Elämäni kamalin ja ihanin joulu

Näin aikuisiällä minulla on kaksi joulua, jotka ovat jääneet erityisin hyvin mieleeni. Toinen niistä sen kamaluuden ja toinen sen ihanuuden takia. Toisessa joulussa koettiin suuri menetys ja toisessa taas saatiin elämän paras joululahja, jota parempaa en ole koskaan saanut. Vuonna 2007 oli kamalin joulu, kun jouduin kokemaan kipeän keskenmenon raskausviikolla 10. Tämä tapahtui muutama päivä ennen joulua ja jatkui vielä sen jälkeenkin. Tuo joulu on jäänyt mieleen sen synkkyydellä. Se sisälsi paljon kipua ja kyyneleitä. Tässä on muutamia otteita mitä olen siltä ajalta kirjoittanut ylös.

"Kolme viikkoa takaperin tein positiivisen testin. Kuinka onnellinen sitä voikaan olla noista kahdesta viivasta. Mutta olisi pitänyt luottaa siihen ääneen joka minulle hoki, että älä nyt innostu, kaikki ei taida olla ihan kunnossa. Ehkä tämä ei olisi silloin tuntunut näin pahalta."

"Olen ollut niin kipeä, keskenhän se meni. Tapahtui se mitä eniten pelkäsin ja josta se ajatus koitti minua varoittaa. En kuitenkaan olisi uskonut, että joulu kuluu lääkkeellisessä tyhjennyksessä. En olisi kuvitellut, että sikiö on ollut sisälläni kuolleena jo yli neljä viikkoa. Että en voinut katsoa näytölle, kun lääkäri sanoi ei valitettavasti löydy sykettä. Samalla kun viereisessä pedissä oli äiti, jonka vauvan vahva sydän jumpsuttu kovaa kyytiä. Olin katkera. Rakensin pilvilinnoja jotka olivat sortuneet. Olin lääkkeellisessä tyhjennyksessä ja se oli kamalaa. Kahdeksan tuntia lääkkeellisiä supistuksia ja paljon hyytymiä. Kipua joka ei johda mihinkään. Tyhjyys. Tyhjennys kuitenkin kai onnistui ja pääsen viettämään joulua kotiin. Iida on isin kanssa koristellut kuusenkin." 

"Joulu tuli ja meni, mutta kivut jatkuu. Voisiko tämä tuska jo loppua. Ihan kuin vauvan menetys ei olisi ollut jo tarpeeksi kova pala. Tuli Tapaninpäivä ja olen jälleen sairaalassa. Kohtuni ei tyhjentynytkään ja sisältäni kiskottiin isoja hyytymiä kolmen kätilön voimin. Se sattui, mutten enää jaksanut välittää, henkinen kipu on isompaa. Joko tämä kärsimys nyt loppuisi."

Toinen joulu joka on jäänyt erityisesti mieleeni on kuusi vuotta takaperin. Elettiin vuotta 2010 kun 20.12. yöllä pienellä pojalla olikin yhtäkkiä kova kiire maailmaan. Pika vauhdilla syntynyt pieni poika täytti tuona jouluna sydämeni rakkaudella. En olisi koskaan voinut toivoa niin ihanaa lahjaa. Pääsimme sairaalasta jouluksi kotiin ja se joulu meni täysin tutustuessa uuteen perheenjäseneen. Vaikka kuusen alta paljastui tuona jouluna mitä ihanempia lahjoja, oli paras saamani lahja minun sylissä.

Molempiin jouluihin mahtuu valtavasti muistoja, kipua ja kyyneleitä. Toisessa ne kaikki ovat positiivisia. Molempina vuosina joulu on jäänyt hieman puolitiehen. Toisena jouluna joulu oli musta ja muistan varmaan aina sen kivun ja pelon mikä minulla oli. Muistan sen huono äiti fiiliksen, kun en kyennyt kivuiltani järjestämään esikoiselle parasta joulua. Muistan kuinka minun ollessa sairaalassa, mieheni oli tyttäreni kanssa hakenut ja koristellut kotiin kuusen ja kuinka he olivat tehneet auton ratista kuusenjalan, koska eivät olleet löytäneet oikeaa. Muistan kuinka itkin kun pääsin kotiin. Olin niin onnellinen siitä mitä minulla oli, mutta samalla takaraivossa jyskytti ajatus siitä, mitä minulla olisi voinut olla.

Joulu 2010 jäi myös laittamatta, mutta tuolloin vuodatin onnen kyyneleitä. Saatiin koristella kuusi yhdessä, laulettiin samalla joululauluja ja syliteltiin pientä aarretta. Tuona jouluna opin, että joulu tulee ilman suurta sähellystä. Joulu voi olla hyvä vähemmälläkin laittamisella, tärkeintä on että kaikki rakkaat ovat lähellä, kaikki ovat terveitä ja jokaisella on hymyssä suu.

Tulen tuskin koskaan unohtamaan näitä jouluja. Toista sen kamaluuden ja toista sen ihanuuden takia. Nämä joulut ovat myös nitoneet miestäni ja minua yhä vain läheisemmiksi ja lujemmaksi tiimiksi. Toivon että tästä joulusta tulee iloinen ja rakkaudentäyteinen joulu.

Mikä on sinun ihanin ja kamalin joulu?

Haaveilen salaa raskaudesta ja vauvasta

No en haaveile enää salaa, kun sen nyt täällä kaikille ilmoitin. Minulla on masuikävä, ikävä sitä kaikkea jännitystä, ikävä koko odotusta..taas! Kuinkahan mones kerta tämä jo on, kun tästä täällä blogissa kirjoittelen? Yleensä tämän jälkeen tilanne on ollut se, että vuoden sisään olen kertoillut iloisia uutisia perheenlisäyksestä. Mutta entäs nyt? Nyt tiedän, että niitä uutisia ei ole enää tulossa..kai, tai ainakaan ei pitäisi, tai näin ollaan puhuttu. Silti edelleen haaveilen salaa raskaudesta ja vauvasta. Ihan järjetöntä, voisi moni sanoa. Sullahan on jo viisi, koska sulle riittää?! Ja sitä koitan sanoa itsellenikin. Mutta minkä teet kun järki kamppailee sydäntä vastaan.

Lapsilukumme oli aikoinaan täysi jo ensimmäisestä lapsesta, sitten kolmannesta, sitten neljännestä ja viidennen jälkeen en sanonut enää sen olevan täynnä, sillä tiesin tämän päivän koittavan. Odotuskuume, synnytyskuume, vauvakuume, lapsikuume..ne on taas täällä. Olen osannut valmistautua tähän hetkeen ja yllättävän myöhään tässä menikin, johtuen ehkä näistä huonosti nukutuista öistä. Tunnen itseni sen verran hyvin, että tässä voi mennä pitkä aika ennen kuin tilanne menee ohi ja rauhoittuu. Jos rauhoittuu. Tiedän, että jos vielä meille vauva tulisi, tämä sama olisi jälleen edessä. En usko että lakkaan koskaan kuumeilemasta.

Sitä sanotaan, että sen tietää koska lapsiluku on täynnä. Minusta on tuntunut niin jokaisen jälkeen, kunnes jossakin vaiheessa tilanne taas muuttuu. Odotin tosissani, että viidennen jälkeen tunnen kaiken olevan nyt tässä ja lapsilukumme on täynnä. Ehkä se onkin, ehkä tämä menee sittenkin ohi. Jos tämä on vain vaihe, joka kestää lyhyemmän aikaa mitä se on edellisten jälkeen kestänyt. Mutta entäs jos se ei menekkään ohi? Entäs jos se vain jatkuu? Olisimmeko valmiit vielä yhteen? Voisiko meillä käydä vielä sellainen onni, että saisimme syliimme turvallisesti lapsen? Voisiko yksi raskaus sujua kohdallamme vielä hyvin, kun takana on jo niin monta hyvin sujunutta? Sujuisiko synnytys enää hyvin?

