Emme suunnitelleet suurperhettä

Jos nyt matkustaisin ajassa taaksepäin omaan nuoruuteeni  ja tapaisin 15-vuotiaan Terhin, voisin vaikka vannoa, että hänen leukansa loksahtaisi lattiaan asti kun kertoisin mitä hänen elämänsä olisi seitsemäntoista vuoden kuluttua. Todennäköisesti nuori minä kertoisi, ettei todellakaan koskaan tule hankkimaan yhtään lasta, hyvä jos koko miestä. Tuolloin elämässä parasta oli ehdottomasti ystävät ja hevoset. Se oli myös ikä jolloin kammosin kaikkia ohjelmia joissa synnytetään ja olin sitä mieltä että sektio on ainoa järkevä tapa synnyttää. En ikimaailmassa olisi voinut kuvitella itseäni ison perheen äitinä, saatika synnyttäväni alakautta viisi lasta, mutta koskaan ei voi tietää mitä elämä tuo tullessaan.

Olen järkyttänyt monet iäkkäät ja nuoret ihmiset kertomalla kuinka monta lasta meillä onkaan, ensin kun ovat kyselleet ovatko kaikki mukanani olevat lapset minun. Heidän mielestään olen niin kovin nuori äiti viidelle lapselle tai lähinnä kuulemma näytän nuorelta. Olen ottanut sen suurena kohteliaisuutena. Minulta on myös kysytty monta kertaa onko kaikki lapset saman miehen kanssa saatu. Tämähän ei luonnollisesti heille edes kuuluisi, mutta olen vastannut kuitenkin. Tämä onkin sitten toinen ihmettelyn kohde, kun kerron että kyllä ovat ihan jokainen ja että olemme seurustelleet jo neljätoista vuotta. Nykyään kun on kuulemma outoa että nuorena alkaneet suhteet ylipäätään kestävät näin kauan. Toki meitä varmasti luullaan helposti lapsiluvun vuoksi uusioperheeksi. Isot perheet kun muuten nykyään ovat aika harvinainen näky.

Kun aloimme mieheni kanssa seurustella emme puhuneet alkuun lapsista, tuskin kovinkaan moni sen ikäinen niistä heti puhuukaan. Myöhemmin jo pidemmän aikaa seurustelleena nousi sekin asia pinnalle. Silloin puhuttiin että halutaan lapsi, muttei meillä ollut puhetta määrästä. Tästä kului kuitenkin kaksi vuotta ennen kuin esikoinen ilmoitti tulostaan. Loppuodotuksen olin suorastaan kauhistunut kun tajusin, että minunhan pitää synnyttää. Kokemus oli sellainen että vannoin miehelle ja kätilölle, ettei minua nähdä enää koskaan synnytyssalissa. No väärin meni ja elämä kuljetti toiseen suuntaan. Tuli pyörähdettyä useampi kerta synnytyssalissa ja haaveammattikin on kätilö.

Jos palaisin ajassa siihen kun esikoinen oli kuukauden ja tapaisin ne väsyneet parikymppiset vanhemmat ja kertoisin heille, että tulevaisuudessa teillä on viisi lasta niin uskoisin tuon pariskunnan nauravan räkäistä naurua. Elämä oli silloin aika rankkaa ja kaikki oli kovin uutta ja vertaistukea...sitä ei ollut. Tuskin kumpikaan kuvitteli että lapsia haluttaisiin lisää ainakaan lähitulevaisuudessa. En osannut edes ajatella että elämässäni olisi muita lapsia kuin esikoinen.

Suurperheeksi me tultiin ihan kuin varkain. Kaikki on lähtöisin keskenmenosta jonka sain esikoisen jälkeen, kun viimein se kuuluisa vauvakuume iski. Silloin viimein sisäistin ettei lapsia tehdä, ne saadaan. Lopulta kun toinen lapsi saatiin syliin asti jotkin palaset loksuivat kohdilleen ja taisin aika nopeasti puhua miehelle jo kolmannesta. Sen jälkeen lapsiluku on kasvanut sen takia,  että vauvakuumeeni on kasvanut ja muuttunut vauvankaipuuksi, joka on vielä tuplasti pahempi kuin vauvakuume. Pitkien harkinta-aikojen jälkeen mies on suostunut ja vauvalle on annettu lupa tulla. Emme suunnitelleet suurperhettä, hiljalleen perheemme vain kasvoi. 

Kyseessä ei myöskään ole mikään uskonnollinen juttu, niin kuin moni on joskus luullut ja kysellyt. Suuri perhe on syntynyt hiljalleen ensin äidin ajatuksesta uudesta lapsesta ja myöhemmin isän suostumuksesta. Tarkoittaako suuri perhe automaattisesti uskonnollisia asioita? Ilmeisesti moni ajattelee niin kun siitä on minulta kyselty aina tietyin välein. Iso perhe herättää monia tunteita. Toiset kauhistelevat, toiset ihailevat ja jotkut sanovat meitä rohkeiksi. Oli myös aika, kun perheemme koosta heitettiin usein vitsiä. Siitä olen kirjoittanutkin blogissa aiemmin ja se tuntui välillä todella ikävältä. Onneksi se on nyt vähentynyt paljon.

