Mieheni on ollut synnytyksissä minun kallioni

Ah, tämä vauvakuume pistää väkisinkin selaamaan koneelta kuvia synnytyksestä, sekä muistelemaan kaikkea mitä niihin hetkiin on mahtunut. Yksi ihana asia niistä nousee ensimmäisenä mieleen ja se on onni siitä, että puolisoni on ollut synnytyksissä mukana. Oli synnytys ollut sitten pitkä tai lyhyt, niin mieheni on ollut synnytyksissä minun kallioni. Se johon tukeutua kivun tullessa. Hän on ollut se oma turvallisuuden luoja, vaikka olisikin vain istunut penkillä hiljaa selaten lehteä. Riitti, että hän vain oli paikalla.

Esikoisen synnytys oli pitkä, melkein seitsemäntoista tuntia. Sairaalassa taidettiin olla reilut kuusi, mutta nekin tuntui piinallisen pitkiltä. Tuolloin mieheni hieroi selkääni, lämmitti kaurapussia, soitti hoitajaa paikalle, piti kädestä, antoi juotavaa ja kesti kaiken urhollisesti loppuun asti, vaikka sairaala on paikka jota hän inhoaa yli kaiken. En tiedä miten olisin selvinnyt tuosta kaikesta ilman mieheni tukea. Lopulta se hetki, kun ollaan yhdessä tuijotettu pientä juuri syntynyttä lastamme on yksi tärkeimmistä ja onnellisimmista hetkistä koko elämässä. Siinä on niin vahva rakkauden tunne, ettei sen suurempaa tunnetta voi kokea.

Esikoisen synnytys kuitenkin oli sellainen, joka sai mieheni miettimään, haluaako mahdolliseen seuraavaan synnytykseen ollenkaan. Pahinta kaikista oli nähdä minut kivuissa, eikä sille voi tehdä mitään. Mutta luulen, että todella moni isä ja synnytyksessä oleva tukihenkilö kokee vastaavanlaista tunnetta. Puhuimme asiasta kun odotin toista ja onneksi sain mieheni jälleen tuekseni, sillä synnytys olikin aika nopea ja kivuton. Kun tiesi mitä on tulossa kipuun osasi varautua ja kroppa kesti mielestäni supistukset paremmin. Osasin jopa välillä rentoutua, joka auttoi huomattavasti. Tuolloinkin mies pääsi hieromaan selkää ja pitämään kädestäni.

Seuraavilla kolmella kerralla mies on tullut helpommin synnytyksiin. Tosin, niillä kerroilla lapset ovat syntyneet niin nopeaan, että hyvä jos olemme tajunneet, että vauva jo syntyi. Nämä synnytykset ovat olleet niin nopeita, että myös tämä synnyttäjä on ollut vauhdista välillä hämillään. Kivut ovat iskeneet kuin puskista ja olen ollut sen verran kipeä, ettei minuun ole voinut edes koskea. Esimerkisi viimeinen synnytys eteni niin huimaa tahtia, että viimeiset viisitoista-kaksikymmentä minuuttia olin kipeä ja silmät kiinni ollessani en edes tiennyt, onko mieheni vierelläni vai missä. No vieressä hän ei ollut, mutta minulle riitti tieto, että hän on samassa huoneessa ja ihan lähellä kuitenkin.

Voisin näin omasta puolesta sanoa isille, jotka ovat synnytyksessä mukana, että vaikka tuntuu ettet osaa tehdä mitään ja koet olosi sen vuoksi ehkä tarpeettomaksi, niin parasta on se, että kumppanisi tietää sinun olevan siinä. Tietää, että lähellä on ihminen, ketä tarrata kädestä, kenelle voi kiroilla ja huutaa kipua, kenelle voi vannoa ettei enää ikinä tulla tänne ja hetkessä perua sanat. Tietää, että se ihminen on kanssasi jakamassa yhtä maailman ihanimmista hetkistä. 

Synnytyksessä ei ole oikeaa tapaa toimia tai ole oikeita sanoja joita sanoa. On vain mentävä tilanteen mukaan. Joskus on ihan ok vain istua hiljaa tuolilla ja vaikka lukea lehteä. Joskus pitää hieroa selästä niin kauan, että omat kädet ovat siitä jo ihan väsyneet ja joskus pidetään kädestä, vaikka nainen tuntuisi sen runnovan. Kuitenkin kaikista tärkeintä on tukea ja olla läsnä. Jokainen sillä omalla tavallaan. Ei siis oteta paineita siitä. Ja jos synnytyksessä iskeekin komplikaatioita, niin on oman rakkaan tuki silloin korvaamatonta.

Olen kiitollinen miehelleni saamastani tuesta ja siitä, että hän on ollut läsnä vaikka se on välillä ollutkin vaikeaa katseltavaa. Olen myös kiitollinen siitä, että hän on ikuistanut pienen ensimmäiset hetket. Synnytykset ovat kokonaisuudessaan olleet upeita kokemuksia. Kivun kestää ja sen kärsiikin, kun palkintona on jotain niin upeaa kun oma lapsi. Se on tapahtuma, jota äiti ja tuskin isäkään koskaan unohtaa.

Onko sinun puolisosi ollut mukana synnytyksissä, vai kenties joku muu? Vai oletko ollut synnyttämässä ihan yksin?

Hidas vai nopea synnytys?

Hugon syntymästä tuli hetki sitten kuluneeksi vuosi ja synnytys muistui taas mieleeni. Palasin muistelemaan pojan synnytystä ja lueskelin synnytyskertomusta läpi sairaalan papereista. Se oli lopulta todella nopea ja olen onnellinen että päädyimme synnytystaustani vuoksi käynnistykseen. Huonon tuurin sattuessa poika olisi voinut syntyä matkalle tai vaikkapa kotiin. Tämä pisti miettimään, että kumpi on itsestäni se kivempi vaihtoehto, hidas vai nopea synnytys?

Itselläni on takana niin hitaita kuin nopeita, sekä supernopeita synnytyksiä. Ja jos näistä kaikista viidestä pitäisi valita se ajallisesti helpoin synnytys, niin se taitaa olla Ainon syntymä. Se oli kestoltaan vajaa kolme tuntia ja siinä ajassa synnytykseen pääsi mukaan ja vaikka kipu oli kovaa se ei ollut niin repivää, kun vertaa Matiaksen ja Hugon syntymään. Matiaksen synnytys kesti 1h8min ja meiltä ajaa sairaalaan 50min joten sairaalassa ei kauan keretty olemaan. Hugo puolestaan käynnistettiin ja synnytys katsottiin alkaneeksi kalvojen puhkeamisesta. Kuitenkin ensimmäsiet tuntuvat supistukset alkoivat 30 minuuttia ennen pojan syntymää. Viimeiset 15 minuuttia olivat aivan tuskaa, koska avautuminen tapahtui supernopeaa. Kalvojen puhkeamisesta pojan syntymään kului 2h8min.

Esikoinen oli puolestaan todella hidas ja myös kivuliain. Hänen synnytys kesti miltei 17 tuntia. Luulen että ensimmäinen synnytys on muutenkin aina se kivuliain ja minusta oikeasti tuntui etten tulisi selviämään siitä. Vannoin jopa miehelleni etten koskaan enää synnytä, heh. Lisäksi tuo aika oli puuduttavan pitkä kärsiä koko ajan kovenevasta kivusta. Tämmöinen hidas synnytys on varmasti haastava myös tukihenkilölle. Sitä kun pitäisi pysyä skarppina ja jaksaa tukea toista. Jos siis saan valita niin ei kiitos enää koskaan noin kauan kestävää synnytystä. Vaikka loppupeleissä tuohan on lyhyt aika verrattuna niihin, joilla synnytys kestää helposti yli 24 tuntia. Ja tämähän kuulostaa jo siltä että olisin joskus synnyttämässä uudestaan, hups.

Matiaksen ja Ainon synnytyksessä olen alkanut vuotaa verta aika paljonkin jo ennen kunnon supistuksia. Kätilöiden mukaan tämä on ollut merkki siitä, että kohdunsuu on sitten lähtenyt avautumaan hurjaa vauhtia. Matiaksestahan luulin että lapsivedet tuli sänkyyn, kun sitä verta tuli yhtäkkiä niin paljon. Hugo oli synnytyksistäni ensimmäinen jossa kalvot puhkesivat itsestään. Ja samalla myös ensimmäinen kerta kun niitä kunnon supistuksia jouduttiin odottelemaan. Muissa kun kalvot on puhkaistu niin se on ollut menoa. Kalvojen puhkeaminen itsestään oli kyllä todella mielenkiintoinen kokemus, sillä poksaus oli oikeasti todella kova ja vedet eivät tulleet ulos heti, vaan vasta muutaman minuutin kuluttua.

