Kädet hikoo, sydän tykyttää, tulee huono olo, kylmänhiki nousee pintaan, koko kehoa tärisyttää, tekisi mieli tarttua puhelimeen ja keksiä jokin tekosyy miksei pääse tulemaan, perua koko aika ja piiloutua jonnekkin ja olla ajattelematta koko hammaslääkäriä. Sitkeästi kuitenkin otan autonavaimet käteen ja kipuan autoon. Matkalla toivon että voisipa ajassa hypätä hieman eteenpäin ja näin lääkäri olisi jo takana päin, mutta harmikseni se ei ole mahdollista.
Istun odotustilassa ja pakokauhu meinaa vallata mielen. Ajattelen että pian oksennan ellei minua kohta kutsuta huoneeseen. Ajat ovat myöhässä kuten aina ja piina sen kuin kasvaa ja olo alkaa olla sellainen että sydän pomppaa pian ulos rinnasta. Myös kanssaodottajat huomaavat jännityksen vaikka kuinka yritän sitä peitellä. No ehkä paljastun valkoisesta naamasta ja siitä kun koko odotustilan penkki tärisee holtittomasti. Voi kun hammaslääkärissä ei tarvitsisi käydä.
Pian tulee minun vuoroni. Jännityksellä odotan kuka on tällä kertaa lääkärinä. Joka kerta on eri lääkäri, jolle pitää sepittää sama juttu vapisevalla äänellä, "kärsin hammaslääkäri pelosta, tai en minä teitä lääkäreitä pelkää vaan sitä mitä suussani tehdään". Lisään vielä että puudutteet ei yleensä meinaa tehota, mutta ne haluan joka tapauksessa. Ilman niitä minulle ei tehdä mitään. Yleensä lääkärit ymmärtää, mutta valitettavasti joukossa on niitä jotka hymyilee ja sanoo ettei tässä ole mitään pelättävää. Pahinta on se jos joku hammaslääkäreistä ei ota pelkoa tosissaan, silloin tekisi mieli toivottaa hyvää päivän jatkoa ja poistua huoneesta.
Joka kerta olen penkistä kuitenkin itseni löytänyt. Ehkä luovuttaminen ei sovi minulle ja koitan selvitä aina kaikesta, olenhan selvinnyt monesta synnytyksestäkin. Tosin synnyttäminen on paljon kivempaa kuin hammaslääkärissä käynti. :) Ennen kun menin hammaslääkärin penkkiin tärisi koko tuoli ihan järkyttävästi ja vasta kolmas puudute tehosi. Kyyneleitä valui silmistä ihan vain siitä syystä että pelkäsin niin paljon. Nyt viimeiset kaksi kertaa olen ottanut kattolampusta jonkin pisteen jota tuijotan herkeämättä koko ajan. Parilla viime kerralla on osunut kohdalle myös lääkärit jotka keskeyttävät ja kyselevät sattuuko ja onko kaikki ok? Se on helpottanut oloani vaikka edelleen olen kauhuissani se hallitsematon tärinä on helpottanut. Kun pelko otetaan tosissaan ja siihen suhtaudutaan oikein on käynnit olleet huomattavasti mukavempia.
Kysymykseen voiko hammaslääkärikammo helpottaa vastaan että ainakin joissakin määrin (mutta omalla kohdallani tuskin koskaan kokonaan). Varsinkin jos kohdalle osuu lääkäri joka osaa suhtautua siihen oikein, ottaa potilaan huomioon, kyselee tuntuuko kipua ja ennen kaikkea antaa puudutteiden vaikuttaa kunnolla ennen kuin alkaa hommiin. Minun kammoni on nyt hieman helpottanut, tosin siinä voi vaikuttaa myös se että kaikki hampaat on nyt kunnossa ja viisuri revitään pois vasta odotuksen jälkeen. Ehkä siis tieto siitä ettei sinne tarvitse taas hetkeen mennä on se suurin helpottaja.
Aion jatkossa käydä hammaslääkärikammostani johtuen hammaslääkärissä useammin, siksi ettei reikiä kerkeisi syntymään, jolloin ei myöskään tarvitse porata. Aion myös jatkaa tällä samalla linjalla, että herkuttelen vähemmän ja syön sen viisi kertaa päivässä. Purkansyöntiä olen jälleen koittanut lisätä jos se helpottaisi sitä ettei reikiä pääsisi muodostumaan. Onneksi kukaan omista lapsistani ei ainakaan vielä kärsi hammaslääkärikammosta ja toivottavasti eivät tule koskaan kärsimään.
