Mieheni on ollut synnytyksissä minun kallioni

Ah, tämä vauvakuume pistää väkisinkin selaamaan koneelta kuvia synnytyksestä, sekä muistelemaan kaikkea mitä niihin hetkiin on mahtunut. Yksi ihana asia niistä nousee ensimmäisenä mieleen ja se on onni siitä, että puolisoni on ollut synnytyksissä mukana. Oli synnytys ollut sitten pitkä tai lyhyt, niin mieheni on ollut synnytyksissä minun kallioni. Se johon tukeutua kivun tullessa. Hän on ollut se oma turvallisuuden luoja, vaikka olisikin vain istunut penkillä hiljaa selaten lehteä. Riitti, että hän vain oli paikalla.

Esikoisen synnytys oli pitkä, melkein seitsemäntoista tuntia. Sairaalassa taidettiin olla reilut kuusi, mutta nekin tuntui piinallisen pitkiltä. Tuolloin mieheni hieroi selkääni, lämmitti kaurapussia, soitti hoitajaa paikalle, piti kädestä, antoi juotavaa ja kesti kaiken urhollisesti loppuun asti, vaikka sairaala on paikka jota hän inhoaa yli kaiken. En tiedä miten olisin selvinnyt tuosta kaikesta ilman mieheni tukea. Lopulta se hetki, kun ollaan yhdessä tuijotettu pientä juuri syntynyttä lastamme on yksi tärkeimmistä ja onnellisimmista hetkistä koko elämässä. Siinä on niin vahva rakkauden tunne, ettei sen suurempaa tunnetta voi kokea.

Esikoisen synnytys kuitenkin oli sellainen, joka sai mieheni miettimään, haluaako mahdolliseen seuraavaan synnytykseen ollenkaan. Pahinta kaikista oli nähdä minut kivuissa, eikä sille voi tehdä mitään. Mutta luulen, että todella moni isä ja synnytyksessä oleva tukihenkilö kokee vastaavanlaista tunnetta. Puhuimme asiasta kun odotin toista ja onneksi sain mieheni jälleen tuekseni, sillä synnytys olikin aika nopea ja kivuton. Kun tiesi mitä on tulossa kipuun osasi varautua ja kroppa kesti mielestäni supistukset paremmin. Osasin jopa välillä rentoutua, joka auttoi huomattavasti. Tuolloinkin mies pääsi hieromaan selkää ja pitämään kädestäni.

Seuraavilla kolmella kerralla mies on tullut helpommin synnytyksiin. Tosin, niillä kerroilla lapset ovat syntyneet niin nopeaan, että hyvä jos olemme tajunneet, että vauva jo syntyi. Nämä synnytykset ovat olleet niin nopeita, että myös tämä synnyttäjä on ollut vauhdista välillä hämillään. Kivut ovat iskeneet kuin puskista ja olen ollut sen verran kipeä, ettei minuun ole voinut edes koskea. Esimerkisi viimeinen synnytys eteni niin huimaa tahtia, että viimeiset viisitoista-kaksikymmentä minuuttia olin kipeä ja silmät kiinni ollessani en edes tiennyt, onko mieheni vierelläni vai missä. No vieressä hän ei ollut, mutta minulle riitti tieto, että hän on samassa huoneessa ja ihan lähellä kuitenkin.

Voisin näin omasta puolesta sanoa isille, jotka ovat synnytyksessä mukana, että vaikka tuntuu ettet osaa tehdä mitään ja koet olosi sen vuoksi ehkä tarpeettomaksi, niin parasta on se, että kumppanisi tietää sinun olevan siinä. Tietää, että lähellä on ihminen, ketä tarrata kädestä, kenelle voi kiroilla ja huutaa kipua, kenelle voi vannoa ettei enää ikinä tulla tänne ja hetkessä perua sanat. Tietää, että se ihminen on kanssasi jakamassa yhtä maailman ihanimmista hetkistä. 

Synnytyksessä ei ole oikeaa tapaa toimia tai ole oikeita sanoja joita sanoa. On vain mentävä tilanteen mukaan. Joskus on ihan ok vain istua hiljaa tuolilla ja vaikka lukea lehteä. Joskus pitää hieroa selästä niin kauan, että omat kädet ovat siitä jo ihan väsyneet ja joskus pidetään kädestä, vaikka nainen tuntuisi sen runnovan. Kuitenkin kaikista tärkeintä on tukea ja olla läsnä. Jokainen sillä omalla tavallaan. Ei siis oteta paineita siitä. Ja jos synnytyksessä iskeekin komplikaatioita, niin on oman rakkaan tuki silloin korvaamatonta.