Jos vertaa hidasta ja nopeaa synnytystä keskenään niin molemmat olivat aika tuskaa. Hitaassa kipu tuntui kestävän ikuisuuden, tuottaen kuitenkaan oikein mitään tulosta. Sitten taas nopeassa kipuun ei kerkeä mukaan ja se tuntui heti alkuun niin tuskaiselta. Olihan se nopeasti kyllä sitten ohikin, mutta kyllähän siinä tuntuu siltä ettei pää pysy menossa mitenkään mukana. Epäuskoisena tuijotat kätilöä joka sanoo että, kyllä tämä täydet auki on ponnista vain. Juurihan me vasta tultiin! Joko tämä kohta on ohi? Ennemmin silti valitsen sen nopean kaksi tai kolme tuntia kestävän kuin hitaan tai supernopean.

Jos kiinnostuit miten synnytykseni ovat menneet voit käydä lukemassa synnytyskertomukset alla olevista linkeistä

Synnytykset: Iida (16h 55min), Lumi (5h 20min) ja Matias (1h 8min)
 Synnytys: Aino (2h 57min)
 Synnytys: Hugo (2h 8min)

Nyt sitten kiinnostaisi kuinka kauan sinun synnytys tai synnytykset ovat kestäneet?

Muistoja synnytyksistä

Synnytyksiä on välillä mukava palata muistelemaan, miltä ne milläkin kertaa tuntui. Mikä asia on painunut hyvin mieleen, onko jotakin unohtanut täysin, millaisena muistan kivun ja miltä mahtoikaan tuntua? Synnyttäminen on asia josta ei koskaan kyllästy puhumaan, sitä voi verrata samaan kuin miehillä on nuo armeija jutut. Synnytys on ainutlaatuinen kokemus ja mikään kerta ei ole samanlainen. Nyt kerron mitä minulla on jäänyt mieleen synnytyksistä.

Vuonna 2005 syntyi Iida, esikoinen. Muistan että olin kellotellut supistuksia jo monena iltana. Olin epävarma siitä koska pitäisi lähteä, minulle kuitenkin vakuutettiin että kyllä sen sitten tietää. Illasta supistukset alkoivat taas, mutta sillä kertaa ne todella olivat erilaisia. Menin nukkumaan, muttei siitä tullut mitään. Päätin tiskata, siivoilla ja putsailla ikkunoita. Kivut yltyivät niin koviksi että herätin mieheni joka käski varmistaa vielä äidiltäni onko tämä nyt sitä, heh. Muistan sen yöllisen elokuisen ilman, tuoksu oli raikas. Kaikkialla oli niin rauhallista, sen rauhan rikkoi vain kaksi hysteeristä tulevaa vanhempaa, heh. Pian auton nokka oli kohti sairaalaa.

Kipu oli niin viiltävää, että pelkäsin vauvan syntyvän siihen paikkaan. Kunnes supistus loppui ja sanoin miehelleni, että mennään varmaan ihan turhaan. No ei menty, mutta vastassa oli kaamea kätilö, tyly ja aika kovakourainen. En tykännyt. Oloni ei tuntunut silloin turvalliselta, onneksi salissa oli vastassa aivan ihana kätilö. Muistan kuinka ne tunnit salissa tuntui pisimmiltä koko elämässäni, kuinka kipu valtasi koko ruumiin, kuinka kerran koitettuani ilokaasua kaoin oksennusta ja se käry valtasi koko salin. Muistan että kätilöni oli nainen ja kannustava. Muistan kuinka tärisin kivusta ja pian lämpö valtasi koko selän kun sinne laitettiin spinaali, helpotus. Muistan jopa nauraneeni. Muistan koittaneeni ponnistaa monessa asennossa, kuinka epätoivo meinasi välillä iskeä, ei se vain tule. Muistan kuinka pidin miestäni kädestä ja kuinka hän välillä uskalsi kannustaa minua. Muistan että aurinko paistoi kun tyttäreni nostettiin rintani päälle. Muistan sen pelon ja sen onnellisuuden. Muistan kuinka harmitti kun kamera oli jäänyt alakerran lukittuihin kaappeihin. Muistan myös kuinka väsynyt olin, olihan synnytys kestänyt 16h55min. Vannoin ettei minua nähtäisi salissa enää ikinä, olin väärässä.

Toisin kuitenkin kävi ja kipeän keskenmenon jälkeen olin eräänä huhtikuisena yönä vuonna 2009 herännyt viiltävään supistukseen. Päätin nousta sängystä ja kömpiä suihkuun, en kuitenkaan ollut siellä kauan, kun päätin herättää mieheni. Kipu tuntui tällä kertaa erilaiselta kuin esikoisesta. Kipu oli heti voimakkaampaa, mutta osasin ottaa supistukset paremmin vastaan. Kipu säteili reisiin, todella kipeästi ja kipu meinasi estää kevelemisen. Mies herätti mummun naapurista ja lähdimme sairaalaan.

Ajomatka oli jälleen yhtä tuskaa. Muistan kuinka yöllä oli jälleen hiljaista, ilma oli viileä, mutta se tuntui hyvältä. Muistan kuinka mietin jälleen lähdettiinkö liian aikaisin, mietin kestänkö kipua, haluanko puudutetta, onhan vauvalla kaikki hyvin. Supistukset repivät reisistä niin että mies saattoi minut sisälle, kun omat jalat eivät kunnolla kantaneet. Muistan halunneeni sittenkin puudutteen. Vastassa oli mukava kätilö, joka sanoi synnytyksen olevan hyvin käynnissä. Hän saattoi meidät ylös toisen kätilön hoiviin. Salista muistikuvat ovat hatarat, en muista edes kätilöä, nainen hän kai oli. Kipu repi ja viilsi, mutta hävisi hetkessä kun spinaali tuikattiin selkään. Nyt ei tuoksunut ilokaasu, sillä kielytäydyin siitä heti alkuun. Kipu lakkasi nopeasti ja hetken kuluttua jo ponnistettiin. Pian sain rinnalleni mitä ihanimman pienen tyttären, joka oli ihan kinan peitossas. Yhtäkkiä ei väsyttänyt, tuntui hyvältä ja varmalta. Itketti, olin onnellinen että tyttö oli nyt sylissä. Synnytys laskettiin alkaneeksi siitä viiltävästä kivusta ja kestoksi merkattiin 5h20min.

Kolmannella kerralla vauhtia oli niin paljon matkassa, että siitä ei paljoa kerrottavaa ole. Muistan kuinka menin illalla sänkyyn ja pian iski todella voimakas kipu alavatsaan. Se oli niin kova että nousin kontalleni ja puuskutin. Muistan kuinka tunsin jotain valuvan, se oli verta. Muistan kuinka mieheni soitti paniikissa ystävälleni että ajaisi meille jotta pääsemme sairaalaan, kuinka minä olin rauhallisempi kuin hän, kuinka pikavauhtia mieheni putsasi auton päältä lumet, kuinka ajoimme kohti sairaalaa järkyttävässä lumipyryssä ja kuinka perille päästyä en ollut tuntenut kuin muutaman supistuksen.

Muistan kuinka pääsimme heti saliin, muistan olleeni rauhallinen, muistan kuinka valkoiseksi mieheni meni kun hän kuuli minun olevan reilut 9cm auki. Muistan sen kiireen ympärilläni, muistan kuinka aloin yhtäkkiä jännittää ja pelkäsin miltä ponnistaminen mahtaa tuntua ilman spinaalia, muistan sen tärinän, muistan että mieslääkäri kävi antamassa puudutetta vielä hieman tuntuvaan kohdunkaulaan, muistan kuinka se sattui ja ei auttanut ollenkaan. Muistan kuinka ponnistin ja sen kuinka helkkaristi se sattui (aivan kuin joku pitäisi sytkää haarovälissä), muistan että kätilöitä oli kaksi ja toisella oli tummat hiukset, muistan kuinka he ihailivat Matiaksen pyöreää päätä, muistan kuinka "pakenin" sängyllä kipua, muistan kuinka ne kaksi minuuttia tuntuivat ikuisuudelta, mutta todellisuudessa poika oli hujauksessa sylissäni ja synnytyksen kesto oli 1h8min. Muistan kuinka olin hämmästynyt siitä että kaikki oli todellakin hetkessä ohi ja muistan sen kun tajusin että hän olisi voinut syntyä kotiin jos olisimme vitkutelleet lähdössä. Muistan kuinka kyynel vierähti onnesta poskelle, muistan kuinka suukotin pojan otsaa,  muistan sen hetken täydellisyyden.

