Haamupotkuja ja masuikävää

Synnytyksestä on tullut kuluneeksi yksitoista viikkoa. Jo niin kauan mutta kuitenkin niin vähän on siitä aikaa kun pieni Hugo vielä potkutteli masussa. Olen aina rakastanut odotusaikaa, vaikka siihen kuuluukin erilaisia pelkoja ja huolta siitä että saako pienen syliin asti. Kasvava ja tasaisesti pyöristyvä vatsa on kuitenkin jotain niin ihanaa, puhumatta siitä kuinka ihanaa on se kun pieni ihmisenalku potkuttelee masussa. Sitä tuli väkisinkin hyvälle tuulelle kun pieni mojautti oikein kunnolla. Sitä huokasi helpotuksesta kun ultrassa kaikki oli hyvin. Sitä odotti niin paljon että saisi pienen syliin ja samalla toivoi ettei odotus vielä loppuisi.

Viimeisen viikon aikana olen monesti peilin ohi kulkiessa pysähtynyt ja katsonut uutta ulkomuotoani. Se on paljon pienempi kuin yksitoista viikkoa sitten, Pitkät topit ja paidat ovat nyt pitkiä, eikä suuren masun takia miltei napamallia. Kasvot ovat erilaiset, se raskauden aikainen hehku on kadonnut ja tilalla on hieman väsyneemmän näköinen (räjähtänyt) äiti. Hiukset eivät kiillä enää ja iholle on alkanut tulla ärsyttäviä näppyjä (ei tietenkään voi missään tapausessa johtua tästä mun suklaan syömisestä).

Tässä vielä vertailun vuoksi vierekkäin täällä jo aiemmin näkyneet kuvat. Ekassa rv 39+5 ja toisessa 10 viikkoa synnytyksestä.

Missään vaiheessa odotusta en toivonut että syntyisi nyt jo niin pääsisin tästä isosta mahasta eroon. Sen sijaan rakastin silitellä masua ja katsoa kuinka se hytkyi. Oli ihanaa tuntea potkut käteen. Nyt olen muutamana yönä herännyt siihen kun silitän masua, niin kuin minulla oli odotusaikana tapa tehdä jos Hugo siellä oikein potkutteli. Olen kuitenkin havahtunut hereille ja ollut hieman kummissani, että ei hitto syntyikö se vauva jo? Heh, miten sitä voikin olla yöllä herätessä niin pihalla. Totuus on kuitenkin se että olen tuntenut paljon haamupotkuja ja niiden vuoksi olen varmasti masuakin silitellyt. Noiden haamupotkujen vuoksi sitä iskee niin kauhea masuikävä.

Se ikävä odotusaikaan palaa aina välillä. Olen onnellinen että pystyin nauttimaan Hugon odotuksesta niin paljon että siitä jäi kauniit muistot. Olen myös onnellinen että kirjoitin kaikki tänne blogiin ylös, jotta voin palata siihen hetkeen aina uudestaan. Olihan tuo viimeinen kerta kun sen koskaan sain enää kokea. Nyt tästä eteenpäin saan "tyytyä" noihin haamupotkuihin (niin kauan kun niitä riittää), jotka palauttavat mieleen muistot odotusajasta.

Olen enemmän kuin onnellinen että Hugo on nyt sylissäni, voin nuuhkutella häntä milloin haluan, suukottaa vaikka joka toinen sekunti ja nähdä niitä valloittavia sydämessä asti tuntuvat hymyt. Saan seurata hänen kasvuaan (joka on liian nopeata) ja nauttia tästä ihanasta vauva-ajasta. Aion ottaa tästä ajasta nyt kaiken irti, ihan samalla tavalla kuin otin odotusaikanakin.

Ja vaikka Hugo on minun viides lapsi, niin joka kerta sitä vaan ihmettelee että voiko meistä kahdesta syntyä jotakin noin upeaa, kaunista ja ainutlaatuista. Ja kuinka sitä voikaan rakastaa tuota pientä niin paljon, että sydän meinaa pakahtua siitä tunteesta.