On taas ilta ja istun sängyllä jo tutuksi tulleella kohdalla ja mietin, että tästä se taas alkaa. Toivon että kello menisi pikakelauksella ainakin tunnin eteenpäin, sillä en taas jaksaisi tätä sirkusta. Nousen ja laitan taaperoni jo ainakin kahdettakymmenettä kertaa maate omaan sänkyyn. Sinnikkäästi hän nousee ylös, konttaa sängyn toiseen päähän ja alkaa kurkistella ikkunasta ulos, siirtäen ensin rullaverhon kulmaa pois edestä. Nousen jälleen ja laitan pojan maate. Sama toistuu vielä ainakin toiset kaksikymmentä kertaa. Meinaan alkaa siirtämään jo pojan sänkyä kauemmas ikkunasta, mutta makuuhuoneessa ei sille nyt ole muuta paikkaa, joten koitan vain jatklaa sinnikkäästi.
Sänky alkaa näyttää uhkaavasti siltä kuin siellä olisi käynyt pyörremyrsky. Sellaista vauhtia poika seilaa päästä toiseen päähän samalla naureskellen ja iloisesti äidille hymyillen. Tämä on hänestä kuin kiva leikki. Nostan lattialta jo ties kuinka monetta kertaa unipupun ja kaikki viisi tuttia tuntuu olevan taas mystisesti hukassa. Koitan tunnustella hämärässä huoneessa missä kaikki tutit ovat. Laitan yhden pojan suuhun ja loput neljä viereeni, jotta uusi on helpompi antaa pojan sitä kaivatessa. Kunnes kaikki tutit ovat taas jossain ympäri sänkyä. Luovutan ja jätän ne sinne. Välillä poika menee maate ja juuri kun olen uhrannut edes pienen ajatuksen sille, että hän nukahtaisi, alkaa sama ralli alusta. Huokaisen kerran jos toisenkin.
En puhu pojalle mitään. Hammasta purren toistan ja toistan samaa. Samaa tuntuu tekevän myös taapero. Tämä on kuin kestävyyslaji jossa sinnikkäin palkitaan. Hämmästelen välillä kuinka hyvä poika tässä onkaan. Luulin että tänään hän nukahtaisi nopeaan kun oli niin väsynyt vielä hetki sitten, nyt väsymyksestä ei ole tietoakaan. Epäilen vahvasti että tänäkin iltana Nukku-Matti unohti poiketa meillä.
Taas kerran lasken pojan verhon luota kurkkimasta takaisin maate, laitan unipupun kainaloon, peittelen ties kuinka monetta kertaa ja silitän hieman hikistä päätä. Poika hieroo silmiään, katsoo minua, sulkee hetken päästä silmänsä ja puristaa toisella kädellä sormestani lujasti. Hän on niin suloinen näky, että voisin napata hänet syliini ja suukottaa. Kumarrun hänen ylleen, annan suukon hellästi hänen otsalleen ja kuiskaan hiljaisella äänellä rakastan sinua, nuku hyvin rakas.
Yllä oleva teksti on kirjoitettu eräs ilta, kun poika melkein tunnin kestäneen väsytystaistelun jälkeen nukahti sänkyynsä. Näin meidän nukkumaan meneminen on sujunut jo pisemmän tovin. Miten juuri hetki sitten niin väsynyt poika voi yhtäkkiä saada mielettömästi virtaa? Välillä hän kuitenkin hieraisee silmiään, joten ehkä kaikki väsymys ei ole poissa. En vie poikaa virkeänä sänkyyn, sillä jos meno on jo nyt tämmöistä, millaista se olisikaan pojan ollessa virkeä. En taida haluta edes tietää.