Neljännestä kerrasta muistan sen pitkältä tuntuvan käytävän kun kävelin kohti salia. Se käytävä kasvoi silmissäni kilometrin pituiseksi. Muistan kuinka minua saattoi sinne nyrpeä kätilö, muistan kuinka oli jo ilta myöhä, muistan kuinka toivoin  että mies kerkiää synnytykseen mukaan. Muistan kuinka vastassa oli nuori kätilö joka panikoi jotta saisi minulle ajoissa kanyylin ja tilattua puudutteet. Muistan kuinka hän koitti laittaa kanyylin monta kertaa ja lopulta sen laittoi anestesialääkäri, jonka muistan olevan nainen. Muistan kuinka anestesialääkäri sanoi että puudute laitettaisiin liian aikaisin, kuinka hän kehui asentoa jossa olin, kuinka koitin pysyä paikoillani vaikka supistus teki todella kipeää. Muistan kuinka olin rauhallinen ja samalla jännittynyt, muistan miltä tuntui kun mieheni astui ovesta sisään, kuinka mahtavalta se tuntui, kuinka kätilö puhkaistuaan kalvot sai vedet päälleen ja lähti vaihtamaan vaatetta ja juomaan, muistan kuinka mieheni hälytti hänet melkein heti takaisin. Muistan kuinka ponnistaminen tuntui helpolta, kuinka kätilö oli ihanin joka minulla on koskaan ollut, kuinka täydellinen pieni tyttö nostettiin rinnalleni, kuinka kauniilta hän näytti, kuinka katsoin miestäni ja minulta pääsi onnen kyynel, meidän tyttö. Synnytys kesti ensimmäisestä supistuksesta laskettuna 2h57min.

Hugon syntymästä on jo reilu 8kk ja hänen synnytyksestä mieleen painui se että odottelua oli paljon, lopulta kaikki tapahtui todella nopeasti, salissa oli siniset kaapinovet, jumppapallo oli metallirenkaan päällä, sänky oli ikkunaa kohti, radiosta ei kuulunut mainoksia, kätilöopiskelialla oli pitkät hiukset, kätilöllä puolipitkät ja vaaleat, ulkona oli kuuma ja aurinko paistoi ja viereisessä huoneessa oli tuttavani (tämä selvisi jälkikäteen). Noista ehkä jo huomaa että en ollut pahemmin kipeä, sillä moni juttu jäi mieleen. Muistan kuinka kalvoista kuului kova poks kun ne puhkesivat, kuinka jännitin, kuinka tärinä alkoi ja lopulta rauhoittui kun rentouduin. Kalvojen puhkeamisesta laskettuna synnytys kesti 2h8min josta olin kipeä viimeisen 15min.

Se aika olikin aika hulabaloota, sillä samalla kun spinaalia tökättiin selkään alkoi Hugo syntyä. Muistan sen kivun, se oli todella kovaa, mutta jotenkin pystyin hallitsemaan sitä. Muistan kun kätilö sanoi, että anteeksi joudun hieman työntämään vauvaa takaisin päin jotta saadaan sinut käännettyä. Ilman yhtään ponnistusta omat supistukseni työnsivät pojan ulos ja sillä hetkellä muistan kuinka puuduteaine alkoi tehota. Siinä minä makasin vauva rinnanpäällä puolivartaloa täysin puutuneena. Turha pistos, mutta kukaan tuskin olisi uskonut että vauva syntyy 15min siitä kun sanoin että nyt tuli kunnon supistuis jossa oli tehoa. Muistan kuinka pieneltä vauva tuntui, kuinka suukotin hänen otsaansa, kuinka alahuuleni väpätti ja kyyneleet valuivat onnesta, kuinka rakastinkaan tuota pientä poikaa heti. Kuinka ulkona paistoi aurinko ja kuinka paljon isoveljeltään poika näyttikään.

Voisin kirjoittaa tästä aiheesta vaikka kuinka, ja varmasti osa jäi tähän postaukseen mainitsematta. Varmasti myös joku asia myös unohtunut näiden vuosien kuluessa, mutta jokaisen lapsen synnyttyä olen kokenut suunnatonta onnea ja rakkautta omaa lasta kohtaan. Se tunne on jotakin niin suurta, ettei sitä voi edes kuvailla sanoin.. Toivottavasti joku jaksoi lukea tämän loppuun asti, heh.

Koukussa synnytykseen ja ensihetkiin?

Kyllä luit otsikon aivan oikein. Niin se vain taitaa olla kuulkaas että tämä äiti on aivan sekaisin, heh. Katselin eilen televisiosta Toisenlaiset äidit uusintaa ja siinä äidin voihkiessa kipujaan synnytyssalissa tuli tunne että mäkin haluun! Ja entäs sitten kun hän sai syliinsä pienen vauvan. Niitä hetkiä ei vain voi voittaa mikään. 

Vaikka synnyttäminen on omalla kohdallani ollut nopeaa ja sen vuoksi kivutkin lopussa aivan tapissaan, niin kyllä voisin tehdä sen vaikka kuinka monta kertaa uudestaan. Se mihin oma kroppa pystyy on aivan uskomatonta, se kuinka sitä jännittää ihan hirveästi meneekö kaikki hyvin ja se kipu. Kaikki on ihan sen arvoista. Se kipu vie kohti jotakin aivan uskomattoman ihanaa. Se on kipua jossa palkinto on parhainta.

Synnytyksessä on jotakin maagista. Se on jotain jota en osaa tänne kunnolla kuvailla. Joka kerta sairaalaan mennessä olen jännittänyt ja vähän pelännyt. Mielessä pyörii vaikka mitä ja silti olo on niin rauhallinen. Tekisi mieli perua koko homma tai kelata pikavauhtia eteenpäin, mutta toisaalta olo on niin kovin päättäväinen ja hyvä. Olen valmis. Kun synnytys on lähtenyt kunnolla käyntiin, olen heittäytynyt sen vietäväksi. Ottanut supistukset vastaan, koittanut rentoutua, mennyt johonkin ihan omaan maailmaan. Miettinyt vain sitä kuinka ihan hetken päästä näen miltä vauvamme näyttää. 

Olen saanut olla onnellinen, sillä J on ollut joka kerta kanssani, jos ei ihan kerennyt koko aikaa, mutta ainakin osan. Oikeastaan mitään muuta hänen ei ole tarvinnut kuin olla samassa huoneessa. Se on riittänyt että hän on siinä. Olen saanut turvautua läheiseen jos sellainen hetki koittaa. Olen saanut jakaa niinkin hienon kokemuksen kuin synnytys oman mieheni kanssa. Ne hetket siellä salissa ovat varmasti painuneet molempien mieleen, mutta vain eri tavalla.

No entäs sitten se ensihetki. Tarviiko edes sanoa enempää. Se kun näet ruttuisen pienen lapsen, oman lapsen, nenu aivan lytyssä, kinaisena, huutavana ja hieman verisenä (näin siis meidän lapset) etkä ole koskaan nähnyt mitään niin pientä ja kaunista. Saat pienen lapsen paidan alle, tuijotatte toisianne ensimmäisen kerran silmiin, pieni käsi kietoituu sormen ympärille, onnen kyyneleet virtaa silmistä. Se on hetki jolloin aika pysähtyy ja äidin ja lapsen ympärille kasvaa kupla. 

Ja sen kuplan sisällä kirjoittelee tämä neljän kuukauden ikäisen pojan äiti tätä tekstiä ja näkee samalla ne tilanteet joissa jokainen omista lapsista on saatu onnellisesti rinnalle. Muistan joka ikisestä synnytyksestä juuri sen hetken, se on aivan upea. Se on painunut niin syvälle muistoihin ettei se häviä sieltä koskaan. Tämä äiti on myös haikein mielin, mutta onneksi synnytykset voi fiilistellä kuvien ja kertomusten mukaan uudelleen.

Tätä kirjoittelee äiti joka on kai koukussa synnytykseen ja ensihetkiin. Tätä kirjoittaa myös äiti joka on saanut kokea tuon viisi kertaa ja tietää että on paljon niitä jotka eivät ole päässeet kokemaan koskaan synnytystä tai ne ensihetket ei ole heti onnistuneet. Olen siis erittäin kiitollinen että omalla kohdallani se on onnistunut ja toivon koko sydämestäni että moni muukin pääsee kokemaan ne hetket.

Postauksen kuvat Ainon ja Hugon synnytyksistä vuonna 2013 ja 2015.

Toivepostaus: Luonnollisesti käynnistynyt synnytys vs käynnistetty synnytys

Multa toivottiin postausta siitä miten käynnistetty synnytys erosi luonnollisesti käyntiin lähteneestä synnytyksestä ja tottakai tähän piti tarttua.

Mä jotenkin jännitin käynnistystä ihan älyttömästi sillä olin kuullut että käynnistetty synnytys on paljon kivuliaampi kuin se itsestään käyntiin lähtenyt. Lisäksi olin kuullut että monesti se käynnistely voi kestää montakin päivää ja käynnistetty synnytys päätyy helpommin sektioon kuin se itsestään käyntiin lähtenyt. Ennakkoluuloja oli paljon ja olin jo kauhuissani jos kivut on niin kovat että en kestäisi niitä niin hyvin kuin edellisissä.