Olen kiitollinen miehelleni saamastani tuesta ja siitä, että hän on ollut läsnä vaikka se on välillä ollutkin vaikeaa katseltavaa. Olen myös kiitollinen siitä, että hän on ikuistanut pienen ensimmäiset hetket. Synnytykset ovat kokonaisuudessaan olleet upeita kokemuksia. Kivun kestää ja sen kärsiikin, kun palkintona on jotain niin upeaa kun oma lapsi. Se on tapahtuma, jota äiti ja tuskin isäkään koskaan unohtaa.

Onko sinun puolisosi ollut mukana synnytyksissä, vai kenties joku muu? Vai oletko ollut synnyttämässä ihan yksin?

Lahjavinkki - Pyyhkeestä nalleksi

Mietin pitkään, että mitä ihmettä antaisimme Matiaksen eskariopelle muistamiseksi näin jouluna. Tykkään yleensä tehdä itse ja niinpä kuumeisesti etsin mitä tehtäisiin. Vuosi sitten hän opetti meidän Lumia ja annoimme silloin hänelle kranssin, johon väkersin ruusuja suodatinpusseista. Tänä vuonna halusin jotakin erilaista ja onneksi yhdessä facebook-ryhmässä törmäsin ihan loistavaan videoon, idea ei siis ole omani. Videolla opastettiin kuinka käsipyyhkeestä saa tehtyä nallen. Niinpä muutimme pyyhkeen nalleksi.

Tämä on edullinen, mutta näyttävä lahja, joka on vielä todella yksinkertainen toteuttaa. Et tarvitse kuin uuden 70x50 kokoisen käsipyyhkeen, muutaman kuminauhan ja koristenauhaa. Ja muutamassa minuutissa sinulla on nalle. Koitin kuvata tähän pienet ohjeet, jossa käytin meidän vanhaa pyyhettä mallina, jos joku innostuu kokeilemaan. Linkitän loppuun vielä videon ohjeisiin.

1. Taita pyyhe toisesta reunasta keskelle

2. Ala rullata pitkältä sivulta keskelle

3. Toista sama toiselle puolelle

4. Taita pyyhe keskeltä kahtia

5. Avaa pyyhe ja kierrä keskikohdasta

6. Sen jälkeen taita toinen osa toisen päälle niin, että paksummasta päästä jää nallelle jalat.

7. Laita nallen kaulan ympärille kuminauha

8. Muotoile korvat, päätä ja laita kädet hyvin sivuille

9. Lopuksi laita nauhasta rusetti nallen kaulan ympärille ja korviinkin voi halutessaan laittaa pienet rusetit. Valmis!

Tässä lupaamani linkki videoon, jonka mukaan itse tuon nallen olen tehnyt. Nallellehan voi halutessaan laittaa vaikka silmätkin ja paketoida kivasti. Postauksessa oleva harmaa nalle lähtee tänään Matiaksen opettajalle. Toivottavasti hän pitää siitä.

Elämäni kamalin ja ihanin joulu

Näin aikuisiällä minulla on kaksi joulua, jotka ovat jääneet erityisin hyvin mieleeni. Toinen niistä sen kamaluuden ja toinen sen ihanuuden takia. Toisessa joulussa koettiin suuri menetys ja toisessa taas saatiin elämän paras joululahja, jota parempaa en ole koskaan saanut. Vuonna 2007 oli kamalin joulu, kun jouduin kokemaan kipeän keskenmenon raskausviikolla 10. Tämä tapahtui muutama päivä ennen joulua ja jatkui vielä sen jälkeenkin. Tuo joulu on jäänyt mieleen sen synkkyydellä. Se sisälsi paljon kipua ja kyyneleitä. Tässä on muutamia otteita mitä olen siltä ajalta kirjoittanut ylös.

"Kolme viikkoa takaperin tein positiivisen testin. Kuinka onnellinen sitä voikaan olla noista kahdesta viivasta. Mutta olisi pitänyt luottaa siihen ääneen joka minulle hoki, että älä nyt innostu, kaikki ei taida olla ihan kunnossa. Ehkä tämä ei olisi silloin tuntunut näin pahalta."