Monenlaiset kysymykset pyörivät päässä, kun koitan saada selvyyden ja kartoittaa mikä tilanne todellisuudessa on. Mitä oikeasti haluaisin ja mitä mies haluaa, tai sen jo nyt kyllä suunnilleen tiedän, hih. Samalla ihmettelen, että miten kaiken tämän väsymyksen keskellä minussa voi herätä tällaisia tunteita? Miten voin saada vauvakuumeen tässä vaiheessa, kun kokonaiset yöunet ovat olleet haave vain?! 

Sanokaa nyt, että  täällä joku muukin kuumeilee, vaikkei enää pitäisi?

Miten lapset ovat reagoineet uuden vauvan synnyttyä perheeseen?

Vaikka meillä ei enää vauvaa talossa olekaan, toivottiin minulta postausta siitä, miten lapset ovat reagoineet uuden vauvan synnyttyä perheeseen? Tässä postauksessa vertaan näitä kahta tilannetta. Kun meille syntyi toinen lapsi, miten esikoinen reagoi siihen ja kun perheeseen syntyi viides lapsi, miten muut neljä reagoivat?

Täytyy sanoa, että jännitin toisen lapsemme syntyessä sitä, että kuinka mustasukkainen esikoisesta tulee vauvan synnyttyä, sillä olihan hän ollut meidän ainokainen 3v 8kk ajan. Luimme paljon kirjaa, jossa Vallaton vauva valtaa vatsan ja puhuimme tulevasta arjesta ja vauvasta. Esikoinen odotti sisarustaan malttamattomana ja äiti jännitti, mitä uusi arki toisi tullessaan. Olimme ostaneet hänelle lahjan, jonka hän saisi sairaalassa, kun tulee vauvaa katsomaan. Tämä oli hyvä juttu, mutta lopulta häntä kuitenkin kiinnosti vain vauva. 

Kotio tulo sujui hienosti ja Iida piti Lumia paljon sylissä. Pussaili ja halaili ja oli heti huolissaan jos Lumi joskus itki. Huoleni osoittautui täysin turhaksi ja esikoinen oli ihan normaali itsensä. Hän ei kiukutellut normaalia enemmän tai kokenut jäävänsä kakkoseksi. Osittain helppoa tuosta teki se, että Lumi oli oikein tyytyväinen vauva ja ei kyllä itkeskellyt turhasta. Hän myös nukkui hyvin, jolloin jäi hyvin aikaa touhuta esikoisen kanssa. Tilannetta helpotti paljon myös se, että vauvaa katsomaan saapuvat kehotettiin ensin huomioimaan esikoinen ja vasta sen jälkeen vauva. Näin vanhin tunsi edelleen olevansa tärkeä, eikä uusi vauva syrjäytä häntä. Näin toimittu myös muiden kohdalla.

Se mikä oli tuossa uudessa arjessa silloin vaikeinta, oli se kuinka Iida muka yhtäkkiä Lumin synnyttyä kasvoi silmissäni. Minun piti usein muistuttaa itseäni siitä, että hän on edelleen se sama pikkuinen tyttö, joka hän oli. kun lähdin synnyttämään. Muistan edelleen sen tunteen. kun tulin sairaalasta kotiin ja näin esikoisen. Mietin, että onko hän kasvanut noin huimasti. Eihän hän tietystikkään ollut, mutta pienen vauvan rinnalla hän tuntui yhtäkkiä niin  kovin isolta. 

Kun odotukseni viidennen lapsen kohdalla kääntyi loppusuoralle, aloin valmistella lapsia tulevaan arkeen. Puhuimme vauvasta lasten kanssa, suunnittelimme hänelle nimeä ja mietimme mahtaako vauva itkeä paljon. Kerroin, että vauva vie varmasti alkuun paljon äidin huomiota, mutta jokainen heistä on minulle todella tärkeä, eivätkä he saa koskaan unohtaa sitä. Osasin jo varautua, että Ainolle Hugon syntymä tulisi olemaan todella kova pala ja tässä olin täysin oikeassa.

Ainolle Hugon syntymä oli todella iso pala purtavaksi. Monesti sanotaan, että lapsesta saattaa tuntua vauvan tullessa kotiin samalta, kuin se kun miehesi toisi uuden vaimon kotiin ja sinun olisi vain sopeuduttava. Aino oli aina Hugolle ihana, pussaili ja tahtoi syliin, mutta osoitti mieltään sitten meille vanhemmille. Hänen oli vaikea hyväksyä, ettei ollut enää perheen pienin. 

Hugo oli kovin itkuinen vauva, joka nukkui huonosti päivisin ja oli paljon sylissä. Yhdessä vaiheessa koin todella paljon riittämättömyyden tunnetta, kun kaikille lapsille piti pystyä tarjoamaan aikaa ja vauva vain itkee. Onneksi meitä oli kaksi vanhempaa ja välillä toinen keskittyi vauvaan ja toinen vei vaikka isommat ulos. Lisäksi jätin vauvaa miehelle ja kävin lapsen/lasten kanssa kaupoilla. Vaikka ostamassa vain jäätelöä, mutta saimme aikaa vain kahden kesken. Näistä hetkistä kaikki lapset aina nautti. Uskon, että tilanne olisi ollut paljon helpompi Ainolle, jos Hugo olisi ollut yhtä helppo tapaus kuin Lumi, Matias tai Aino itse.

Kun lapsia on ollut enemmän vauvan syntyessä, on tämä ollut pahin tilanne aina nuorimmalle. Isommat ovat ymmärtäneet sen, että vauva ei loputtomiin vie vanhempien huomiota, vaan hänen kasvaessa tilanne taas normalisoituu. Isommat ovat halunneet vauvaa syliin ja välillä auttaa, mutta vauvan tulo ei pahemmin ole vaikuttanut. Joskus tietysti oli niitä päiviä, kun hakivat huomiota millä tavalla vain, mutta niistäkin selvittiin.

Olen sitä mieltä, että riippuu paljon vanhemman lapsen/lasten luonteesta kuinka ottavat vauvan vastaan. Ja paljon vaikuttaa myös vauvan luonne. Jos vauva on helppo ja nukkuu paljon eikä turhasta itkeskele, sujuu arki todennäköisesti helpommin vauvan tultua kotiin, kuin vauvan kanssa, joka ei nuku kuin pieniä pätkiä ja vaatii paljon syliä vanhemmalta.

Kuinka teillä on otettu uusi vauva vastaan? Tai jännittääkö nyt parhaillaan miten esikoinen reagoi vauvan syntymään?

Se olisikin ollut liian hieno nimi

Aika usein kun vauvalle on annettu lupa tulla, miettivät vanhemmat tai ainakin toinen heistä nimiä. Jollain on voinut olla lapsesta asti mielessä yksi nimi, jonka tahtoisi antaa tulevalle lapselle. Kun testiin sitten piirtyy kaksi viivaa, alkaa aikamoinen matka. Sen matkan aikana pohditaan moneen otteeseen erilaisia nimiä. Ainakin itse olen pyöritellyt niitä vaikka kuinka paljon ja miehen kanssa iltaisin mietitty, mikä voisi olla hyvä.

Nimen pohtiminen on samalla mitä kivointa puuhaa ikinä, mutta samalla myös hyvin puuduttavaa. Löytyykö näiden monien nimien joukosta juuri se meidän lapselle sopivin? Ollaanko me vanhemmat siitä samaa mieltä, vai joutuuko nimiehdotuksia makustelemaan pisemmän aikaa? Täällä on käynyt ainakin niin, että nimi on ollut parin lapsen kohdalla vielä ihan auki vauvan synnyttyä. Osan kohdalla nimi on ollut valmiina ja se on vielä sopinutkin ja yhden kohdalla nimi päätettiin lopulliseen muotoon ristiäispäivänä. Pointtina tässä nyt se, että ainakin meillä ja uskon, että monessa muussakin perheessä, lapsen nimeä pohditaan pitkään. Nimi voi vaihtua moneen kertaan, mutta lopullinen muoto on tarkkaan harkittu.

