se kestää ja mitä kivunlievitystä pyytäisin. Nyt en varsinaisesti pelkää synnytyksessä muuta kuin sitä etten haluaisin sektioon. Tietämättömyys siitä ja kuinka siitä parantuisin pelottaa. Samoin se että kun lapsia on jo näin monta niin kuinka ihmeessä pystyisin olemaan hieman rauhallisemmin. Toinen asia mitä jännitän on se että varmasti kerkeämme sairaalaan. Edelliset kolme kun ovat tulleen maailmaan, sanoisinko että aika nopealla vauhdilla. Meiltä kun sairaalaan on se reipas 70km.

Nyt myös jännitän tulevaa rakenneultraa aivan mahdottomasti. Toivon vain että kaikki olisi pienellä hyvin ja voisin taas hetken hengittää vapaammin ja luottaa siihen että kaikki varmasti sujuu hyvin. Jännä kuinka kerta kerran jälkeen tämä käy aina jännemmäksi ja jokainen ultrakerta on niin ihanan kamala. En ole myöskään antanut itseni lupaa ostaa pienlle vielä vaatetta kuin muutamat, pöhlö kun pelkään sen tuottavan huonoa onnea.

Tulen täyttämään 31 pari kuukautta ennen kuin tämä meidän vauva syntyy. Moni asia on muuttunut itsessäni näiden vuosien aikana ja se 10-vuotta nuorempi minä varmasti nauraisi nyt näille minun ajatuksille. Se huolettomuus joka minusta huokui silloin 20-vuotiaana on nyt jossain tipo tiessään. Silti näistä kaikista tuntemuksista ja peloista huolimatta rakastan olla raskaana, tuntea pienen potkut, katsoa kasvavaa vatsaani ja kasvattaa sisällä uutta ihanaa elämää. Todellisuudessahan ne todelliset huolet ja pelot alkaa vasta kun vauva on syntynyt ja ne tulee varmasti seuraamaan minua niin kauan kuin täällä maan päällä tallustan. On nuo neljä ja tämä masumurunen vain niin käsittämättömän rakkaita.♥