"Olen ollut niin kipeä, keskenhän se meni. Tapahtui se mitä eniten pelkäsin ja josta se ajatus koitti minua varoittaa. En kuitenkaan olisi uskonut, että joulu kuluu lääkkeellisessä tyhjennyksessä. En olisi kuvitellut, että sikiö on ollut sisälläni kuolleena jo yli neljä viikkoa. Että en voinut katsoa näytölle, kun lääkäri sanoi ei valitettavasti löydy sykettä. Samalla kun viereisessä pedissä oli äiti, jonka vauvan vahva sydän jumpsuttu kovaa kyytiä. Olin katkera. Rakensin pilvilinnoja jotka olivat sortuneet. Olin lääkkeellisessä tyhjennyksessä ja se oli kamalaa. Kahdeksan tuntia lääkkeellisiä supistuksia ja paljon hyytymiä. Kipua joka ei johda mihinkään. Tyhjyys. Tyhjennys kuitenkin kai onnistui ja pääsen viettämään joulua kotiin. Iida on isin kanssa koristellut kuusenkin." 

"Joulu tuli ja meni, mutta kivut jatkuu. Voisiko tämä tuska jo loppua. Ihan kuin vauvan menetys ei olisi ollut jo tarpeeksi kova pala. Tuli Tapaninpäivä ja olen jälleen sairaalassa. Kohtuni ei tyhjentynytkään ja sisältäni kiskottiin isoja hyytymiä kolmen kätilön voimin. Se sattui, mutten enää jaksanut välittää, henkinen kipu on isompaa. Joko tämä kärsimys nyt loppuisi."

Toinen joulu joka on jäänyt erityisesti mieleeni on kuusi vuotta takaperin. Elettiin vuotta 2010 kun 20.12. yöllä pienellä pojalla olikin yhtäkkiä kova kiire maailmaan. Pika vauhdilla syntynyt pieni poika täytti tuona jouluna sydämeni rakkaudella. En olisi koskaan voinut toivoa niin ihanaa lahjaa. Pääsimme sairaalasta jouluksi kotiin ja se joulu meni täysin tutustuessa uuteen perheenjäseneen. Vaikka kuusen alta paljastui tuona jouluna mitä ihanempia lahjoja, oli paras saamani lahja minun sylissä.

Molempiin jouluihin mahtuu valtavasti muistoja, kipua ja kyyneleitä. Toisessa ne kaikki ovat positiivisia. Molempina vuosina joulu on jäänyt hieman puolitiehen. Toisena jouluna joulu oli musta ja muistan varmaan aina sen kivun ja pelon mikä minulla oli. Muistan sen huono äiti fiiliksen, kun en kyennyt kivuiltani järjestämään esikoiselle parasta joulua. Muistan kuinka minun ollessa sairaalassa, mieheni oli tyttäreni kanssa hakenut ja koristellut kotiin kuusen ja kuinka he olivat tehneet auton ratista kuusenjalan, koska eivät olleet löytäneet oikeaa. Muistan kuinka itkin kun pääsin kotiin. Olin niin onnellinen siitä mitä minulla oli, mutta samalla takaraivossa jyskytti ajatus siitä, mitä minulla olisi voinut olla.

Joulu 2010 jäi myös laittamatta, mutta tuolloin vuodatin onnen kyyneleitä. Saatiin koristella kuusi yhdessä, laulettiin samalla joululauluja ja syliteltiin pientä aarretta. Tuona jouluna opin, että joulu tulee ilman suurta sähellystä. Joulu voi olla hyvä vähemmälläkin laittamisella, tärkeintä on että kaikki rakkaat ovat lähellä, kaikki ovat terveitä ja jokaisella on hymyssä suu.

Tulen tuskin koskaan unohtamaan näitä jouluja. Toista sen kamaluuden ja toista sen ihanuuden takia. Nämä joulut ovat myös nitoneet miestäni ja minua yhä vain läheisemmiksi ja lujemmaksi tiimiksi. Toivon että tästä joulusta tulee iloinen ja rakkaudentäyteinen joulu.

Mikä on sinun ihanin ja kamalin joulu?