Meidän Lumi on ollut ahkera polkupyöräilijä niin kauan kun ekoja kertoja sen kyytiin nousi. Jo vuosi sitten yritettiin ottaa apupyörät pois, mutta tytöllä ei rohkeus riittänytkään eikä hän noussut pyörän selkään enää ollenkaan. Apupyörät laitettiin sitten takaisin, koska niin paljon Lumi siitä polkemisesta vain nautti. Päätettiin J:n kanssa silloin että koitetaan uudestaan vuoden kuluttua, jos tytöllä olisi silloin paljon rohkeutta.
No keväällä kaivettiin sitten pyörä taas esille ja J nosti apupyöriä niin ettei ne olleet enää koko ajan maassa vaan tasapainolla piti itse pitää pyörä pystyssä. Katseltiin monen monta kertaa kuinka tyttö polkee ja apupyöriin ei turvautunut enää juuri lainkaan. Oli aika sanomattakin selvää, että nyt jos koskaan olisi oikea hetki napata pyörät pois.
Ja eilen sitten J vei tytön pyörän talliin ja nappasi apupyörät pois. Sillä välin minä hain sisältä kypärän ja suostuttelin Lumia nousemaan kohta pyörän kyytiin. Se olikin aika hankalaa, sillä Lumia alkoi jännittää aivan älyttömästi ja sain vakuutella tytölle monesti että olen koko ajan ihan lähellä ja pidän vaikka alkuun kiinni pyörästä. Ja niin hetken suostuttelun jälkeen Lumi oli valmis nousemaan pyörän selkään.
Kuva napattu puhelimella kuvatusta videosta, kun innoissani unohdin ottaa valokuvia. :)
Ensin pidin vähän satulasta kiinni ja hyvin sujui. Sitten päästin irti mutta juoksin vierellä, valmiina nappaamaan kopin jos meinaa kaatua. Pian Lumi sanoi että älä pidä kiinni, johon vastasin että enhän mä pidäkkään enää kun niin hyvin menee. Voi sitä riemun määrää kun Lumi huomasikin että polkeminen sujuu ihan yhtä hyvin kuin silloin kun oli apupyörät alla. Ensin liikkeelle lähdössä oli hieman ongelmaa kun ei ollutkaan apupyöriä, mutta muutaman yrityksen jälkeen tyttö hoksasi homman ja sen jälkeen on mennyt kuin vanha tekijä.
Voi sitä ylpeyden tunnetta joka minusta pursusi, kun pieni iso tyttömme oppi jälleen uuden taidon. Olin myös niin ylpeä siitä että vaikka Lumia selvästi jännitti ihan hirveästi, hän luotti meihin vanhempiin että emme olisi ottaneet pyöriä pois jos emme olisi olleet varmoja että hän onnistuu. Se hymy joka Lumin kasvoilla oli koko eilisen päivän sai tämän äidin herkistymään. Se aito onni ja tunne omasta onnistumisesta oli niin mahtavaa katseltavaa.
Ensin pidin vähän satulasta kiinni ja hyvin sujui. Sitten päästin irti mutta juoksin vierellä, valmiina nappaamaan kopin jos meinaa kaatua. Pian Lumi sanoi että älä pidä kiinni, johon vastasin että enhän mä pidäkkään enää kun niin hyvin menee. Voi sitä riemun määrää kun Lumi huomasikin että polkeminen sujuu ihan yhtä hyvin kuin silloin kun oli apupyörät alla. Ensin liikkeelle lähdössä oli hieman ongelmaa kun ei ollutkaan apupyöriä, mutta muutaman yrityksen jälkeen tyttö hoksasi homman ja sen jälkeen on mennyt kuin vanha tekijä.
Voi sitä ylpeyden tunnetta joka minusta pursusi, kun pieni iso tyttömme oppi jälleen uuden taidon. Olin myös niin ylpeä siitä että vaikka Lumia selvästi jännitti ihan hirveästi, hän luotti meihin vanhempiin että emme olisi ottaneet pyöriä pois jos emme olisi olleet varmoja että hän onnistuu. Se hymy joka Lumin kasvoilla oli koko eilisen päivän sai tämän äidin herkistymään. Se aito onni ja tunne omasta onnistumisesta oli niin mahtavaa katseltavaa.
Koko eilisen päivän Lumi istui pyörän kyydissä, polki minkä kerkesi ja vauhtikin oli jo hurjaa. Sama jatkui tänään, kun heti aamupalan jälkeen suunnattiin pihalle. Onneksi Lumin sairaus ei ole nyt este pyöräilylle vaan sitä saa tehdä niin paljon kuin haluaa. :)
Mukavaa lauantaita kaikille!
Mukavaa lauantaita kaikille!