Hugon sänky on makuuhuoneessamme ikkunan vieressä ja sinne hän välillä kurkkii rullaverhon taakse. Olen koittanut etten reagoi hänen kurkkimiseen, mutta sekään ei toimi. Tuntuu että toimivin keino on laittaa hänet aina uudestaan maate, vaikka se on itselle se kaikista "raskain" vaihtoehto. Onneksi sitä tiedostaa että tämä on vain vaihe joka menee kyllä aikanaan ohi. Me tuskin olemme ainoita, joilla taaperon nukkumaan laittaminen on yhtä sirkusta. Luulen että tähän vaikuttaa nyt paljon uudet taidot ja niitä tekisi mieli tehdä myös väsyneenä.
Muiden lasten kohdalla nukuttaminen on ollut näin haasteellista kun pinnasängystä on poistettu toinen laita tai kun on siirrytty nukkumaan junnusänkyyn. No mutta positiivista on ainakin se, että päiväunille nukahdetaan helposti ja yöt Hugo sentään nukkuu hyvin. Vain harvoin herää keskellä yötä ja silloinkaan tämä yökukkuja äiti ei ole kerennyt vielä itse nukkumaan. Voihan se olla, että kohta meillä mennään jo ihan helposti nukkumaan ja tämä vaihe on muisto vain.
Kuviksi valikoitui nyt nämä kaksi, joista ensimmäinen on otettu kun räpsin pojasta 1v kuvia ja toisessa on Hugon rakas unikaveri.
Taas kerran lasken pojan verhon luota kurkkimasta takaisin maate, laitan unipupun kainaloon, peittelen ties kuinka monetta kertaa ja silitän hieman hikistä päätä. Poika hieroo silmiään, katsoo minua, sulkee hetken päästä silmänsä ja puristaa toisella kädellä sormestani lujasti. Hän on niin suloinen näky, että voisin napata hänet syliini ja suukottaa. Kumarrun hänen ylleen, annan suukon hellästi hänen otsalleen ja kuiskaan hiljaisella äänellä rakastan sinua, nuku hyvin rakas.
Yllä oleva teksti on kirjoitettu eräs ilta, kun poika melkein tunnin kestäneen väsytystaistelun jälkeen nukahti sänkyynsä. Näin meidän nukkumaan meneminen on sujunut jo pisemmän tovin. Miten juuri hetki sitten niin väsynyt poika voi yhtäkkiä saada mielettömästi virtaa? Välillä hän kuitenkin hieraisee silmiään, joten ehkä kaikki väsymys ei ole poissa. En vie poikaa virkeänä sänkyyn, sillä jos meno on jo nyt tämmöistä, millaista se olisikaan pojan ollessa virkeä. En taida haluta edes tietää.
Hugon sänky on makuuhuoneessamme ikkunan vieressä ja sinne hän välillä kurkkii rullaverhon taakse. Olen koittanut etten reagoi hänen kurkkimiseen, mutta sekään ei toimi. Tuntuu että toimivin keino on laittaa hänet aina uudestaan maate, vaikka se on itselle se kaikista "raskain" vaihtoehto. Onneksi sitä tiedostaa että tämä on vain vaihe joka menee kyllä aikanaan ohi. Me tuskin olemme ainoita, joilla taaperon nukkumaan laittaminen on yhtä sirkusta. Luulen että tähän vaikuttaa nyt paljon uudet taidot ja niitä tekisi mieli tehdä myös väsyneenä.
Muiden lasten kohdalla nukuttaminen on ollut näin haasteellista kun pinnasängystä on poistettu toinen laita tai kun on siirrytty nukkumaan junnusänkyyn. No mutta positiivista on ainakin se, että päiväunille nukahdetaan helposti ja yöt Hugo sentään nukkuu hyvin. Vain harvoin herää keskellä yötä ja silloinkaan tämä yökukkuja äiti ei ole kerennyt vielä itse nukkumaan. Voihan se olla, että kohta meillä mennään jo ihan helposti nukkumaan ja tämä vaihe on muisto vain.
Kuviksi valikoitui nyt nämä kaksi, joista ensimmäinen on otettu kun räpsin pojasta 1v kuvia ja toisessa on Hugon rakas unikaveri.