Ristiäispäivänä on ollut vaikea odottaa sitä hetkeä, kun pappi tai me vanhemmat ollaan sanottu lapsen nimi. On hauska nähdä miltä vieraiden ilmeet ovat näyttäneet ja tilaisuuden jälkeen kuulla, kuinka joku oli aavistellut sen tulevan nimeksi ja kuinka joku puolestaan ei olisi koskaan osannut ajatella sitä nimeä. Tässä tapauksessa, josta nyt teille kerron, olimme laittaneet ristiäiskutsuun eri nimiä, joista yksi oli sitten oikea. Tämän avulla sukulaiset, kummit ja ystävät pääsivät arvuuttelemaan tulevaa nimeä ja moni ei osunut silloin oikeaan. Ja itse asiassa todella montaa eri nimeä veikattiin.

Pahinta mitä vauvan vanhemmat voivat kuulla sattumalta sen jälkeen, kun lapsi on saanut itselleen kauniin nimen on seuraavat sanat " No Sofia olisikin ollut liian hieno nimi". Tuolla sekunnilla tuntui todella pahalta. Hetkeen ei ollut tullut sellainen olo, kuin sydäntä olisi puristettu kahden tiilen väliin ja hormonien vuoksi sain todella taistella, että sain pidettyä itseni kasassa. Tuo olisi ollut tieto, jonka olisi voinut pitää ihan omana. Tuota en todellakaan olisi halunnut kuulla.

Olimme valinneet lapsellemme mielestämme juuri täydellisen nimen. Nimen, joka sopii hänelle paremmin kuin mikään muu. Nimen, josta me molemmat pidimme. Se nimi oli nyt tyttäremme. Se nimi oli rakkaudella hänelle annettu. Se nimi on se, mitä hän tulisi kantamaan. Kuinka loukkasikaan kuulla nuo sanat. Miten kukaan voi olla sitä mieltä, että joku nimi olisi jonkun lapselle liian hieno? Tai olisi liian hieno, jos sitä vertaa sisarusten nimiin? Tarkoittiko se, että meidän valitsema nimi oli nyt jotenkin huono ja sopi jo ennemmin annettuihin, ei niin hienoihin nimiin, paremmin?

Jos tätä tapausta ei lasketa, niin olemme kuulleet lastemme nimistä vain positiivisia kommentteja. Kaikilla lapsillamme on kolme nimeä, joista täällä blogissa kirjoittaessa käytän toisia nimiä. Jokaisen etunimi alkaa myös joko E tai S kirjaimella.

Nyt kysynkin, miten teidän lasten nimiin on suhtauduttu?

Lasten vertailu

Yksi asia mistä en ole koskaan pitänyt, on lasten vertailu. Toki olen neuvolakorteista katsonut, miten sisarukset ovat kehittyneet missäkin vaiheissa, mutta siihen sen tykkään sitten jättää. Me kaikki kun olemme erilaisia. Toiset oppivat liikkumaan ja puhumaan aikaisemmin ja toisilla ei ole kiirettä. Yhdet kasvavat neuvolan alakäyrällä, toiset keskikäyrällä ja kolmannet yläkäyrällä. Minusta tärkeintä on ollut aina se, että lapsi kasvaa tasaisesti sitä omaa käyrää. Meillä on kaikki lapset olleet erikoisia. Kaikki kolme käyrää ovat tulleet tutiksi.

Lasten vertailu tuntuu alkavan jo odotusaikana. Meillä liikuttiin mahassa näin ja näin paljon. Syntyessään hän sai näin paljon enemmän pisteitä kuin naapurisängyn vauva. Välillä tunnutaan jopa "kilpailevan" siitä, kenelle syntyy pienin ja siroin vauva. Meidän vauva painoi näin paljon vähemmän kuin sen vauva. Meidän vauva oli paljon lyhyempi kuin serkun kaiman lapsi.  Ei meillä kyllä enää tuttia tuossa iässä syöty. Nokkamukista meillä ei juotu koskaan, kun meillä opittiin heti juomaan lasista.  Ai teillä on vielä vaipat, kyllä meillä oltiin kuivia jo tuossa iässä. Vertailua tuntuu tapahtuvan koko ajan ja melkein kaikesta mahdollisesta asiasta. Surullista.

"On sulla kyllä niin iso vauva!"

Voitte varmasti arvata, että ei tunnu kamalan kivalta, kun joku lausuu sinulle seuraavasti "Ai kauhea, kuinka iso vauva sinulla on. Katso nyt noita pullottavia poskia ja on siinä reittä." Ihan kuin silloin olisi oikeus vitsailla asialla. Sitten seuraavat sanat ovat usein menneet jotenkin näin. Meillä Pirkko-Pekka painoi tuon verran, kun oli sen ja sen ikäinen. Hänen kasvukäyränsä meni näin ja näin.  On sulla kyllä niin iso vauva! Usein sai kuulla myös sitä, että mahtaa syödä paljon, kannattaisiko vähentää. Syötätköhän häntä liikaa. Oikeasti lapsi söi terveellisesti, eikä edes mitenkään paljon. Ainoastaan maitoa joi välillä runsaasti (ollessaan vauva). Kun kyseessä on vieläpä vauva, niin voiko joku nimitellä lihavaksi? Muutamaan kertaan myös yksi muista lapsistani oli kuulemassa ja kysyi minulta "Mikä meidän vauvalla on vikana?" Siinä sitten koitin vakuutella toiselle, että ei mikään ja ei ole syytä huoleen.

Toki hän oli isompi, mutta terveydenhoitaja sanoi, että niin kauan kuin kasvukäyrä menee hänen omaa linjaa, ei hätää ole. Toinen taas haukkui suoraan koon puolesta, välitämättä siitä, että käyrä meni tasaisesti alaspäin koko ajan. Puhui jopa, että pitäisi tarkkailla paljon toinen syö. Toinen kyllä kumosi tuon väitteen heti. Anteeksi nyt vain, mutta jos toinen söi vähän, niin se ei voi mitenkään johtua siitä. Ja ei kai vauvaa aleta laihduttaa? Siis oikeasti.

Lapsen kasvaessa sain kuulla, kuinka nyt pikkuisen mennään vielä keskikäyrän yläpuolella. Tämä kaikki vielä lapsen kuullen. Ei, ei näin. Ai että laittoi suututtamaan. Voisiko joku katsoa kokonaiskuvaa, katsoa lasta ja nähdä omin silmin hänen olevan täysin normaali ja voivan hyvin. Voisiko joskus olla tuijottamatta käyriin. Minua oikein ahdistaa kun lasten mittoja vertaillaan toisiin. Kaikki ovat erilaisia ja kasvavat omaan tahtiin. Ja siis tietysti kasvukäyrät ovat hyvästäkin, en sitä väitä. Mutta mielestäni olisi tärkeää keskittyä katsomaan jokaisen lapsen omaa käyrää ja katsoa millaista muutosta siitä löytyy vai meneekö omaan tahtiin.

"Eikö teillä vieläkään liikuta?"

Meidän kaikki lapset ovat lähteneet hitaasti liikkeelle. Kenelläkään ei ole ollut kiire minnekään ja ihan hyvä niin. Sekin on kuitenkin aihe, jossa lapset joutuvat usein vertailun kohteeksi. Eikö teillä vieläkään liikuta? Kyllä meillä on tuo Pirkko-Pekka tuossa vaiheessa jo kontannut. Kyllähän nyt tuon ikäisen kuuluisi jo ainakin ryömiä. Pitäisikö tämä ottaa neuvolassa puheeksi.

Täällä on tosiaan lähdetty liikkeelle myöhään ja en kenenkään kohdalla ole ollut siitä huolissani. Jokainen on kuitenkin oppinut tietyt taidot juuri siihen ikähaarukkaan mennessä, missä ne "kuuluukin" osata. On lapsia joilla on valtava kiire liikkumaan ja lapsia, jotka vaativat siihen enemmän aikaa ja erityisesti rohkeutta.

