Luukku 10 | Plussa

Testi on odottanut kaapissa jo parisen viikkoa. Menkkojen kuuluisi alkaa vasta muutaman päivän päästä, mutta malttamaton ja kaikkihetimullenyt -tyyppi kun olen niin pakkohan se on koittaa mitä tikkuun piirtyy vai piirtyykö mitään. Sydän alkaa hakata ja perhosia lentelee masussa. Mietin että kuinka suuri pettymys olisi jos tikkuun ei tule mitään. Voisiko se tärpätä näin nopeasti? Oloja on kyllä jo jonkin verran, mutta en uskalla edes haaveilla, jottei joudu pettymään.

Testi odottaa pöydällä ja tuijotan sitä taukoamatta. Välillä vilaisen kellosta kuinka kauan aikaa on mennyt. Reilu kolme minuuttia tuntuu käsittämättömän pitkältä ajalta. Sydän meinaa pompata jo kurkusta ulos, niin lujaa se takoo. Testiin ilmaantuu ensin yksi viiva..odotan ja ihan kuin siihen piirtyisi toinenkin, voiko olla? Taidan vain kuvitella näkeväni, niin paljon sitä toivon. Kello näyttää että aikaa on kulunut tarpeeksi. Otan testin käteen ja kyllä. Siinä näkyy viiva joka vahvistuu haamusta hieman vahvemmaksi.

Istahdan testi kädessä alas lattialle ja kyyneleet vierii poskelle. Niitä tulee ja paljon, muttei se haittaa. Ne kyyneleet valuvat onnesta. Annan itkun tulla ja hymyilen samalla. Tuntuu aivan uskomattoman upealta. Niin hienolta, että tekisi mieli huutaa tämä koko maailmalle.

Koko maailmalle en sitten tästä huudellut, enkä edes lähisuvulle. Testin tehtyä kerroin J:lle ja ystävälleni siitä muutaman päivän kuluttua. Sitten tämä tieto olikin pitkään ihan meidän oma pieni suuri salaisuus. Tein testejä ties kuinka monta. Vaikka raskausoireet koko ajan vahvistuikin, niin silti en meinannut uskoa. Normaalien testien lisäksi piti tehdä vielä pari digitestiä, joilla olisin halunnut seurata raskaushormonin nousua. Mutta harmikseni, tai pitää sanoa kyllä että onnekseni, se näytti jo heti: raskaana +3. Tein kuitenkin muutaman päivän kuluttua vielä toisen, jolla varmistin ettei raskaushormoni olisi vain laskussa. Ei onneksi ollut ja testi näytti ihan samaa kuin aikaisempikin.

Testin tekemisestä on nyt vuosi (nyt ne voi huokaista jotka toisin luuli,heh). Muistan silti tuon hetken niin hyvin ja sen onnellisuuden. Mutta muistan myös sen kun viikon kuluttua tuosta iski aivan järkyttävä menettämisen pelko ja se tunne, että mitä jos kaikki ei olekkaan hyvin. Alku oli rankka kun pelkäsin jokaista vessareissua, pelkäsin niin paljon keskenmenoa, etten välillä kerennyt muuta ajattelemaankaan. Olin onnellinen ja samalla niin pelkäsin että joku vie sen onnen minulta.

Onneksi kaikki sujui hyvin ja nyt tuo pieni poika on kohta jo neljä kuukautta. Täydellinen rakkauspakkaus. Vuosi sitten kerkesin kerran miettimään kumpikohan masussani majailee ja keneltä hän mahtaa näyttää. Nyt tuota täydellisyyttä tulee ihailtua päivittäin ja olen niin kiitollinen että sain hänet syliin asti.