Diagnoosi: Parantumaton raskaus/vauvakuume

Minulla on kauhea raskauskuume!! Siis oikeasti vetäkää minut takaisin maanpinnalle täältä haaveilemasta! Näen joka puolella raskaana olevia naisia, enemmän kuin hetki sitten, joten todellakin taudinkuva on selvä. Diagnoosi: kärsii parantumattomasta raskaus/vauvakuumeesta. Hoito: Potilas kieltäytyy toistaiseksi ainoasta hoitomuodosta, joka on raskaaksi tuleminen. Koittaa selviytyä ilman. Koska tällainen kuume nyt pääsi iskemään päätin lievittää sitä kurkkaamalla postauksiani taaksepäin. Kröhöm, se taisi olla suurin virhe sitten aikoihin, sillä minä haluan tommosen masun taas!! Varmaan nyt imetys ja Hugon kasvaminen tekee tepposet kun tämmöisiä ajattelen. Vai tästäkö se loppuelämän taistelu raskaus/vauvakuumetta vastaan nyt alkoi, en kestä!

Vuosi sitten oli minun ensimmäinen äitiyslomapäivä. Annoin itselleni luvan alkaa laittaa loppuja vauvaa varten valmiiksi. Olin iloinen, että odotus oli sujunut helposti ja mietin miltä vauvamme mahtaa syntyessään näyttää. Onko hän kopio veljestään vai näyttääkö enemmän siskoiltaan. Pitää kyllä sanoa, että Hugo oli ihan ilmetty kopio veljestään. Kirjoitin myös siitä kuinka olin kuullut kommenttia mahani pienestä koosta viikkoihin nähden. Ajatella, että noista pohdinnoista on jo vuosi aikaa, vaikka minusta tuntuu siltä kuin se olisi tapahtunut ihan hetki sitten. Muistan edelleen nuo hetket niin hyvin. Muistan kuinka rakastin silitellä vatsaani, muistan kuinka odotin jo pienen syntymää, mutta samalla toivoin ettei raskaus loppusi vielä.

Muistan kuitenkin myös kärsineeni menettämisen pelosta. En koko ajan, mutta usein kuitenkin. Jännitin jos jokin meneekin vinoon, jos vauva ei ollut liikkunut niin tökin masua jolloin sain mojovan tökkäisyn takaisin, älä äiti töki! Suunnittelin tulevaa, laitoin innoissani kaikkea valmiiksi pientä varten. Suunnittelin tulevaa elämäämme isona perheenä.

Nyt tuo rakkaus lähentelee jo yhdentoista kuukauden ikää. Enää hujaus ja vauvasta tulee taapero. Kuinka olenkaan nauttinut tästä ajasta, kuinka paljon olen pitänyt pientä sylissäni, lähellä ja silitellyt sekä suukottanut suloisia  poskia. Kuinka olen ollut onnellinen siitä että tuo pieni poika on rikastuttanut elämäämme näin paljon. Kuinka tuntuu että meinaan edelleen pakahtua siitä onnesta kun se haaveilemani viides on saatu onnellisesti syliin ja olen saanut seurata hänen kasvuaan.

Menettämisen pelko on läsnä edelleen ja Hugon ollessa pieni se oli suorastaan valtava. Tarkistin yöllä ties kuinka monta kertaa, että vieressä nukkuva poika hengittää edelleen. Pelkäsin hieman joka kerta nukkumaan mennessä hengittääkö pieni kun laitan käden hänen päälleen. Se tunne on edelleen joka kerta yhtä helpottava kun lasken käden pienen päälle (tarkistan kyllä edelleen kaikki lapset joka ilta) ja rintakehä liikkuu ylös sekä alas. Välillä jos pieni nukahtaa syliini en malttaisi laskea häntä sänkyyn. Silittelen hänen hiuksiaan ja kuuntelen pientä tuhinaa. Kuinka se hetki juuri silloin on niin täydellinen. Kuinka suurta rakkautta tunnenkaan häntä kohtaan. Miten valtavasti sitä voikaan rakastaa sitä pientä ihmistä. Yksitoista kuukautta on vähän, mutta silti tuntuu kuin Hugo olisi kuulunut elämäämme jo ikuisuuden.

Rakastan varmaankin siksi raskaana olemista niin paljon, koska palkinto siitä on jo viisi kertaa ollut jotain sanoinkuvaamattoman täydellistä. Olisinko valmis vielä uudestaan, no todellakin. Mutta mies ei. Se on kai jonkin sortin ongelma, heh. No oikeasti nyt on hyvä juuri näin, kauhistelijat voi huokaista, hih. Lisäksi voisiko kaikki mennä vielä hyvin seuraavallakin kertaa? Sitä kun ei koskaan tiedä. Nyt nautin täysin tästä, mutta joudutte varmasti vielä useaan otteeseen lukemaan kuinka odotus/vauvakuumeilen, sillä raskaus ja vauvat on minun heikkouteni.