Onhan se normaalia kun joku sanoo, että meillä opittiin tuo taito tässä iässä. Se nyt on ihan tavallista keskustelua, mutta sitten jos se sanotaan siihen sävyyn, että ihan kuin lapseni olisi huonompi kuin toisen lapsi ja pikkuisessani olisi jotakin vikaa. Silloin tämä menee yli oman hilseen.

Hyvät yöunet ovat toistaiseksi historiaa

Jos joku olisi muutama vuosi takaperin sanonut minulle, että tulen kärsimään uniongelmista ja herään useasti lapsen kanssa olisin nauranut. Jaa minä kärsisin uniongelmista? Tyyppi joka nukahtaa heti kun painaa pään tyynyyn ja jolla on neljä lasta, jotka nukkuvat kuin tukit. No elämässä voi sattua vaikka mitä, kuten että saa viidennen lapsen, joka ei sitten nukukkaan yhtä hyvin kuin sisaruksensa, heh. Ja niin siinä vain kävi, että hyvät yöunet ovat toistaiseksi historiaa.

Uniongelmani alkoivat kun aloin odottaa Hugoa. Heräilin alkuun öisin vessaan ja sen jälkeen uni ei enää tullut. Sitten jossakin vaiheessa en saanutkaan enää illalla unta, vaan pyörin sängyssä pitkälle yöhön, ennen kuin uni viimein tuli. Sen sitten katkaisi se kun piti raahautua vessaan ja taas valvottiin. Mietin, että näinköhän vauvalla on samanlainen rytmi ja siksi valmistauduin valvomiseen nyt näin. Edelliset kolme lasta olivat nukkuneet yönsä läpi ihan pienistä ja itse olin nukkunut kaikki ne odotusajat kuin tukki. Toisaalta oli hyvä, että kehoni valmisteli minua tulevaan, sillä Hugon kanssa heräiltiin öisin ja tehdään sitä edelleen.

Valvominen vauvan kanssa ei kuitenkaan tuntunut liian raskaalta, sillä olin tottunut odotusaikana vähäisiin ja katkonaisiin uniin. Lisäksi kiitos imetyshormonien, en väsynyt siihen, että yöllä heräiltiin monta kertaa. Lisäksi olin onnekas, että Hugo heräili eniten juuri alkuyöstä, kun itse vielä selailin puhelinta sängyssä. Melkein joka ikinen yö kello näytti jo kahta, ennen kuin vihdoin alkoi väsyttää. Välillä jopa nautin siitä, että talo oli hiljainen ja sain vain olla tekemättä mitään erikoista.

Mutta entäs nyt, kun imetyshormonit ovat mennyttä aikaa ja oikeasti on alkanut väsyttää. Tuntuu oudolta, että kellon näyttäessä yksitoista haukottelen ja olisin ihan valmis sänkyyn. Ja sinne kyllä kömminkin, mutta nyt kun minua väsyttää ja uni tulisi helposti, herää Hugo yön aikana lukuisia kertoja. Joskus mukaan mahtuu hyviä öitä, kun ei tarvitse nousta kuin neljä kertaa, mutta muuten nousen helposti sen yhdeksän/kymmenen kertaa tai enemmän. Olen välillä aamuisin kuoleman väsynyt. Tekisi mieli vetää peitto korville ja jatkaa unia, mutta valitettavasti se ei onnistu. Aamulla sängystä siis nousee mustilla silmänalusilla varustettu räjähtäneen näköinen äiti, jolla on unta takana vain vähän. Mutta ei auta, vanhemmat lapset on lähetettävä eskariin ja kouluun. Ja arvatkaa mitä Hugo tekee? No nukkuu onnellisena usein vielä tunnin tai puolitoista sen jälkeen kun muut ollaan herätty.

Luulen, että omat univelat tulevat nyt takautuvasti ja se tekee usein heräämisestä aika raskasta. Nyt viimeisen pari kuukautta Hugo on ollut vähän väliä räkäinen ja nukkuminen on sen takia ollut katkonaista. Varsinkin kun reppana koittaa syödä tuttia ja nenä on ihan tukossa. Koitin jo kerran, että jätettäisiin tutti pois, koska joudun sitä nostelemaan öisin ja osa heräilystä johtuu juuri siitä, mutta tällä hetkellä oma väsymys vie voiton. Varsinkin jos on ollut yö, enkä ole nukkunut yhtään kokonaista tunnin pätkää, ei todellakaan tee mieli vierottaa tutista. Helpompi etsiä se ja antaa toiselle suuhun.

Mietin välillä, että onko minulla edes oikeutta valittaa olevani väsynyt, kun monella on takana pisempiä aikoja huonoja yöunia ja minulla vasta pari vuotta. Toisaalta taas jokaisen perheen tilanne on eri, joten ei oikein voi verratakkaan. Välillä olen kuitenkin niin väsynyt, että odotan jo iltaa jolloin pääsen nukkumaan. Monesti kello on kuitenkin yli puolen yön, kunnes vihdoin nukahdan ja pian pitääkin nousta ensimmäisen kerran.

Postauksen kuvat otti siskoni, kun olimme kesällä mummulassa kylässä.

Autetaan yhdessä pieniä

Sylissä sinua pidän ja

suukon otsallesi painan.

Silittelen sileää poskeasi ja 

kuiskaan korvaasi "rakastan sinua".

Katsot minua silmiin ja painat pääsi rintaani vasten.

Tiedät että kaikkeni vuoksesi tekisin,

sinun takiasi rakas lapsi, ihan mitä vain.

Lapseni ovat minulle tärkeintä maailmassa. Jo odotusaikana olen heitä rakastanut ja joka ikinen päivä tuo tunne vain kasvaa ja kasvaa. Olen kiitollinen siitä, että olen saanut heidät kaikki syliin asti. Jokaisen vanhemman pelko kun on, että omalle rakkaalle tapahtuu jotakin kamalaa, kuten vaikka vakava sairastuminen. Silloin sitä toivoo saavansa ehdottomasti sitä parasta mahdollista hoitoa.

Muistan kuinka raastavaa oli kuulla että Lumilla on lastenreuma. Tuntui kuin koko maailmani olisi romahtanut ja muistan elävästi sen tärinän joka valtasi minut. Pelkäsin ja jännitin tytön tulevaisuutta ja mitä kaikkea olisikaan edessä. Paraneeko hän ja muita kysymyksiä pyöri päässäni. Se kun lapsi itkee kivusta, murtaa koko sydämen. Silloin kaivataan todellakin sitä hyvää hoitoa ja oikeita välineitä. Meillä yhdellä lapsista on siis lastenreuma ja nyt ollut paljon hyviä kausia, joista olen kiitollinen. Kaikki aika ilman kipua on jotain niin parasta. Se kun toinen saa tehdä kaikkea sitä samaa kun terveetkin lapset. Niinkin normaali asia kuin pomppiminen voi saada hymyn koko perheen kasvoille. En voi edes kuvitella mitä kaikkea ne vanhemmat käyvätkään läpi, joiden lapsi sairastuu todella vakavasti ja joutuu olemaan sairaalassa pitkiäkin aikoja ja käy läpi rankkoja hoitoja. Näille pienille taistelijoille sitä toivoo vain parasta.

Ihana Kotiäidin elämää -blogin Nanna kysyi minua ja muutamaa muuta bloggaajaa mukaan aivan ihanaan hyväntekeväisyyskampanjaan pienten lasten hyväksi. Syntyi Pienille potilaille-keräilykampanja, jonka ihanana maskottina toimii Nella-nalle. Kampanjan tuotoista menee 30% Lastentautien tutkimuslaitokselle ja loput jaetaan Helsingin, Turun, Tampereen, Kuopion ja Oulun lastenklinikoille.