Muistan kuinka paljon jännitin kun menin saliin. Oli outoa mennä sinne kun ei ollut yhtään kipeä, yleensä saliin päästyä on kuitenkin supistellut jo niin paljon, ettei edes muista millainen se sali onkaan. Toisin kuin luonnollisesti käyntiin lähteneessä sitä kerkesi jännittää ja miettimään ihan kaikenlaista. Kamalinta oli ehkä se odottelu, ennen kuin mitään edes tapahtui.

Mun toiveesta käynnistys aloitettiin ensin oksitosiinilla eikä kalvojen puhkaisulla. Halusin että kroppa saisi rauhassa ottaa vastaan ensin niitä pienen pieniä supistuksia ja sitä jälleen muistaisi mitä on edessä. Luonnollisesti käyntiin lähteneessä synnytyksessä olen pärjännyt supistusten kanssa hyvin kunhan kalvoihin ei ole kajottu. Ne onkin yleensä puhkottu vasta ihan loppuvaiheessa. Nyt pelkäsinkin sitä että jos käynnistys oltaisiin aloitettu suoraan kalvojen puhkaisulla niin olisinko heti ollut ihan äärettömän kipeä.

Oksitosiini ei saanut oikein mitään aikaan, mutta onneksi edes sitä pientä jomottelua ja sitähän mä kaipasinkin alkuun. Se tuntui aika samalta kuin se kun synnytys käynnistyy itsestään. Kivut eivät alkaneet puskista vaan sain ns lempeän muistutuksen mitä tulee olemaan vielä edessä. En tiedä johtuiko se oksitosiinista vai mistä, mutta ensimmäistä kertaa ikinä multa puhkes kalvot itsestään. Silloin muistan ajatelleeni että se on menoa nyt ja kauhulla odotin kuinka kipeä olisinkaan.

Mutta yllätyin todella kun pitkään aikaan ei tapahtunut yhtään mitään. Mutta sitten kun supistuksia alkoi tulla niin joka ikinen oli heti toistansa voimakkaampi. Ytyä niissä oli, mutta toisaalta yhtä kipeitä ne ovat olleet myös siinä luonnollisesti käynnistyneessä synnytyksessä. En kokenut olevani mitenkään kipeämpi kuin edellisistäkään. 

Mun täytyy sanoa että jännitin ihan turhaan tuota käynnistämistä. Mun kohdalla kaikki sujui hienosti ja siitä jäi todella hyvä kokemus. Kivut olivat siedettävät ja synnytyksen kestokin samaa luokkaa kuin niissä luonnollisesi käyntiin lähteneissä. Lisäksi oli ihanaa kun käynnistely ei kestänyt edes kauan. Oikeastaan tämä käynnistetty sujui samalla kaavalla edellisten kanssa, erona ainoastaan se että tässä kalvot puhkesi itsestään ja se alun pitkä jännittäminen. Jos joskus (mikä on niin epätodennäköistä) tuon käynistyksen joutuisi uudestaan kokemaan, niin enää se ei olisi mikään peikko vaan sinne voisi mennä hyvillä mielin. :)

Synnytyksen jälkeen...

Minähän haaveilin paljon että pääsisin Minin kanssa Tayssin potilashotelliin rauhassa tutustumaan toisiimme. Haaveeksi se sitten valitettavasti jäi sillä synnytyssalista meidät ohjattiin synnyttäneiden osastolle. Petyin kyllä se täytynee myöntää, mutta osasto minne päädyimme oli todella mukava.

Se miksei me päästy hotelliin johtui siitä että Tayssissa oli aivan järjetön ruuhka. Osastolla riitti kiirettä ja synnyttäjiä oli todella paljon. Myös hotelli oli aivan täysi, joten haaveet sinne pääsystä romuttui aika nopeasti. Sitä paitsi emme olisi hotelliin heti edes päässeet. Nopean synnytykseni vuoksi antibiootti ei ollut kerennyt vaikuttaa vaadittavaa kahta tuntia joten siksi Minin pulssia ja hengitystä mittailtiin osastolla monta kertaa päivässä. Kätilö varoitteli minua kyllä salissa että tuon 7 minuutin vuoksi en varmaan hotelliin pääsisi (jäi siis noin vähästä kiinni että ab olisi kerennyt vaikuttaa sen 2h).

Osastolle siirtyminen sujui mukavasti. Oma olo oli hyvä, kuin ei olisi edes synnyttänyt. Ei huimannut tai tuntunut kipua missään. Ja kun pääsin huoneeseen nappasin pienen kapaloidun nyytin kainaloon ja vain ihastelin häntä.♥ J vietti kanssamme hetken ja lähti sitten ajelemaan kohti kotia. 

Huonekaveriksi osui samana aamuna tyttövauvan synnyttänyt äiti jonka kanssa aina välillä jotakin höpöttelimme. Mulla on ollut jos jonkinmoisia huonekavereita ja oli onni että tällä kertaa kohdalle osui mukava sellainen. Seuraavana päivänä hän pääsikin jo kotio ja me saimme jäädä Minin kanssa kahdestaan. Myös vanhempani ja Minin tuleva kummitäti (oma siskoni) vierailivat osastolla. J ei seuraavana päivänä tullut ollenkaan ja se tila olisikin ollut ehdottomasti liian pieni meidän vilkkaalle taaperolle.

Oli ihan kiva saada hieman ladata akkuja, tutustua rauhassa uuteen perheenjäseneen, saada ruoka tarjoiltuna sängyn viereen ja vain olla. Ei tarvinnut pyykätä tai siivoilla leluja. Olo oli mukavan levännyt kun perjantaina sitten pääsimme kotiin. Iso kiitos Tayssin  2b osastolle. Ihanaa ja osaavaa henkilökuntaa olivat kaikki meitä hoitaneet. :)

Tänään Mini murusen syntymästä on kulunut viikko ja kotona arki on alkanut mukavissa merkeissä. Hieman on vielä hakemista mutta pääasiassa meillä menee hyvin. Postaukset nyt tulee hieman sekavissa järjestyksissä ja tahti on kirjoittelussa nyt hieman rauhallisempi kun suurin osa ajasta menee tuota ihanaa murusta tuijottaessa ja sylitellessä. On hän niin ihana ja täydellinen poika.♥

Koitan pian käydä teidän veikkauksetkin läpi niin pääsen palkitsemaan sen joka arvasi Minin syntymäpäivän oikein. Jos on monta samaa päivää niin arvon sitten voittajan. :) Mutta nyt lähden katsomaan jos Mini mies heräilisi jo yli viiden tunnin päikkäreiltään. :D Alkaa äidin rintavarustus täyttymään uhkaavaa tahtia.

Mukavaa keskiviikkoa ihanaiset!

Synnytyskertomus: "Pikavauhtia" maailmaan

Sain käynnistysajan keskiviikolle 19.8. Aamulla soittelin Tayssiin synnytyssalivastaavalle ja kyselin olisiko meille tilaa ja voimmeko lähteä ajelemaan. Ruuhkaa kuulemma oli, mutta sanoi että voimme lähteä ajelemaan ja toivon mukaan silloin meille olisi vielä paikka. Varmuutta ei siis ollut siitä että onnistuisiko synnytyksen käynnistys vai ei. Kello näytti vartin yli 8 kun suuntasimme J:n kanssa auton nokan kohti Tamperetta ja vilkutimme lapsille heipat (mummu tuli heitä hoitamaan ja lähettämään kouluun ja eskariin). Automatka oli puuduttavan pitkä ja mahassa lenteli ainakin miljoona perhosta. Jännitti niin älyttömän paljon ja räpelsinkin koko ajan hermostuksissani jotakin.

Sairaalaan (yhdeksän jälkeen) päästyä  ilmottauduimme ja sitten menimme hetkeksi odottelemaan synnytysvastaanottoon, josta kätilö lähetti meidät kohti synnytyssaleja. Tuossa vaiheessa oma pulssi kohosi ja jännitti niin älyttömästi. Kätilöillä tuntui pitävän kiirettä, joten odottelimme J:n kanssa salissa kahdestaan aika kauankin, ennen kuin mitään alkoi edes tapahtumaan. 

Erittäin mukava kätilö ja kätilöopiskelija tulivat vihdoin ja kyselivät kaikki tarvittavat tiedot. Jutustellessa menikin aika pitkä aika. Sitten kysyttiin laitetaanko peräruiske ja annoin sen laittaa, sillä minusta on miellyttävämpää hoitaa "sontaaminen" vessaan kuin siihen synnytyspöydälle. :) Sen jälkeen laitettiin kanyylia paikalleen ja ensimmäinen kerta puhkaisi suonen (saatiin kuitenkin verikokeet otetuksi) uusi yritys sitten palkittiin ja kanyylikin saatiin paikoilleen. Laitettiin nestettä tippumaan ja jäimme J:n kanssa taas kahdestaan saliin. 

