Luopumisen tuskaa

Nehän on vaan tavaroita! Miksi niistä luopuminen on sitten niin vaikeaa? Miksi se tuntuu niin pahalta, vaikka tiedät että niitä saa aina uusia? No ehkä siksi, että ne kantavat mukanaan tarinoita, monia sellaisia. Niitä hyviä, että huonoja.

Eilen pakkailin vauva tavaroita pois. Ne ovat lähdössä uuteen kotiin, kotiin jonne odotetaan pientä vauvaa syntyväksi kesän lopulla. Siinä pakkaillessa muistin niin paljon asioita. Hymyilin ja samalla kyynel vierähti poskelleni. Ihan kuin olisin ollut kärpäsenä katossa ja elänyt niitä hetkiä uudelleen. Iho meni kananlihalle ja samalla tunsin kuinka jokin pisti sydämessä ja jouduin lopettamaan hetkeksi. Miestäni naurattaa minun reagointini, mutta olen aina ollut sellainen, että muistot palaavat mieleen jonkin tietyn vaatteen, tavaran tai esineen kautta. Koen pahan luokan luopumisen tuskaa.

Ja kyllä tirautin kyyneleen kun pakkasin rintapumpun kassiin. Muistin kuinka sen avulla on koitettu selvitä rintatulehduksista, pumpattu alkumaidot pois, jotta pieni saisi syötyä paremmin jottei suihkutissini suihkisi maitoa hullulla paineella. Kuinka pumppasin suurinpia maitoja pois pakkaantuvista rinnoista kun imetys ei onnistunutkaan Lumin kohdalla. Kuinka monta muistoa voi liittää yhteen rintapumppuun?

Tai entäs sitteri. Muistan kun lähdimme Ainon kanssa kotio sairaalasta ja tajusin, ettemme pärjäisi millään ilman. Kuinka ajoimme suoraan sairaalasta kauppaan ja kävimme ostamassa sitterin. Kuinka peitin kaukaloa harsolla, kuin suojellakseni pientä pöpöiltä. Kuinka käärin sekä Ainon että myöhemmin Hugon vilttiin ja laitoin sitteriin tuhisemaan. Kuinka monet kerrat siinä on pientä keikuteltu ja maisteltu ne ensimmäiset soseet ja nähty mitä muikeimmat ilmeet.

Puisen leikkikaaren kohdalla taas muistin kuinka innoissaan Hugo siitä oli. Kuinka hän ekoilla kerroilla hapuili reunoilla olevia pyöriviä osia, kuinka hän huitoi ja yritti tavoitella roikkuvia leluja, kuinka hän viimein yltti niihin käyttäen jalkoja apunaan. Kuinka hän sen ansiosta viihtyi edes hetken lattialla. Se on vain leikkikaari, emmekä tee sillä enää mitään, mutta silti sen nähdessä muistan kaikki nuo hetket. Tai entäs kaukalo, siinä on kannettu kotiin ne suloiset ja kultaakin kalliimmat kääröt. Niin pienet ja hentoiset. Kuinka he ovat olleet niin onnettomia kaukaloon laitettaessa. Kuinka kaukaloa on heijattu parkkipaikoilla ja pysäkeillä monet kerrat, jotta pieni nukahtaisi uudelleen. Tai vaatteet, joissa jokaisessa elää tuhoton määrä muistoja. Kuinka niistä voi melkein edelleen haistaa vauvan tuoksun (=puklun, heh). Vaunut ovat vielä hetken käytössä, mutta ihan pian niille olisi löydettävä uusi koti, uusi kuski ja matkustaja.

Tiedän ettei muistot häviä mihinkään vaikka nuo vaihtavatkin omistajaa. Luopumisen tuskaa pahentaa vielä se ettei tuollaiset tavarat ole tämän jälkeen enää osa arkeamme, etten enää kompastele yön pimeydessä sitterin kantonaruun tai leikkikaareen, etten enää kanna sairaalasta kotio kaukalossa pientä kääröä, etten enää pue niihin pieniin pehmoisiin vaatteisiin maailman tärkeintä pientä. Se tuntuu pahalta, todella pahalta.

Olen elänyt niin kauan arkea, johon kuuluu pieniä ihmisiä. Parin vuoden välein olen saanut aloittaa alusta, kasvattaa pientä elämää ja nähdä kehityksen. Se on asia jota todella rakastan. Nyt en voi käsittää että se aika alkaa olla takana päin. Tämä on pitkä prosessi, josta tulen selviämään ehkä jotenkuten, jos ollenkaan. Tavaroista luopuminen käynnistää tämän prosessin ja jos se nyt on näin vaikeaa, niin en halua edes ajatella jatkoa. Pakko se on kuitenkin koittaa tarpoa tässä upottavan tuntuisessa suossa. Voihan se olla että elämä yllättää ja pääsen tämän kaiken kokemaan uudestaan, mistä sitä koskaan tietää.

Kellään vastaavia ajatuksia?