Yhdessä me voimme saada paljon ihanaa aikaan ja jo pienelläkin lahjoituksella on merkitystä. Voit osallistua tähän ihanaan kampanjaan ja tulla Tukemaan Kummeja sekä Pieniä potilaita täällä. Toivottavasti mahdollisimman moni lähtee tähän  mukaan. Sitä kun ei koskaan tiedä, koska se oma rakas pikkuinen voi olla hyvän hoidon ja avun tarpeessa. 

Mukana tässä keräyslippaan tiimissä ovat seuraavat blogit:

Äiti ja Melukylän lapset, Kotiäidin elämää, Kun äiti kelaa, Eppusen kaapilla, Lapsiparkki ja Oranssia

Vauva-ajan tarpeelliset (6kk-12kk)

Kokosin puoli vuotta sitten kasaan listan meidän vauva-ajan tarpeellisimmista tavaroista. Voit lukea sen täältä. Nyt kun vauvavuosi on ohi, ajattelin koota postauksen siitä, mitkä olivat seuraavan puoliskon tarpeellisimmat tarvikkeet. Ainakin nämä alla olevat koettiin meillä oikein hyväksi toisella puoliskolla ja osa käytössä varmasti vielä pitkään.

Vaunut ja rattaat

Vaunuja käytettiin melkein vuoden ikään asti. Oikeastaan vasta pojan täyttäessä yksitoista kuukautta, alkoi vaunujen käyttö jäädä vähälle. Rattaat oli käytössä siinä sivussa ja varsinkin silloin kun lähdettiin reissuun. Rattaiden käyttöönottoa pitkitti valjaiden tuleminen ikävästi liian ylhäältä jolloin ne hiersivät ikävästi pojan kasvoja. Tämä ratkesi kuitenkin istuinpehmusteen avulla. Nykyään rattaat ovat käytössä päivittäin.

Manduca
Puoleen vuoteen ei mahdu montaa päivää, jolloin poika ei olisi ollut manducassa. Se on paikka johon hän rauhoittuu ja jossa jaksaa ihan vain hengailla. Jos sylipula iskee ja äidillä on tekemistä on manduca ollut oikea pelastus. Mistään hinnasta en vielä olisi valmis tuosta luopumaan. Ja Hugo repun nähdessään odottaa jo kädet ylhäällä valmiina pääsemään kyytiin. Vieläkin poika matkustaa ennemmin edessä kuin selässä ja onhan hän niin suloinen kun painaa päänsä rintakehääni vasten.

Itkuhälytin

Koska unet ulkona alkoivat vihdosta viimein maistumaan puolen vuoden tienoilla, oli itkuhälytin kovassa käytössä ja on sitä edelleen. Vanha itkuhälytin vaihtui jokin aika sitten uuteen ja olen ollut siihen niin tyytyväinen. Päivittäisessä käytössä tuokin melkein on.

Pinnasänky
Ihan pienenä Hugo nukkui pitkään kainalossani sekä vaunukopassa lyhyitä aikoja, mutta hienosti hän oppi nukkumaan omassa sängyssä, joten toisella puolikkaalla vuodesta pinnasänky on ollut käytössä. Ja tulee olemaan varmasti vielä pitkään.

Reunapehmuste
On ollut meillä kyllä aivan ehdoton. Hugolla on tapana tunkea käsiä ja jalkoja pinnojen väliin ja kun hän sitten meinaa kääntyä on esim jalka ikävästi pinnojen välissä ja huuto sen mukainen. Reunapehmusteen ansiosta tuo väliin jääminen on ainakin hieman vähäisempää kuin ilman sitä.

Turvakaukalo ja turvaistuin
Turvakaukalo oli meillä aika pitkäänkin käytössä, mutta lopulta matkat oli aika tuskaa koska poika ei viihtynyt siinä yhtään, joten kesäkuussa vaihdoimme sitten turvaistuimeen. Autoilemme usein, joten istuin on meille ihan välttämätön. Siirtyminen isompaan tuoliin toi helpotuksen autoiluun ja nykyään matkat sujuu oikein hyvin.

Syöttötuoli

Meidän syöttötuolimme on merkiltään Stokke Steps ja mihinkään muuhun en enää vaihtaisi. Se on todettu meillä hyväksi ja oli mitä mainioin tuoli puoli vuotiaalle joka aloitteli istumista syöttötuolissa. Tuolin mukana olleet valjaat otettiin heti alusta käyttöön ja koska poika tottui niihin heti, ei niiden laitto aiheuta rimpuilua. Lisäksi hän istuu nätisti koko ruokailun ajan, eikä kinkeä jatkuvasti ylös.

Hoitolaukku

Hugo on ensimmäinen lapsistani kenelle hommasin kunnon hoitolaukun ja hyvä niin. Kaikki tavarat ovat löytyneet sieltä reissussa niin helposti. Lisäksi se ei edes näytä pelkältä hoitolaukulta, vaan sitä voi käyttää jälkeenpäinkin. 

Mainitaan tähän erikseen vielä, että äidin koko vauva ajan parhaat ja jokapäiväisessä käytössä ovat olleet imetysliivit, kestoliivinsuojat sekä imetyskoru, jonka ansiosta äidin rintakehä ja kasvot ovat säästyneet pahimmilta nipistelyiltä.

Siinä ne olivat meidän vauva-ajan tarpeelliset. Mitkä ovat olleet teidän perheessä vauvavuoden suosikit? 

Ps. Tarkkasilmäiset ovatkin ehkä huomanneet että blogiini on ilmestynyt Kaksplussan kehykset. Blogikoti vaihtui ja olen tästä oikein innoissani.

Yksivuotias

Vuosi sitten näin sinut ensimmäistä kertaa.

Se hetki oli yksi elämäni ihanimmista,

yksi tunteikkaimmista.

Siitä alkoi upea vuosi.

Vuoden aikana on tunteiden kirjo käyty läpi,

nähty kun opit jatkuvasti uutta ja

koettu valtavaa ylpeyttä.

Sinä pieni poikani,

älä turhaa kiirehdi kasvaa isoksi.

Vielä sinä kerkeät maailmaa näkemään,

joten tartu käteeni niin katsotaan yhdessä 
mitä elämä tuo tullessaan.

Niin se kuulkaa hurahti tämä vuosi. Päivittelen aina tätä ajan juoksua, mutta tosi se on. Vauvavuosi menee aina liian nopeaan ohi. Tänään on jo vuodatettu monta kyyneltä, annettu tuhoton määrä suukkoja päivänsankarille ja katseltu kuvia vuoden takaa. Myös synnytys on pyörinyt paljon mielessä. Olihan se vaan niin upea kokemus jälleen. Vauvavuosi oli rankka, mutta elin sen vaaleansinisen kuplan sisällä niin kauan (ehkä vieläkin), että mikään ei lannistanut minua missään vaiheessa. Näin vain sydämiä silmissä, vaikka välillä oli aika rankkaakin. Tänään kello 14:16 meidän vauvasta tulee taapero.

Vuoden iässä hän

Menee nukkumaan illalla omaan sänkyyn 19:30-20:30 välillä

Nukkuu unipupu kainalossa

Herää aamulla 05:00-07:00 ja ottaa maitohörpyt, jonka jälkeen jatkaa unia. Seitsemältä tosin noustaan jo ylös ja saatetaan ensin syödä aamupala.

Nukkuu monesti vatsallaan

Päiväunet nukutaan usein rattaissa ulkona ja ne kestävät tunnista kahteen ja puoleen tuntiin

Usein nukkuu vain yhdet päiväunet, mutta joskus saattaa ottaa myös toiset puolentunnin päikkärit

Viihtyy edelleen mielellään Manducassa

Käyttää päivisin Liberon 4-koon housuvaippoja ja öisin käytössä Liberon teippivaippa koossa 5

Potalla käynti on jatkunut samaan hyvään malliin

Vaatekokona edelleen koko 74cm

Pinsettiote on loistava samoin kuin näkö, sillä kaikki pienimmätkin roskat, kivet ja lelut poimitaan lattialta ja laitetaan oitis suuhun.