Vihdoin klo 10:45 saatiin oksitosiini tippumaan. Aloitettiin pienimmällä mahdollisella annoksella ja sitä sitten nostettiin puolen tunnin välein. Ensimmäisen puolen tunnin aikana ei tapahtunut mitään. Toisen puolentunnin aikana alkoi tuntumaan jo pikkuisen jotakin, mutta sain nukuttua hyvin. J kävikin syömässä ja kätilötkin olivat aika paljon poissa. Kun annosta sitten taas nostettiin, jäivät kätilöt saliin. Sanoin että selässä ja alavatsalla tuntuu nyt jotakin, mutta todella pientä se silti on. Juteltiin siinä rauhassa kätilöiden kanssa kun kuului kova poks!! Taisin siinä kiekaista jotakin että auts ja kätilö kääntyi ja kysyi että kuuluiko tuo ääni susta? Sanoin että joo ja sanoin myös Minin paljon poksutelleen masussa kalvoja ja naureskelin että ei ainakaan vedet menneet kun mitään ei tuu. Meni ihan pieni hetki kun yhtäkkiä alkoi hulahtelemaan jotakin ja sanoin kätilölle että meni ne vedet sittenkin, kello oli tuolloin 12:19 ja kätilö merkkasi synnytyksen käynnistyneeksi.

Tuossa vaiheessa kätilölle tulikin kiire. Hän otti äkkiä oksitosiinin pois tippumasta ja alkoi valmistella antibioottia joka olisi annettava 2 tuntia ennen vauvan syntymää. Ab annettiin kello oli tuolloin 12:23. Sitten käväisin pissalla jonka jälkeen tehtiin sisätutkimus --> 3cm auki ja pinniä ei vielä laitettu vauvan päähän. Jonkin ajan kuluttua laitettiin jälleen oksitosiini tippumaan pienimmällä annoksella ja vain odoteltiin koska supistuksia alkaisi tulemaan. Niitä saikin odotella, sillä ensin ei tapahtunut yhtään mitään, mikä oli tietysti ihana juttu että antibiootti ehtisi vaikuttamaan. Sovittiin kätilön kanssa että puoli kolmen jälkeen olisi turvallista syntyä ja siihen tähdättiin. ;) Supistuksia tuli silloin tällöin, mutta ne olivat jo hieman kivuliaampia kuin pelkän oksitosiinin aiheuttamat.

Kello oli 13:40 kun sanoin J:lle että alkaa tuntua jo hyvää polttoa selässä ja alavatsalla. J sanoi että Mini syntyy 14:12, johon minä naurahdin ettei näillä supistuksilla. :D Niitä tuli vielä aika harvakseltaan ja riitti että laitoin vain silmät kiinni ja olin rentona. Kului hetkinen, tuli uusi supistus, toinenkin ja sanoin J:lle että olisi ihan pakko päästä jalkeille (olin siis piuhoissa kiinni enkä päässyt ylös sängystä). J kysyi että soitetaanko kelloa ja sanoin ettei oo vielä hätää. Tuli supistus ja pyysin J:n sittenkin soittamaan kelloa..en enää voisi maata. Kätilö saapui kera harjottelijan ja teki sisätutkimuksen --> reilu 5cm auki ja ei kanavaa, vauvan pää todella alhaalla. Kätilö laittoi pinnin vauvan päähän ja otti piuhat multa pois, kello oli tuolloin n 13:55.

Kätilö kysyi tilataanko jo spinaali vai nousenko jalkeille. Sanoin että voisin nousta seisomaan ja kätilö alkoi heti levittää lattialle liinaa ettei koko lattia kastuisi lapsivedestä. Tuli supistus ja sanoin että voisin sittenkin ottaa nyt sen puudutteen ja jäädä petiin. Kätilö kävi "tilaamassa" lääkärin (vaikka epäili olisiko liian aikaista) ja alkoi pestä selkääni. Tuli taas supistus ja mumisin samalla paineen tunteesta. Kätilö sai selän melkein pestyä kun jälleen supisti, paine vain kasvoi ja oli jo pakko huokailla kovaäänisesti. Lääkäri saapui 14:10 ja mua supisti nyt taukoamatta. En tuntenut koko spinaalin laittoa ja muistan kun lääkäri sanoi että jos tuntuu jotakin "hermopistelyä" niin pitää sanoa..kaksi kertaa sanoin vasen jalka. Samaan aikaan huusin kätilölle että nyt se vauva syntyy!! Kätilö käski hengitellä sillä olin edelleen kyljelläni ihan sängyn reunalla puudutusasennossa. Pian kätilö huomasi että vauva tosiaan tulee ja kauhealla kiireellä käskivät kääntyä toiselle kyljelle tai selälle ja mulla oli niin järkky kipu alavatsalla etten vain pystynyt kääntymään joten mua autettiin. Sanoin että haluun eka sen puudutteen johon kätilö sanoi että se laitettiin juuri. Yritin pidätellä vauvan tuloa maailmaan ja kätilö jopa työnsi Miniä hieman takaisin päin. Sanoin kätilölle etten ponnista mutta vauva vaan tulee ja kätilö sanoikin että tämä syntyy nyt!!

Kertaakaan itse edes ponnistamatta syntyi klo 14:16 mitä suloisin Mini aika hyvin kinan peitossa. Puudutus alkoi tehota kun Mini makoili jo rintani päällä. Onnen kyyneleet silmistä virraten sain Minin paitani alle lämpimään. Sen hetken kun saisi purkkiin ja aina purkin kannen avattua saisi kokea sen hetken uudestaan. Siinä hetkessä on kaikki!♥

Meitä hieman nauratti synnytyksen viimeiset hetket. Kätilökin sanoi että eipä olisi sitä spinaalia edes tarvittu, mutta se juui kerettiin laittamaan. Minillä taisi olla vain kova hoppu maailmaan. :D

Synnytyksen kokonais kestoksi merkattiin 2h 8min.
Vaihe I: 1h 55min
Vaihe II: 1min
Vaihe III: 12min

Synnytys oli jälleen nopea ja jos ajatellaan että silloin 13.40 vielä sanoin ettei näillä supistuksilla synny isän veikkaamana aikana niin aika rytinällä se loppu mentiin. J:n veikkaus heittikin vain 4 minuutilla!! Kätilö sanoi J:lle että voisi tulla viralliseksi salikelloksi kun veikkasi noin hyvin ja minulle hän tokaisi että sulla todellakin on taipumus nopeisiin synnytyksiin. :D

Vaikka loppu etenikin taas aivan hurjaa vauhtia ja kätilökin hieman kauhisteli sitä tahtia niin itselle jäi kyllä todella hyvä fiilis. Mitään repeämiä ja nirhaumia ei tullut ja olo oli heti mitä parhain. Antibiootti ei kerennyt ihan sitä vaadittavaa kahta tuntia vaikuttamaan vaan jäi 7 minuutista kiinni. Oli kyllä hyvä juttu että synnytys käynnistettiin, Mini olisi muuten voinut syntyä matkalle.

Rv 31+0 Ajatuksia synnytyksestä

Viikot vierii eteenpäin ja tänään tuli täyteen jo 31 viikkoa ja 32 pyörähti näin käyntiin. Jos taas laitetaan muutamia tärkeitä mittoja näin alkuun ylös. Vauvan koko pituus on nyt noin 37cm, pää-perämitta noin 27,5cm ja painoa noin 1750g. Sikiö reagoi nyt jos voimakas valo paistaa ohuemmaksi käyvän kohdunseinämän läpi. Sikiö harjoittelee uutterasti nielemistä ja pissaa puolisen litraa joka päivä. Sikiöllä on nyt usein hikka ja voit tuntea sen pienet, rytmiset liikkeet. Hikka ei ole sikiölle suurikaan vaiva vaan auttaa keuhkoja valmistautumaan hengitykseen.

Koska raskausviikot uhkaavasti lähestyvät loppuaan on myös synnytys alkanut jonkin verran pyörimään mielessä. En jännitä tai pelkää synnytystä, päin vastoin. Olen tälläkin kertaa menossa sinne avoimin mielin sen enempää suunnittelematta. Tietysti sitä jotakin on mietitty, mutta synnytyksessä kun voi käydä mitä vaan niin en sen takia sitä sen pahemmin suunnittele. Esimerkiksi kivunlievityksenä itselleni parhaiten toimii spinaali, eikä siitä koskaan ole tullut muuta kuin hervoton kutina synnytyksen aikana ja hieman päänsärkyä. Luojan kiitos koskaan ei ole jäänyt sitä reikää selkään jonka vuoksi jouduttaisiin laittamaan veripaikkaa. Toivon että jos tällä kertaa spinaalin saan niin se onnistuisi nytkin hyvin.

