Se on se tunne joka kolkuttelee takaraivossa.
Se ei anna hetken rauhaa ja pahenee vain päivä päivältä.
Se nostaa kyyneleet silmiin, puristaa rintaa ja ahdistaa.
Se ei mene pois millään, vaikka kuinka yrittäisi.
Toisaalta en edes halua että se tunne poistuu.
Se että siitä saa haaveilla tuntuu kivalta.
Tiedän että tämä on täysin luonnollista ja se iskee aina välillä, mutta itse olen kärsinyt tästä nyt jo jälleen pisemmän tovin (kohta vuoden). Voin sanoa etten kärsi varsinaisesta vauvakuumeesta vaan vauvankaipuusta. Se on sellainen tunne joka kalvaa syvällä sisimmässä. Tuntuu kuin jotakin puuttuisi ja minulla on jakaa rakkautta vielä yhdelle pienelle. Tunne siitä että saisi kokea kaiken vielä kerran tuntuu hyvälle, kun taas se tunne että ei enää ikinä, alkaa ahdistaa ja vetää mielen todella apeaksi.
Tämä tunne vaivaa mielessä koko ajan. Siitä tekisi mieli puhua, mutta toistaiseksi olen ollut asiasta aika hiljaa. Ehkä ajattelen että minua pidetään kiittämättömänä kun haluan vieläkin yhden lapsen, enkä ole kiitollinen jo siitä mitä minulla on. Tai sitten että olen kummajainen kun haluan lapsia vielä lisää tai yritän lasten kautta välttää töihin menemistä. Mikään edellä mainituista ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Olen jo pitkään halunnut ison perheen ja jos syvällä sisimmissä on se tunne että tilaa on vielä yhdelle. Mielessä pyörii kysymys, jos vielä kerran?
Tiedän että jos joskus vielä alkaisin sitä viidettä odottaa, saisin paljon kysyviä katseita, onnittelut ei tulisi enää ehkä niin sydämestä ja jotkut eivät todellakaan iloitsisi puolestamme. Luultavasti kuulisin vielä ne kuuluisat sanat "hullu". Harmi sinänsä, sillä minulle se olisi niin valtavan iso juttu. En tiedä mistä tämä jatkuva vauvankaipuu johtuu. Olen miettinyt, että olisiko se yksi keskenmeno jättänyt jonkin aukon sydämeen ja ikään kuin yritän täyttää sitä. Mutta kyllähän tuo kokemus aikoinaan herätti ja todellakin jokainen syntyvä lapsi on ihme.
Välillä koitan sulkea tämän pois mielestäni. Painaa nämä ajatukset väkisin laatikkoon ja sulkea sen, vaikka se kipeää tekeekin. Jotenkin ihmeessä se laatikko kuitenkin avautuu muutama päivä sulkemisen jälkeen ja jälleen löydän itseni haaveilemasta. Ei tämä taida enää mihinkään kadota, se tunne on juurtunut jo niin syvälle. Se ajatus, että ehkä vielä kerran saisin kokea sen kaiken, kantaa sisälläni jotakin niin upeaa kuin pientä elämää, auttaa selviämään eteenpäin.
Kun kärsii tästä armottomasta vauvankaipuusta/vauvakuumeesta, näkee joka puolella pieniä vauvoja tai odottavia äitejä. Luen paljon blogeja jossa odotetaan vauvaa tai jonka perheeseen on juuri syntynyt vauva. Lisäksi katson tietty telkkarista toisenlaisia äitejä sun muita, jossa on paljon odotusta ja vauvoja. Voi sitä (onnen)kyynelten määrää kun luen että jollekkin syntyy vauva tai kun näen sen televisiosta. Ystävälleni syntyi muutama kuukausi sitten vauva ja toinen ystäväni odottaa vauvaa syntyväksi tammikuussa. ♥ Kirpaiseehan se vähän, mutta olen vain aidosti onnellinen ystävieni puolesta. Niinhän hekin ovat olleet aikoinaan minunkin puolesta. Lisäksi odotusajasta puhuminen ja samoin vauva ajan jutut kiinnostaa minua ihan aidosti ja jaksaisin niistä puhua vaikka kuinka.
Rakastan jokaista neljää lastani aivan valtavasti ja olen heistä erittäin kiitollinen ja he ovat parasta mitä minulle on koskaan tapahtunut, rakastan heitä enemmän kuin mitään muuta.♥ Silti minulla on tarve haaveilla vielä siitä yhdestä. Jos se haave vielä joskus toteutuu en kaipaa enää mitään. Silloin voisin tuntea että me olemme tässä.
Onko täällä muita haaveilijoita?
Tänään onkin jo perjantai ja syysloma viikko kului yhdessä hujauksessa. Tänään ystäväni tulee yökyläilemään, ihana perjantai siis tiedossa.♥