Syö tuttia, mutta pienen esineen löytyessä pulpauttaa sen pois

Kirkuu, huutaa, pärisee, naksuttaa suulla ja toistaa mamamaaa, pappappaa, jaajaa yms

Kuolaa ihan hirveästi

Omistaa nyt neljä hammasta ja tekee kahta lisää

Heiluttelee ja morjestaa

Taputtaa hienosti

Pyörittää päätään kun tietää tekevänsä kiellettyä asiaa, kuten meinaa avata takanluukun. On hieman huvittava näky kun hiippailee takan luokse, koskee kahvaan, pyörittää päätään ja sen jälkeen avaa luukun.

Läpsii jonkin verran ja tökkii silmiin. Selvästi testataan mitä saa tehdä

Konttaa lujaa

Liikkuu välillä paikasta toiseen polviseisonnassa "kävellen"

Työntää kaikkea mahdollisita ja kävelee perässä

Kävelee myös sohvia ja seiniä vasten ja osaa tulla jo hienosti alas

Osaa seistä paikoillaan ilman tukea

Otti ensimmäiset askeleensa eilen
(näistä blogin facebookissa ja instagramissa pieni video)

Tykkää mönkiä ylistse kun joku makaa lattialla

Kiipeilee kaikkien tavaroiden päälle ja sohvalle, jos istuintyynyt on otettu imuroinnin ajaksi alas.

Availee laatikoita ja tykkää ottaa tavarat niistä pois ja laittaa sitten takaisin laatikkoon

On innokas apuri astianpesukoneen tyhjäämisessä

Tykkää leikkiä dubloilla ja rakastaa sitä kun rakennetaan palikoista torni ja sen saa kaataa

Brion perässä vedettävä amppari on edelleen yksi lemppari

Katselee kiinnostuneena nukkeja ja etenkin sellaisia joilla menee silmät auki ja kiinni

Osallistuu innoissaan sisarusten puuhiin.

Ulkoillessa kivointa on keinuminen, trampoliinilla konttaaminen ja se kun joku auttaa kävelyssä ja potkimaan palloa

Syö päivässä 4-5 kiinteää ruokaa

Pääosin syö itse sormin, toisessa kädessä lusikka jolla välillä koittaa ruokaa kauhoa suuhun. Päivä päivältä paremmalla menestyksellä

Juo nokkamukista laktoositonta kevytmaitoa jota olen vielä pikkuisen laimentanut vedellä jotta maidon juomiseen siirtyminen olisi lempeä kokemus, Hugo tykkää maidosta kyllä paljon.

Lämpimät ruoat uppoaa nyt huonommin, varmaankin hampaiden tulon takia.

Kääk, tänään olen myös taaperoimetäjä. Hugo vierailee tissillä 4-5 kertaa päivässä. 

Onneksi vain erittäin harvoin testaa hampaita syödessään

Nauttii edelleen hampaiden harjaamisesta ja suuttuu kun harja otetaan pois

Suihkussa käyminen on kivaa, varsinkin kun mukana on sisaruksia. Jos Hugo näkee sisarusten menevän pesulle ja hän ei pääse mukaan, alkaa lohduton itku joka kestää pitkään.

Hugo on kovasti äidin perään ja on usein jaloissa pyytämässä syliin. Onko suloisempaa näkyä kuin se kun pieni tulee jalkojen juureen ja kohottaa kädet ylös.

Näin se on sitten vauvavuosi paketissa ja taaperoaika alkoi. Jännityksellä odotan mitä se tuo tullessaan. Räpsittiin Hugosta myös suloisia kuvia ja onnistuin ihan hyvin. Nämä postauksessa näkyvät kuvat ovat nyt sitten meidän yksivuotis kuvat, ellen tänään lähde ottamaan vielä lisää tai seuraavan viikon aikana.

Paljon onnea rakas yksivuotias poikani. Rakastan sinua.

Yksi kuukautta

Kaksi kuukautta

Kolme kuukautta

Neljä kuukautta

Viisi kuukautta

Kuusi kuukautta

Seitsemän kuukautta

Kahdeksan kuukautta

Yhdeksän kuukautta

Kymmenen kuukautta

Yksitoista kuukautta

Vielä tänään vauva, huomenna jo taapero

Ajatella että vuosi sitten tänä päivänä jänitin hirveästi, sillä tiesin että seuraavana aamuna olisi edessä synnytyksen käynnistys, jos saliin vain mahtuisi. Järjestelin viime hetken juttuja, pakkasin loppuja tavaroita ja silittelin vatsaani ja tihrustin illalla itkua, sillä edessä olisi muutama päivä erossa lapsista. Mietin jo kovasti miltä vauva mahtaa näyttää, onko hän minkä kokoinen syntyessään ja kuinka ensimmäinen käynnistetty synnytykseni sujuu. Ei uskoisi että näistä hetkistä on jo vuosi.

Tänään meidän talossa on vielä neljä isompaa lasta ja vauva. Huomenna talosta löytyykin neljä isompaa lasta sekä taapeo. Vauva vuodelle heiluetaan heipat hieman kyyneleet silmissä, sillä olihan se ihana. Paljon jäi mielettömiä muistoja mutta paljon on vielä edessä ja tuskin maltan odottaa mitä kaikkea taaperoaika tuokaan tullessaan. 

Mutta ajattelin että kurkataan hieman ajassa taaksepäin kuvien kera. Miten meidän pieni onkaan kehittynyt ja kasvanut vuoden aikana. Huomennahan se vuosi vasta tulee täyteen, mutta otetaan pieni varaslähtö kuvien kera. Vielä tänään vauva, huomenna jo taapero. Aika hurjaa.

Ihan hurja muutos on tapahtunut jo ensimmäisen yhdentoista kuukauden aikana. Ihan pian räpsitään yksivuotis kuvia. Saa nähdä onnistuuko ne niin miten olen ajatellut ja visioinut. Sunnuntaina sitten juhlitaan tätä miedän pientä miestä. Upea vuosi on kohta takana ja voitte varmasti kuvitella että tämä äiti vuodatti muutaman kyyneleen näitä kuvia katsoessa. Mun vauvani.

Hengittääkö se?

Kun raskaustestiin piirtyi kaksi viivaa joista toinen oli haalea tuli onni, onhan se plussa? Näätkö säinä kaksi viivaa? Vahvistuukohan se? Eihän se ole haamu? Teenkö uuden testin? Kun testi viimein on selvä ja ollaan selvästi raskaana tulee helpotus, kunnes sitten lyököhän sen sydän? Miksen löydä sydänääniä? Pitäisiköhän soittaa neuvolaan? Onhan kaikki hyvin? Kun vihdoin ensimmäisessä ultrassa näet ihan itse, että kaikki on hyvin tulee helpotus. Kunnes seuraavaksi iskee huoli, että onhan lapsi terve? Saankohan hänet varmasti syliin asti? Iskee menettämisen pelko. Vauva on jo osa perhettä. Tuntuu että odotus on huolta, helpotusta, jonka jälkeen taas huolta. 

Koittaa päivä kun synnytys käynnistyy. Tätä on odotettu pitkä aika ja kohta saat pienen syliin. Mutta sitten se iskee. Meneehän synnytys hyvin? Hengittääkö se? Onhan kaikki hyvin? Miksei se jo itke? Kun viimein viimein saat itkevän vauvan rinnalle iskee helpotus. Vauva on siinä. Vihdoin. Toisin kuin sitä kuvittelisi, niin oikeastaan se todellinen huoli alkaa vasta sitten kun vauva syntyy. Tai näin se on mennyt omalla kohdalla. Olen jatkuvasti tarkistanut hengittäähän vauva, onhan kaikki varmasti hyvin. Saatoin keskellä yötä havahtua hereille ja laittaa käden lapsen rinnan päälle koittaakseni, että liikkuuko rintakehä tai laitoin käden nenän eteen jotta tunsin ilman kulkevan nenästä sisään ja ulos.