Tällä hetkellä jännittää se kuinka päin Mini mahtaa masussa majailla. Välillä tuntuu kuin olisi pää alaspäin ja välillä taas en olisi siitä niinkään varma. Toivon että viikon kuluttua olevassa neuvolassa saisin tähän selvyyden. Yksi asia on jota nimittäin kammoan ja hieman pelkäänkin olisi se että joutuisin sektioon. Ehkä siksi ettei minulle ole sitä koskaan tehty niin siksi se pelottaa ja samoin siitä toipuminen. Olenkin miettinyt, että jos vauva olisi tulossa perätilassa ja mahtuu ulos tulemaan niin luultavammin synnyttäisin alakautta. Muista toipuminen on tapahtunut sen verran nopeasti, että siksi se tuntuisi parhaalta vaihtoehdolta. Toivon kuitenkin että Mini syntyisi perinteisesti pää edellä.

On myös toinen asia joka jännittää. Se on se että kerkeämmekö varmasti ajoissa sairaalaan. Edelliset kaksi kun ovat olleet sen verran nopeita ja pojasta ei sairaalassa kauan oltu. Sairaalaan saapuessa olin reilut 9cm auki ja mua ei edes supistellut säännöllisesti. Meiltä kestää ajaa Tayssiin se 50min jos ripeesti ajelee. Pojan synnytyksen kesto oli 1h8min joten siitä voi laskea kauan kerettiin sairaalassa olemaan. :D Ainosta olinkin siellä jo valmiina ja silloinkaan ei supistellut säännölliseti. Aino onneksi tuli hieman hitaammin kuin Matias. Synnytyskertomukset pääset lukemaan  t ä ä l t ä . Taidan kuitenkin varuiksi napata autoon mukaan huopia ja pyyhkeitä ja jotakin muuta mitä voisi tarvita jos käy niin että tämäkin päättää tulla syöksynä ja syntyä matkalle. Ensin ainakin lähdemme omalla autolla ja jos tuntuu että tarvetta on niin soitellaan matkalta ambulanssia vauhdittamaan matkaa.

Olen myös miettinyt sitä minkä kokoinen Mini mahtaa olla syntyessään. Meidän lapset kun ovat ultrissa kaikki vastanneet aina pienempää kuin viikot sillä hetkellä olisi ja Mini taas on alusta asti vastannut isompaa. Tosin nyt tällä kertaa kierto oli 28 sijasta 25, joten sen mukaan Mini vastaisi tismalleen oikeita viikkoja. Silti kuitenkin toivon ettei tämä ole paljon sisaruksiaan suurempi syntyessään, sillä nuo neljä kun ovat olleet juuri hyvän kokoisia synnyttää.

Tällä viikolla on ollut melkein joka ilta supistelua. Vatsa kovettuu ja menkkamaista jomotusta on samalla. Muutamaan kertaan myös lenkin jälkeen supistelee ja niimpä lenkkien pituus onkin lyhentynyt jonkin verran ja tahti on rauhoittunut. Muuten vointi on todella hyvä ja kokonaiset yöunetkin ovat tehneet paluun, wuhuu!! Illasta valvon aika pitkään, sillä uni ei meinaa tulla ja Mini melskaa minkä kerkeää, mutta kun nukahdan niin nukun kuin tukki aamuun asti. Näin vois jatkua loppuun asti.

Mutta nyt haluan toivottaa kaikille oikein ihanaa Juhannusta. 

Nauttikaa hyvästä ruuasta ja pitäkää toisistanne huolta.♥

4 lasta ja 4 erilaista synnytystä

Synnytys nro 1

Muistan kyllä kuin eilisen sen kun lähdimme J:n kanssa ajamaan kohti sairaalaa vuonna 2005.

Olin jo monena iltana lausunut ne kuuluisat sanat "Yöllä tulee ihan varmana lähtö". No monena aamuna herättiin kuitenkin omasta sängystä. 

Oli elokuun ensimmäisen päivän ilta. Laskettu aika oli ohitettu reippaasti, se olisi ollut 22.7., seuraavana päivänä olisi kontrolli Tayssissa. Illalla minua alkoi kuitenkin taas supistella ja ne tuntuivat nyt erilaisilta kuin edellisillä kerroilla. Sanoin taas ne kuuluisat sanat J:lle ja hän tokaisi "sen kun näkis". Yöllä supistukset tiheni niin paljon, etten pystynyt enää nukkumaan. Nousin sängystä ja aloin tiskaamaan, sillä en halunnut lähteä synnyttämään jos kämppä jäisi sotkuiseksi. Kun olin saanut tiskattua pyyhin vähän ikkunoitakin ja menin suihkuun, sillä supistuksia tuli jo tosi tiuhaan ja olin kuullut että suihku rauhottaisi niitä vähän, tai ainakin lievittäisi kipua. No toisin kävi. Tunnin kärvistely suihkussa vain lisäsi supistuksia. Päätin että nyt on aika herättää J. Sanoin, että nyt oikeasti tarvii lähtee näytille, sillä olen todella kipeä. J siihen sitten tokaisi unen pöpperössä "Soita nyt eka kuitenkin äidilles ja kysy siltä". No minä olin niin kivuista sekaisin, että soitin äidilleni ja sanoin, että mua supistelee jo parin minuutin välein, lähetään varmaan kohti sairaalaa. Äiti sanoi langan toisessa päässä, että "Teidän pitäisi olla menossa jo kovaa vauhtia". Kello oli noin 5 aamulla kun lähdimme vihdoin kohti sairaalaa.

Matkalla pysäihdyimme huoltoasemalle ostamaan J:lle energia juomaa, minä kävin vessassa ja kärsin siellä supistusten kanssa ja vielä ennen matkan jatkamista pelattiin pelikoneella. Olinhan kuullut että ensisynnyttäjällä synnytys kestää kauan ja sairaalaan ei kannata kiirehtiä. :)
Olimme sairaalan parkkipaikalla kuuden aikaan aamulla. Menin ensin tutkittavaksi ja synnytyksen todettiin olevan käynnissä, olin 3cm auki. Aika nopeasti meidät siirrettiin saliin. Pyysin heitä kuitenkin ilmottamaan osastolle jonne oli päivällä tarkoitus mennä yliaikaiskontrolliin, että olen jo täällä ja todennäköisesti kohta pieni kainalossa.

Salissa kivut kovenivat huomattavasti, mutta pitkälle selvisin pelkillä lämpötyynyillä. Pidin niitä selässä ja mahassa ja niiden piti olla todella kuumia, jotta ne tehosivat. Kätilöön meinasi mennä välillä hermo, kun se hoki jatkuvasti, että pitäisikö sinun kuitenkin mennä suihkuun? Vastasin monta kertaa, että minulla on hyvä juuri näin. Ja uskoihan se lopulta. 

Kalvot puhkaistiin 10.10 aamulla ja silloin alkoi ne todelliset kivut. Oikeastaan en muista tuolta ajalta oikein mitään, olin niin jossain omassa maailmassa ja yritin vain selvitä yksi supistus kerrallaan. Aloin olla jo niin kipeä, että halusin jotain puudutusta. Kätilö puhui epiduraalista ja sanoin että mulle käy mikä vaan. Jouduin odottamaan puudutetta tuhuttoman pitkän ajan ja olin niin kipeä, etten muista koskaan minkään sattuneen niin paljoa. Lopulta klo 11.30 sain spinaali puudutteen (lääkäri totesi ettei epiduraali kerkeisi vaikuttaa) ja mikä autuus sen jälkeen koittikaan. Ei mennyt kauaakaan, kun sain luvan alkaa ponnistaa. Kieltämättä se oli aika vaikeaa, sillä en tuntenut yhtään kuinka ponnistin. Supistukset tunsin onneksi paineen tunteena. Kätilö leikkasi myös välilihaa ja totesi siihen vain, että se tehdään monelle ensisynnyttäjälle. 34 minuuttia kestäneen ponnistusvaiheen jälkeen syntyi ihana täydellinen tyttönen. J katkaisi napanuoran.

Tyttö syntyi rv 41+4 klo 12.44 

Apgarpisteet 9 ja 10

mitoin 48cm 3330g ja pipo 34,5cm. 

Synnytys oli pitkä ja kesti kokonaisuudessaan 16h 55min.

Spinaalipuudutus oli pelastus ja aivan nappi puudutus minulle.

Minusta synnytys meni hyvin, vaikka kovimpien kipujen aikana saatoin sanoa, etten tee tätä enää ikinään! J taas taisi saada hommasta jonkinmoisen trauman ja olikin pitkään valkoinen kuin lakana. Onhan se varmasti rajumman näköistä katsella sivusta pystymättä auttamaan oikeastaan mitenkään. Minulle riitti vain se että J oli lähellä.

