Äidin haave

Minulla on haave, on ollut jo pitkään. Tai oikeastaan minulla on lukuisia haaveita, mutta tämä liittyy ammattiin. Tämä haave on vain sellainen että se saattaa todellakin jäädä vain siksi. No mikä ihmeen haave minulla sitten oikein on? 

Se on kätilön työ. Voi että kuinka unelmoinkaan että voisin joskus tehdä sitä työtä. Se olisi siitä niin ihanaa että todellakaan mikään päivä ei olisi samanlainen, pystyisi työskentelemään niin monessa eri paikassa, näkisi syntymän ihmeen ja niitä pieniä suloisia vauvoja. Saisi toimia äidin/perheen tukena ja tsempparina, toimia vastasynnyttäneiden osastolla tai olla mukana odotuksen ihmeessä ja vaikka mitä muuta. Tietysti työssä on myös varjopuolensa ja joutuu myös kohtaamaan niitä ikäviä asioita ja olemaan tukena tilanteessa, joka ei todellakaan olisi ollut se oma valinta. Mutta jokaisessa työssä on myös niitä ikäviä puolia.

Se miksi tuo työ voi jäädä vallan haaveeksi on se että opiskelu ei tällä hetkellä sovi elämäntilanteeseen. Viime opiskeluista on niin kauan aikaa ja pää "pehmennyt" kotona ollessa, joten matematiikkaa ja kieliä pitäisi hioa ainakin vuosi ellei toinenkin ennen kuin edes uskaltaisi pääsykokeisiin. Lisäksi pitäisi myös edes päästä siihen tilanteeseen että pääsisi edes koko kokeisiin ja että tulisi vielä valituksi opiskelemaan. Lisäksi asumme vielä sen verran kaukana mahdollisista opiskelupaikoista että sekin olisi hieman haasteellista. 

En silti meinaa helpolla luopua unelmastani. Onhan tässä vielä ikää jäljellä alkaa opiskelemaan ja työvuosiakin on vielä "rutkasti" edessä. Elämäntilanteen pitää kuitenkin muuttua sen verran että tuo olisi edes jotenkin toteutettavissa. Koska ei ole takeita että koskaan pääsisin tuota haave ammattiani toteuttamaan pitäisi tietysti olla se toinen vaihtoehto. Toinen haaveeni onkin työskennellä lasten ja nuorten parissa. Se on siis heti hyvänä kakkosena. 

Tulevaisuus sitten näyttää miten tämän äidin tulee haaveidensa kanssa käymään. Minusta on hyvä että on haaveita ja unelmia joita lähteä sitten toteuttamaan. Aina se ei kuitenkaan onnistu tai ole edes mahdollista. Mutta yrittää ainakin kannattaa, eipä sitten myöhemmin harmita kun tietää edes koittaneensa. :)

Muistakaa myös käydä osallistumassa ihanaan arvontaan t ä ä l l ä ja vielä kerkeää jättää myös oman veikkauksensa siitä minkä Mini saa lauantaina nimeksi k l i k. 

Jos vielä kerran?

Se on se tunne joka kolkuttelee takaraivossa.

Se ei anna hetken rauhaa ja pahenee vain päivä päivältä.

Se nostaa kyyneleet silmiin, puristaa rintaa ja ahdistaa.

Se ei mene pois millään, vaikka kuinka yrittäisi.

Toisaalta en edes halua että se tunne poistuu.

Se että siitä saa haaveilla tuntuu kivalta.

Tiedän että tämä on täysin luonnollista ja se iskee aina välillä, mutta itse olen kärsinyt tästä nyt jo jälleen pisemmän tovin (kohta vuoden). Voin sanoa etten kärsi varsinaisesta vauvakuumeesta vaan vauvankaipuusta. Se on sellainen tunne joka kalvaa syvällä sisimmässä. Tuntuu kuin jotakin puuttuisi ja minulla on jakaa rakkautta vielä yhdelle pienelle. Tunne siitä että saisi kokea kaiken vielä kerran tuntuu hyvälle, kun taas se tunne että ei enää ikinä, alkaa ahdistaa ja vetää mielen todella apeaksi.