Perjantaina Hugo täyttää vuoden. Koko vuosi on ollut ihana ja olen nauttinut tästä ajasta täysin, mutta joka ikinen ilta se menettämisen pelko iskee. Kai hän herää aamulla? Vaikka mitään suuria riskejä esim kätkytkuolemaan ei ole niin silti tämä asia painaa. Näin se on mennyt jokaisen lapsen kohdalla, kunnes se sitten jossain vaiheessa helpottaa. Kuitenkin edelleen joka ikinen ilta on vaikea laskea Hugo sylistä sänkyyn. Joka ilta kuiskutan hänen korvaan kuinka tärkeä hän on ja kuinka paljon rakastan. Joka ikinen ilta kierrän kaikkien lasten luona, joskus jopa kahdesti ja katson että kaikki on hyvin. Korjaan peiton paremmin, katson ettei sängyssä ole mitään mihin voisi kuristua. Ainon sängystä on välillä löytynyt jos jonkinmoista kuten esimerkiksi hyppynaru tai kaulakoru.  Vasta kun kaikki näyttää hyvältä, voin mennä itse hyvillä mielin nukkumaan.

Äidin huoli lapsesta alkaa jo odotusaikana ja se huoli seuraa varmasti elämän loppuun asti. Se vain muuttaa muotoaan ja huolen aiheet ovat eri. Menettämisen pelko tuskin koskaan helpottaa. Sydän mykkyrällä sitä ensin jännitetään odotusaikaa, sitten syntymää, vauva-aikaa, taaperon kommelluksia, koululaisen päähänpistoja, teini-ikäisen tonttuilua, täysi-ikäisen oivalluksia ja niin edespäin. On kuitenkin aivan luonnollista pelätä oman lapsen menettämistä, kunhan se ei mene mitenkään yli. Itse huomaan, että olen ollut jokaisen lapsen vauva-aikana juuri tämmöinen hengittääkö se varmasti -tarkkailija. Äitiys on kuitenkin ihanaa kaikesta pelosta ja huolesta huolimatta.

Kohta ei ole enää vauvaa!

Ihan kohta, vain viikko siihen kun pieni Hugo täyttää vuoden. Kohta ei ole enää vauvaa, vaan pienen pieni taapero. En jotenkaan voi uskoa, että vuosi on kohta takana. Ihana vuosi tämä on ollutkin ja olen todella koittanut ottaa tästä vauvavuodesta ihan kaiken irti. Nukkunut monet yöt tuhiseva vauva kainalossa, tuijottanut vain pientä nukkuvaa lasta joka on jotain niin uskomattoman kaunista, kantanut, imettänyt ja pitänyt lähellä, koittanut saada toisen olon paremmaksi, suukotellut pieniä käsiä, varpaita ja poskia, tuntenut kuinka pieni painautuu rintaa vasten ja kuuntelee sydämeni lyöntejä viimein nukahtaen. Valvotut yötkään ei ole tuntunut missään, sillä olen elänyt jossain superpaksussa vauvakuplassa jota väsymys ei ole puhkaissut.

Vauvavuosi alkaa pian olla taputeltu ja sen myötä olen hankkiutunut eroon myös vauvavuoden tarvikkeista. Nyt viimeisimpänä vaunuista. Siis kyllä voi kirpaista vaunujen myyminen. Ei minulla ensimmäisten lasten kohdalla ollut tätä ongelmaa mutta nyt viimeis(t)en kanssa, Eikö meiltä enää koskaan löydy omaa pientä vauvaa jota lykkiä vaunuissa? Lapsenlapsetko vasta seuraavia? Miten muka maltan odottaa? Miten ikinä selviän tästä tämän vauvakuumeen kanssa? Joka puolelta kuulee vauva uutisia ja aina niiden kuuleminen on ihanaa. Osaan olla onnellinen toisten puolesta, onhan ne upeita uutisia. Sitten on ihanat blogit, joiden kautta pääsee seuraamaan toisten odotusta ja vauva-arkea. Se ehkä hieman hellittää tätä tunnetta. Voin kyllä jo kuvitella kuinka sekoan kun joku lapsistani joskus kertoo vauva uutisia. Noh, koitan silloin hillitä itseni.

Tästä vauvavuodesta minulla on erittäin hyvät fiilikset. Se on oikeasti tuntunut vauvavuodelta. Aika samanlaiselta kuin kymmenen vuotta sitten kun sain esikoisen. Olen valvonut öisin ja vauva-aika on ollut välillä haastava kaikkine kantamisineen ja refluksin kanssa selviten. Erona se, että nyt oli enemmän kokemusta ja vähemmän panikointia kaikesta mahdollisesta. Kolme muuta välissä ovat olleet niin helppoja, ettei valvottuja öitä heistä yhteensä ole kuin parin kuukauden ajan ja he ovat itkeneet oikeastaan vain nälkää.

Nyt sitten suunnitellaan jo kovasti Hugon yksivuotis syntymäpäiviä ja valokuvia, jotka olisi tarkoitus räpsiä itse. Vastahan suunnittelin ristiäisiä! Tietty visio on jo valmiina, toivon vain että toteutus onnsituu hyvin. Itku ihan varmasti pääsee kun onnittelulaulu raikaa pienelle rakkaalle. Tämä on minulle iso pala, johon olen koittanut valmistautua jo pisemmän aikaa. En kuitenkaan onnistunut siinä täysin. Moni helpottuu siitä että vauvavuosi on ohi ja onhan taaperoiden kanssa elämä niin ihanaa. Mutta omalla kohdalla tämä on yhden aikakauden loppu, ovi takana sulkeutuu ja se kirpaisee. Siksi se on tällä kertaa todella vaikeaa. Vai täytyykö se ovi takana sulkea kokonaan vai voiko sen jättää vähän raolleen? Niin kuin tein viimeksi Ainon kohdalla.

En vain vielä ole ihan sisäistänyt etten enää saisi odottaa ja jännittää sitä plussan piirtymistä tikkuun, raskauden onnea ja jännitystä, synnytystä ja ensihetkiä. Älä koskaan sano ei koskaan, niinhän olen ennenkin sanonut, sillä niin monta kertaa olen sanani ottanut takaisin, mutta nyt toistaiseksi meidän perhe on nyt tässä. Voihan se olla, että maailmankirjat menee ihan sekaisin, lehmät alkaa lentää, kalat selviää kuivalla maalla, kraanavedessä on jotain outoa ja mieheni alkaa houria, että pakko saada vielä se yksi lapsi. Epätodennäköistä muttei täysin mahdotonta. Hmmm taidan siis jättää sen oven vielä pikkuisen auki.

Melkein itse

Pienet kädet kauhoo nyrkkiin kaiken mikä pöydällä on. Toisessa kädessä on lusikka jolla välillä kosketaan ruokaan ja välillä sen kyytiin saadaan jotain myös itse. Äiti kun hieman avustaa ollaan lusikkaan saatu kyytiin pikkuisen ruokaa ja ainakin osa jopa suuhun asti. Harjoitteluahan se vaatii vielä paljon, mutta melkein itse hän siinä jo onnistuu.

Hugo on sormiruokaillut vain osittain. Ruokien maistelu aloitettiin kuuden kuukauden iässä hiljaiseen tahtiin ja nyt ruokia on jo ihan kunnon määrä. Alkuun piti alkaa sormiruokailemaan ihan kunnolla, mutta Hugo oli erittäin kova kakomaan. Niinpä kaikki ruoka piti pitkän aikaa vetää blenderillä ihan sileäksi jotta se upposi. Ja sitä en sitten antanut pojan lappoa itse suuhun, sillä se siitä syntyvä sotku..no voitte varmasti kuvitella sen. Välillä kyllä annoin pienen määrän esimerkiksi bataattia tai puuroa lautaselle ja hän koitti sitten saada sitä suuhun. Lopulta sitä oli kuitenkin enemmän kaikkialla muualla kuin suussa. Sanotaanko että bataatti tai kaurapuuro hiuksissa ei ole kovin kiva juttu. Varsinkin kun pieni ei tykkää hiustenpesusta.