♥    ♥    ♥    ♥

Synnytys nro 2.

Oli huhtikuu ja laskettu päivä. Mitään merkkejä ei lähestyvästä synnytyksestä ollut, joten menin J:n kanssa ulos puuhommiin. Rehkittiin puiden parissa melkein koko päivä ja olo olo kerrassaan loistava. Illalla tuli pari napakkaa supistusta, mutta ne nyt olivat "jokailtaisia nippailuja". Olin varma että tämäkin menee yliaikaiseksi. Toisin kuitenkin kävi.

Heräsin kahden aikaan yöllä supistuksiin. Koitin sivuuttaa ne kääntämällä kylkeä, mutta eipä auttanut. Kipu vain voimistui ja ylöshän se oli noustava. Päätin taas kokeilla kipuun suihkua. Otin kellon mukaan ja kellotin supistusten välejä ja kestoja. Nyt tuntui aivan erilaiselta kuin esikoisen kanssa. Kivut olivat voimakkaita, mutta kestin ne paremmin. Muistan hokeneeni vain että "rentouta leuka". Kärvistelin suihkussa vajaan tunnin ja päätin mennä herättämään J:n. Supisteli jälleen todella tiheään ja tuntui siltä, että olisi hyvä jo lähteä kohti sairaalaa (matkaa kun on se 70km). Hälytimme mummun Iidan unta vahtimaan ja lähdimme ajamaan kohti sairaalaa noin viiden aikaan. Mummu kyllä kauhisteli, miksemme ole jo menossa kun minua supisteli jälleen 2min välein.

Pysähdyimme taas samailselle huoltsikalle, mutta tällä kertaa minä jäin autoon odottamaan.

Olimme perillä sairaalassa kuuden maissa. 

Menin suoraan taas tutkittavaksi ja kätilö totesin minun olevan auki 5cm ja pääsisimme siirtymään heti saliin. Minuun sattui, mutta kestin vielä hyvin. Kätilö kuitenkin sanoi, että jos haluan kivunlievitystä olisi nyt hyvä hetki. Olin sen verran kipeä, että halusin kivunlievityksen. Yhdessä tulimme siihen tulokseen, että minulle pistettäisiin jälleen spinaalipuudute. Sen laittaminen ei tuntunut missään ja kipu helpotti kyllä melkein samoin tein. 

Kätilö puhkoi kalvot ja pian sainkin jo alkaa ponnistaa. Tyttö syntyi parilla ponnistuksella erittäin kinaisena, ei edes silmiään saanut reppana auki. J leikkasi napanuoran.

Tyttö syntyi rv 40+1 klo 7.10

Apgarpisteet 9 ja 9

mitoin 3220g, 48cm ja pipo 33,5cm

Synnytys oli nopea ja kesti vain 5h 20min

Sairaalassa kerettiin olemaan hieman reilu tunti ennen pikkuisen syntymää.

Tällä kertaa kaikki meni niin nopeaa vauhtia, että olimme hieman hämillämme molemmat, miten nopeaan tyttö tuli maailmaan. Meillä oli kai sellainen käsitys että tämäkin synnytys kestää kauan. Tämä synnytys oli itselle ja varmasti J:lle myös paljon helpompi kuin Iidan syntymä.

♥    ♥    ♥    ♥

Kolmas synnytys

Päivä ennen laskettua aikaa koitin kömpiä sänkyyn nukkumaan. Seuraavana päivänä olisi lapsemme laskettuaika, mutta minusta tuntui että poika halusi jo kovasti maailmaan. Pyysin ystävääni laittamaan autonsa varuiksi lämmitykseen jos yöllä tulisi lähtö. Illalla supisteli jonkin verran, mutta koitin kuitenkin mennä nukkumaan.

J tuli jonkin ajan kuluttua sänkyyn ja kysyi että supistaako? Juuri sillä hetkellä supisti ja nousin kontalleni, kunnen tunsin että jotain valui sänkyyn ja paljon. Pyysin J:n laittamaan valot päälle ja vertahan siellä sängyssä oli ja paljon. Pyysin J:n soittamaan ystävälleni ja pyytämään lähteä ajelemaan meille. Itse menin vessaan laittamaan puhdasta päälle ja ilmoitin sairaalaan että olemme tulossa.

Minua supisti, mutta harvoin. Lädimme sairaalaan lähinnä sen takia koska verta tuli niin paljon.

Ulkona satoi lunta sakeasti ja näkyvyys oli huono. Olimme kuitenkin hyvissä ajoin perillä. Olin kuulemma niin kipeän näköinen, että kätilö ohjasi minut suoraan saliin. Itse olin kai niin jossain omassa maailmassa, ettei kivut tuntuneet kovin pahalta. Kätilö teki sisätutkimuksen ja katsoi minua kysyvästi "Onko kauankin supistellut? Tämä on meinaan reilun 9cm auki!! J meni aika valkoiseksi, kun tajusi että poika olisi voinut syntyä vaikka autoon. Minulle laitettiin myös nopeasti tipalla tippumaan antibiootti sillä raskauden aikana otettu streptokokki oli positiivinen.

Kätilö kysyi haluaisinko jotain kivunlievitystä ja päädyimme siihen että koittaisin kohdunkaulan puudutetta, joka ei kyllä tehonnut minulle juuri ollenkaan. Parin supistuksen jälkeen sain jo alkaa ponnistamaan ja kyllä tunsin kuinka poika lähti syntymään. Se kipu oli jotain aivan järjetöntä. Ihan kuin joku olisi pitänyt sytkää haaroissani, eikä vain ottaisi sitä pois. Salista kuului muutama kirosana ja kovaa huutoa. Ihan kuin ne olisi jotain auttanut, mutta sillä hetkellä se tuntui helpottavan kipua. Pojan pään syntyessä olin jo valmis lähtemään pois koko salista, jatkakoon keskenään synnytystä. Pojalla oli napanuora kaulan ympäri, joten en saanut ponnistaa heti uudelleen. Ne oli tuskaisia minuutteja. Kätilöt siinä vain ihasteli, kuinka ihanan pyöreä pää pojalla oli. Minua ei kyllä se pään pyöreys sillä hetkellä kiinnostanut. 

Poika syntyi lopuksi kokonaan kovien huutojen saattelemana ja se tunne kun pienen sai rinnalle oli ihana. Olin kokenut lähes tulkoon luomusynnytyksen ja tunsin itsestäni valtavaa ylpeyttä. Välillä kun tuntui ettei poika synny ikinä ja se armoton kipu ei lopu koskaan. J katkaisi napanuoran.

Poika syntyi rv 39+6 klo 03.47

Apgarpisteet 9 ja 9

mitoin 2990g, 49cm ja pipo 33cm

Synnytys oli todella nopea 1h 8min.

Synnytys oli aikamoista haipakkaa ja siitä jäi aika sekavat fiilikset. Kaikki tapahtui niin nopeasti ja onneksi ne veret tuli sänkyyn, muuten todennäköisesti Matias olisi syntynyt kotio tai autoon.

♥    ♥    ♥    ♥

Synnytys nro 4

Voit lukea tekstin täältä *klik*

♥    ♥    ♥    ♥

Erilaisia synnytyksiä kaikki. Kaikissa ollut omat hyvät ja huonot puolensa. Mitään kammoa ei ole jäänyt, mikä onkin hieno juttu.

Näitä muistellessa nousee kyyneleet silmiin. On se syntymän hetki niin ihana ja varsinkin ne ihan ensimmäiset hetket oman pienen kanssa. ♥

Synnytyskertomus

No niin, josko sitä olisi hetki aikaa kertoa viime viikosta.

Keskiviikkona 6.2. aamusta alkoi heti tulla limatulppaa. Jonkin verran siinä samassa supisteli, mutta eivät vielä olleet kunnon synnytys supistuksia. Mies hermoili kotona, eikä osannut ollenkaan rentoutua. Hoki vaan, että tämä syntyy sitten varmasti autoon, ja se loi minuunkin jo pelkoa että näinköhän siinä käy. Päätimme että lähdetään ihan oman mielenrauhamme takia tayssiin näytille. Mummu ja pappa pääsivät hoitamaan lapsia siksi aikaa.

Oli jännä matka ajella sairaalaan, kun yleensä ollut sen verran kipee, ettei koko matkasta muista mitään. Nyt se sujui miehen kanssa kaikesta höpötellen :). Pitkää matkaa ei keretty ajamaan, kun näimme kun ambulanssia lastattiin hinausauton kyytiin. Ensimmäisenä tuli mieleen, että toi olis varmaan ollut lähin ambulanssi jos me oltaisiin sellaista tarvittu.