Tämä tunne vaivaa mielessä koko ajan. Siitä tekisi mieli puhua, mutta toistaiseksi olen ollut asiasta aika hiljaa. Ehkä ajattelen että minua pidetään kiittämättömänä kun haluan vieläkin yhden lapsen, enkä ole kiitollinen jo siitä mitä minulla on. Tai sitten että olen kummajainen kun haluan lapsia vielä lisää tai yritän lasten kautta välttää töihin menemistä. Mikään edellä mainituista ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Olen jo pitkään halunnut ison perheen ja jos syvällä sisimmissä on se tunne että tilaa on vielä yhdelle. Mielessä pyörii kysymys, jos vielä kerran?

Tiedän että jos joskus vielä alkaisin sitä viidettä odottaa, saisin paljon kysyviä katseita, onnittelut ei tulisi enää ehkä niin sydämestä ja jotkut eivät todellakaan iloitsisi puolestamme. Luultavasti kuulisin vielä ne kuuluisat sanat "hullu". Harmi sinänsä, sillä minulle se olisi niin valtavan iso juttu. En tiedä mistä tämä jatkuva vauvankaipuu johtuu. Olen miettinyt, että olisiko se yksi keskenmeno jättänyt jonkin aukon sydämeen ja ikään kuin yritän täyttää sitä. Mutta kyllähän tuo kokemus aikoinaan herätti ja todellakin jokainen syntyvä lapsi on ihme.

Välillä koitan sulkea tämän pois mielestäni. Painaa nämä ajatukset väkisin laatikkoon ja sulkea sen, vaikka se kipeää tekeekin. Jotenkin ihmeessä se laatikko kuitenkin avautuu muutama päivä sulkemisen jälkeen ja jälleen löydän itseni haaveilemasta. Ei tämä taida enää mihinkään kadota, se tunne on juurtunut jo niin syvälle. Se ajatus, että ehkä vielä kerran saisin kokea sen kaiken, kantaa sisälläni jotakin niin upeaa kuin pientä elämää, auttaa selviämään eteenpäin.

Kun kärsii tästä armottomasta vauvankaipuusta/vauvakuumeesta, näkee joka puolella pieniä vauvoja tai odottavia äitejä. Luen paljon blogeja jossa odotetaan vauvaa tai jonka perheeseen on juuri syntynyt vauva. Lisäksi katson tietty telkkarista toisenlaisia äitejä sun muita, jossa on paljon odotusta ja vauvoja. Voi sitä (onnen)kyynelten määrää kun luen että jollekkin syntyy vauva tai kun näen sen televisiosta. Ystävälleni syntyi muutama kuukausi sitten vauva ja toinen ystäväni odottaa vauvaa syntyväksi tammikuussa. ♥ Kirpaiseehan se vähän, mutta olen vain aidosti onnellinen ystävieni puolesta. Niinhän hekin ovat olleet aikoinaan minunkin puolesta. Lisäksi odotusajasta puhuminen ja samoin vauva ajan jutut kiinnostaa minua ihan aidosti ja jaksaisin niistä puhua vaikka kuinka.

Rakastan jokaista neljää lastani aivan valtavasti ja olen heistä erittäin kiitollinen ja he ovat parasta mitä minulle on koskaan tapahtunut, rakastan heitä enemmän kuin mitään muuta.♥ Silti minulla on tarve haaveilla vielä siitä yhdestä. Jos se haave vielä joskus toteutuu en kaipaa enää mitään. Silloin voisin tuntea että me olemme tässä.

Onko täällä muita haaveilijoita?

Tänään onkin jo perjantai ja syysloma viikko kului yhdessä hujauksessa. Tänään ystäväni tulee yökyläilemään, ihana perjantai siis tiedossa.♥