Hugo sormiruokailee nykyään useita kertoja päivässä ja lusikkaa koitan tuputtaa usein. Usein lusikka otetaan hyvin mukaan ja alkuun sillä jaksetaan kalastella ruokaa kyytiin. Helppoa se ei kuitenkaan vielä ole, mutta Hugo on sitkeä eikä hermostu heti. Lusikoista lemppari on tuo kuvissa näkyvä oranssi, vaikka se ei olekaan helpoin lusikka opetella syömään itse. Mutta Hugo pitää siitä, joten minun puolestani voi sillä sitten harjoitella.

Alkuun ruokailu sujuu aina mukavasti ja rauhalliseen tahtiin. Masun saadessa täytettä on kiva hieman temppuilla. Kuten tiputella lusikkaa lattialle, jonka äiti nostaa vain pari kertaa tai kipata koko lautanen päydälle ja syödä siitä. Tällöin ollaan sitten syöty suoraan pöydältä, sillä lautasella ei tarvitse alkaa pelleilemään. Sekin on sisältöineen nimittäin joskus kipattu päähän. Onnistuuhan se syöminen pöydältäkin.

Hugon ruokailut sujuvat onneksi yleensä rauhalliseen tahtiin. Hän tykkää tutkiskella ruokaa ja maistelee rohkeasti kaikkea. Banaani ja peruna on suurinta herkkua tällä hetkellä. Lisäksi talk-murut maistuvat ja niitä on helppo napata pienellä pinsettiotteella. Koska Hugon syöttötuolissa on valjaat, ei poika kapua ylös kesken syömisen. Tämän ansiosta mielenkiinto syömiseen säilyy, eikä koko ruokailu kulu siihen että yrittää saada pidettyä pienen istumassa tuolissaan.

Kun Hugo onnistuu saamaan lusikalla ihan itse ruokaa suuhun, on ilme sen näköinen. Siitä hymystä paistaa läpi kaikki se onnistumisen ilo ja onhan se nyt ihan mahtavaa onnistua. Pikku hiljaa poika kehittyy itse syömisen kanssa ja äidin osuus syöttämisessä vähenee. Saa nähdä kuinka pitkään siinä menee vai osaako Hugo kohta ihan kokonaan itse. Välillä tosin on päiviä jolloin lusikalla syöminen ei kiinnosta yhtään vaan se vain makaa pöydällä. Mutta eipä tässä nyt mikään kiire ole. Kyllä hän sen ajallaan oppii.

Meillä oli yksi vaihe kun Hugo söi hyvin ja todella isoja määriä. Nyt on taas menossa vaihe, että syödään aika huonosti. Laitan sen hampaiden piikkiin. Tai ainakin yläikenet pullottaa niin paljon, että luulen että kohta kaksi alahammasta saa lisää seuraa suuhun. Lämpöiset ruuat uppoaa huonoiten, kuten esimerkiksi puuro. Niinpä ilta -ja aamupalalla on monesti ollut vaihdellen leipää, jotain hedelmää, viiliä, talk-muruja tai soseita. Saadaan sitä puuroakin joskus alas menemään.

Hugo syö jo paljon samoja ruokia muun perheen kanssa. Toki niissä on vähemmän mausteita ja osassa ei ole mausteita hyvä jos ollenkaan. Ihan pian Hugo täyttää jo vuoden, joten ihan kivasti tottunut syömään samaa kuin me. Ajatella että vuosi sitten tämä murunen majaili masussani ja nyt hän pistelee jo niin hienosti ruokaa suuhunsa. Niin ne vaan kasvaa.

Itkuhälytin meidän makuun + ARVONTA

Hugon odotusaikana katselin erilaisia itkuhälyttimiä ja moneen otteeseen törmäsin *Nabbyyn. Aina se ostaminen kuitenkin jäi ja lopulta sitä oltiin synnärillä vauva kainalossa ja se itkuhälytin edelleen ostamatta. Kaapissa oli vanhat hälyttimet, jotka toimi silloin kuin huvitti. Äitini kuitenkin yllätti minut ja toi sairaalaan meitä katsomaan tullessaan mukanaan itkuhälyttimen. Tuo oli merkiltään Avent. Alkuun se oli loistava, mutta sitten ilmeni ongelmia, varsinkin kun vauva siirtyi ulos nukkumaan. Ainoastaan vanhemman yksikkö oli sekä patteri- että verkkokäyttöinen. Vauvan yksikkö puolestaan toimi pelkällä verkkovirralla. Niinpä se johto oli se ongelma. Milloin se piti vetää oven välistä ja milloin viritellä jatkojohtoa.

Nyt tuosta johtoviritelmästä on päästy eroon ja meiltä löytyy itkuhälytin meidän makuun. Nimittäin tuo alussa mainitsemani Nabby. Nabby on ensinnäkin todella näppärän kokoinen, siinä roikkuu vain yksi nauru jolla sen saa kätevästi roikkumaan esimerkiksi rattaisiin. Vanhemman yksikkönä toimii vanhemman puhelin (Android tai iPhone tai taulutietokoneet). Tämä on niin helppo käyttää. Lataat Nabbyn, lataat puhelimeesi ilmaisen sovelluksen ja muodostettuasi yhteyden on hälytin valmis käyttöön. Nabbyn virta kestää tunnin pikalatauksella noin 70 tuntia.

Kun Nabby on päällä voit säätää sitä itsellesi sopivaksi. Voit nimetä sen, säätää ääniherkkyyden juuri sopivaksi. Meillä esimerkiksi ajaa talon ohi paljon autoja, rekkoja ja traktoreita. Jos äänihekkyys on Suurin, menee hälytin päälle heti, kun auto ajaa ohi tai itseasiassa se nappaa äänen jo aika kaukaakin. Keskitaso on ollut meille se paras. Tällöin Nabby ei reagoi ohi ajaviin autoihin, ainoastaan traktorin ja rekan äänen ottaa. Voit ostaa erikseen myös unilaskurin, lämpömittarin  tai kuuntele nyt toiminnon.

Voit käyttää puhelintasi aivan normaaliin malliin kuten selata facebookkia, puhua puhelimessa, selata nettikauppoja yms. Kun puhuin puhelimessa ja poika heräsi sillä välin, kuulin puhuessa samalla kun poika huuteli rattaissa. Jos äänet ovat pienellä niin Nabby värisee. Lisäksi lapsen herätessä ilmestyy näytölle itkevän vauvan kuva. Kun painat punaista painiketta sulje, niin vauvan yksikkö sulkeutuu samalla.

Nabby on toiminut meillä  moitteettomasti. Mieheni käveli talomme taakse, jolloin hälytin oli ilmoittanut että yhteys katkesi. Myöhemmin koitin oman puhelimeni kanssa ja kävelin myös talon taakse ja yhteyden kanssa ei ollut mitään ongelmia. Nabby myös ilmoittaa jos akku on lopppumassa. En ole vielä tämän parempaan itkuhälyttimeen törmännyt. Sovellus on yksinkertainen ja sitä osaa käyttää ihan varmasti kuka vain. Todellakaan en enää mitään muuta hälytintä käyttäisi.

Me olemme olleet tyytyväisiä tähän hälyttimeen ja voin turvallisin mielin luottaa siihen että Nabby huolehtii pikkuiseni päiväunista ja ilmoittaa meille vanhemmille kun pieni tarvitsee vanhempiaan. Voin suositella tätä hyvillä mielin muillekin, jotka tällä hetkellä miettii millaisen hälyttimen ostaisi.

Onkin erittäin kiva kertoa, että sain myös arvottavaksi yhden Nabbyn. Tämä arvonta pärähti käyntiin blogin instagramin puolella, joten nyt kaikki kipin kapin sinne osallistumaan ihanaan arvontaan.

Yhteistyössä www.nabby.fi
*Itkuhälytin saatu