Synnytysvastaanottoon päästyämme ilmottauduimme sisään. Melkei heti pääsin käyrillle ja mies jäi käytävään odottelemaan. Vauvan sydänäänet olivat hyvät ja muutamia supistuksiakin piirtyi käyrälle. Alhaalla tilanne oli, että kanava oli kokonaan hävinnyt, reunoja jonkin verran jäljellä ja auki yhdelle sormelle. Siirryin miehen seuraksi käytävään odottamaan lääkärille pääsyä.

Lääkäri teki myös sisätutkimuksen ja totesi muuten tilanteen samaksi, paitsi että olin 2 sormelle auki. Lääkäri sanoi myös että vauva on todella alhaalla ja painaa hyvin. Pikkuisen siinä sitten samalla pyöräytti kalvoja. Koska edellinen synnytys oli niin nopea, päätti lääkäri siirtää minut odottamaan 4a osastolle synnytyksen käynnistymistä. Mies vielä saatteli minut osastolle, ennen kuin lähti kotio.

7.2. Aamulla heräilin osastolta. Huoneet olivat kolmen hengen huoneita, mutta olin toistaiseksi huoneessa vielä yksin. Hoitajat olivat mukavia, ja sainkin liikkua ihan vapaasti. Lähinnä vietin aikaani kävelemällä pitkin tayssin käytäviä ja ravaamalla edestakaisin rappusia.

Pian huoneeseen tuli seuraksi yksi kaksosten odottaja, jolla oli ennakoivia supistuksia. Hän joutuikin heti täyslepoon. Todella mukava nainen, jonka kanssa päivät kuluivat höpötellessä. Myös äitini tuli pitämään minulle seuraa alakerran kahvioon ja ravasimme yhdessä niitä käytäviä ja rappusia. Miehen kanssa sovittiin, että tulee vasta kun tosi on kyseessä. Sydän/supistus käyrää otettiin kaksi kertaa päivässä ja aina kaikki oli kunnossa. Supistuksia tuli, mutta ne olivat niin lieviä ettei niistä ollut mihinkään.

Pian huoneeseen tuli toinenkin nainen. Hän odotti yhtä lasta ja joutui myös täyslepoon ennakoivien supistusten takia.

Perjantaina 8.2. aamustaa olin taas käyrillä ja sama homma kuin ennenkin. Supistuksia piirtyi, mutta hyvä jos edes tunsin niitä. Hoitaja teki sisätutkimuksen ja tilanne oli suunnilleen sama kuin se keskiviikkona oli lääkärin tehdessä. Pääsin onneksi pian lääkärin tykö keskustelemaan tilanteestani. Lääkärin huoneessa oli myös 4 kandia. Lääkäri tarkisti tilanteen, jonka jälkeen kandikin teki saman. Päätettiin että synnytys käynnistetään lauantaina 9.2. aamulla kalvojen puhkaisulla, mutta lääkäri sanoi, että synnytys voi myös käynnistyä itsestään jo tänään.

Äitini tuli jälleen ravaamaan kanssani rappusia ja käytäviä. Oli kiva kun oli joku läheinen käymässä, unohdin hetkeksi ikävän miestä ja lapsia kohtaan. Siinä kävellessä tuli muutama napakampi supistuskin. Ja kun pääsin takaisin osastolle, otettiin jälleen käyrää, nyt supistuksia piirtyi jälleen ja jopa minäkin tunsin ne. Kätilö teki vielä sisätutkimuksen ja sanoi että nyt tapahtunut jo huomattavaa muutosta. Sanoi vielä, että toivoo kun tulee aamuvuoroon on minun paikallani tyhjä kohta.

Kävin illasta vielä suihkussa, koska jotenkin oli vain sellainen tunne että kohta tapahtuu jotain. Yöhoitaja kävi esittäytymässä, hän oli koko sairaalassaoloaikani nyrpein hoitaja. Sanoin että supistuksia tulee noin vartin-10min.välein ja että vertakin on tullut. No hän kehotti minun menemään sänkyyn lepäämään. Sanoin ettei tässä nyt mitään lepäillä ja miehenkin pitää keretä synnytykseen mukaan ja samassa supistusten väli olikin jo 10-5 min. Kätilö teki sisätutkimuksen (mulle tullut n. 5 supistusta vasta) ja totesi reunojen kokonaan hävinneen ja minun olevan 4cm auki. Laittoi siinä sitten pienen peräruskeen ja meni soittamaan synnytyssaliin, että missä on tilaa. Vessassa käynnin jälkeen soittelin miehelle, että minut siirretään saliin, joten voit lähteä ajelemaan.

Synnytyssalit sijaitsivat samassa kerroksessa kuin se osasto jossa olin. Niinkin lyhyellä matkalla pysähdyttiin monta kertaa, koska supistukset säteilivät niin paljon reisiin etten pystynyt kävelemään. Salissa oli vastassa nuori ja iloisen oloinen kätilö. Ilmoitin heti toiveekseni, että haluaisin spinaalipuudutuksen ihan vasta siinä vaiheessa että se vielä tehoaa siinä vaiheessa kun vauva tulee ulos. Supistusten kanssa pärjäisin ihan vain hengittelemällä. Kyllä hän ilokaasuakin ehdotti, mutta siitä kieltäydyin heti.

Ilman ongelmia ei salissakaan selvitty. Kätilö yritti laittaa sydänäänikäyrää, nähdäkseen kuinka pieni kestää supistukset, mutta koko laite oli ihan jökissä. Aikansa yritettyään hän haki toisen kätilön avukseen ja vihdoin laite saatiin toimimaan. Vauva voi hyvin massussa. Sitten alettiin asentamaan kanyylia. Kolme suonta puhkottuaan ja viisi reikää tehtyään päätti kätilö hakea anestesialääkärin laittamaan kanyylin. Yleensä multa löytyy suonet helposti, mutta nyt tuon kivun takia suonet kutistuivat ihan olemattomiin. 

Tämän jälkeen kätilö tutki tilanteen ja olin 6cm auki. Anestesia lääkäri laittoi samantein spinaalin, kun ensin oli miettinyt laitetaanko se jo liian aikasin. Sanoin että ei, koska se on menoa nyt. Jälleen kerran ei puudutteen laitto tuntunut missään, enemmän kurjaa teki se selän putsaus sillä jäätävän kylmällä aineella. Lääkäri siinä kehui kuinka täydellisessä spinaalipuudutus asennossa olin ja että kun olisi ollut kamera millä ottaa oppilaille kuva :). Kun puudute oli laitettu käänntelin itseäni kyljeltä toiselle, jotta puudute tehoaa molemminpuolisesti. Sitten jäätiin odottelemaan isännän saapumista synnytyssaliin. 

Kun mies sitten saapui, puhkastiin heti kalvot. Lapsivettä tuli todella paljon ja osa roiskui kätilön päällekkin. Millään ei meinattu pinniäkään saada pikkuisen päähän, kun vettä tuli niin paljon. Kun pinni saatiin vihdoin päähän, koitti kätilö kohdunsuuntilanteen, joka olikin jo 8cm auki.

Puudutteen johdosta supistuksista ei ollut tietoakaan ja kätilö lähti hörppäämään vettä. Aloin melkei samantien tuntemaan kovaa painetta ja sanoinkin miehelle, etten tietoisesti ainakaan ponnista ja keskityinkin vain hengittämään. Kolmannen supistksen aikana paine oli todella kova ja tunsin kuinka vauva vain valuu alaspäin. Tällöin isäntä hälytti kätilön paikalle. Vauva olikin jo niin alhaalla, että melkein pää näkyi. Sain luvan ponnistaa ja kahdella ponnistuksella syntyi mitä ihanin pieni tyttö vauva, napanuora kerran kaulan ja kerran jalan ympäri.

Syntymäpäivä 9.2.2013 klo 01.28.

Painoa tällä ihanuudella oli 3250g, pituutta 47,5cm ja pipo oli kokoa 33cm.

Apgarpisteeksi tyttö sai 9 ja 10.

Istukka syntyi ilman ongelmia ja minkäänlaista jälkeä minuun ei synnytyksen aikana tullut. Kaikki meni siis paremmin kuin hyvin. Synnytyksen kesto alettiin laskemaan niistä ensimmäisistä epäsäännöllisistä supistuksista (kun niitä säännöllisiä ei taaskaan tullut). Kestoksi merkattiin 2h57min.

1.vaihe: 2h44min. 2.vaihe: 4min. ja 3.vaihe: 9min.

Oli siis ihan hyvä että olin sairaalassa jo valmiina.

Sairaalassa oltiin muutama päivä. Kotio pääsimme maanantaina. Isosiskot ottivat pikkuisen hyvin vastaan, mutta tuo kaksivuotias reagoi juuri niin kuin kuvittelinkin. Löi minua ja tuli läpsimään vauvaa, kiukkusi, kiljui,itki ja näki kuinka toinen ei saa käsiteltyä niin suurta tunnekuohua. Halasimme ja itkimme molemmat. Äidilläkin oli ollut kova ikävä.