Nyt me vanhemmat olemme eläneet jo aika monta vauva-arkea läpi ja elämässä ei voisi olla mitään parempaa. En tiedä mitään niin ihanaa kuin oman perheeni. Se on suuri, se kääntää välillä muiden katseita ja herättää kysymyksiä, mutta meille se on normaali, oma, rakas ja tärkeä...meidän perhe.

Ähtärin eläinpuistossa

Tätä reissua oli suunniteltu ja odotettu. Vihdoin koitti se päivä kun edessä oli reissu kohti Ähtärin eläinpuistoa sekä mökkiä. Matkaan lähdimme lasten sekä äitini ja siskoni kanssa. Mutta ennen matkaan lähtemistä aiheutti pakkaaminen harmaita hiuksia. Voitte varmasti kuvitella, kun tämmöinen kööri lähtee liikkeelle niin tavaraa "tarvitaan" paljon. Todellisuudessa puolet oli turhaa mutta niitä olisi voinut tarvita. Ja yllättäen unohdin pakata itselleni pitkähihaisen, onneksi autosta löytyi yksi. Kyseessä oli vain yhden yön ja kahden päivän reissu ja tavaran määrästä olisi helposti voinut luulla, että olemme suunnilleen muuttamassa, heh. Kun sitten saimme sullottua itsemme kokonaan autoon suuntasimme auton nokan kohti määränpäätä. Ensimmäisen vartin aikana ainakin kaksi kysyi, joko kohta ollaan perillä.

Ähtäriin saavuimme perille kahden aikaan päivällä ja meille jäi aikaa kiertää eläinpuisto nelisen tuntia. Mukana oli rattaat sekä manduca. Lisäksi otimme vielä kärryt, joissa Aino kökkikin suurimman osan päivästä. Lisäksi kylmälaukku kulki siellä kätevästi. Välillä niitä oli ikävä kuljettaa perässä, mutta todellisuudessa ilmankaan ei oltaisi tämän porukan kanssa selvitty. Ja kuten näihin lapsiperheiden reissuihin kuuluu niin eipä kauankaan kun Aino kiukutteli jo ensimmäistä kertaa. Syy voi olla ihan pienikin, mutta jos se ei neitiä miellytä, niin sen saa kyllä huomata. Heh, kehen lie on tullut. No mutta näistä yleensä selvitään pienellä itkulla (joskus itkupotkuraivarilla), huutamisella ja lopulta mökötyksellä. Kyllä siinä jo mielessä kävi, että kuinkahan jaksaa koko kiekan, mutta hyvin se sujui. Kolme kertaa taisi Ainolla olla huonompi hetki ja eläimet kuulemma haisi. Mutta aika helpolla päästiin.

Eläimistä lapset odotti jostain syystä kovasti susia. No ne onneksi löytyi perimmäisimmästä aitauksesta auringosta loikoilemasta. Lapset näki sudet ja hyvä niin, sillä ainakin saukot, ahma ja ilvekset jäivät näkemättä. Lopulta lasten ja meidän aikuisten suosikeiksi valikoitui karhut ja varsinkin ne pienimät. Niitä katseltiinkin pitkä tovi ja kenelläkään ei ollut kiire eteenpäin. Pystyi jopa samaistumaan hieman karhuemoon, joka makoili kalliolla ja katseli lastensa temmellystä rauhallisin mielin välillä päätään kohottaen, että minne se yksi hävisi. Ihan huippu tapauksia.

Eläinpuiston kiertämiseen meillä taisi mennä 3h40min,  eli kerettiin juuri kiertämään ennen puiston sukeutumista. Jos meinaa mennä vielä kotieläinpuolelle ja syödä pidemmän tovin kuin puoli tuntia eväitä niin kannattaa kyllä varata reilusti aikaa. Lisäksi Ähtärissä on mahdollista mennä myös kotieläin puoli ja silloin tuo neljä tuntia tuskin piisaa. Lapset kyllä jaksoi kierroksen todella hyvin. Hugo torkkui välillä unet manducassa ja istuskeli välillä rattaissakin. 

Eläinpuiston jälkeen ajelimme mökille (Ähtäri Zoo Campingiin), joka sijaitsi ihan eläinpuiston vieressä. Matka oli kivan lyhyt, mökit siistejä ja niin hienolla paikalla. Oli pomppulinna, minigolffia, leikkipuistoa sekä kiva ranta jossa kävimme kahlailemassa. Viihdyimme kyllä todella hyvin. Illalla lapset eivät olisi malttaneet mennä ollenkaan nukkumaan, mutta viimein yhdeltätoista kaikki lapset olivat unessa.  

Ilma vaihteli aika paljon. Välillä päälle sai pukea pitkähihaista ja välillä aurinko lämmitti oikein kunnolla. Mutta eipä tuo viileäkään haitannut. Kaikilla oli oikein mukavaa ja päivä oli oikein onnistunut. Lisäksi oli oikein kiva päästä hieman mökkeilemään.

Oletteko te käyneet tänä kesänä Ähtärin eläinpuistossa? Jos ette, niin suosittelen. On kyllä joka kerta yhtä ihana paikka.

Maistaa pitää...

...mutta ei ole pakko syödä kokonaan. Näin toimitaan meillä kotona. Kaikki ei voi tykätä kaikesta ja osalle toisen lemppari voi olla toiselle inhokki. Muistan niin elävästi kuinka hoidossa pakotettiin syömään siskonmakkarasoppaa. Oksennus kurkussa ja vedet silmissä koitin saada sen alas. Ja koko lautasellinen piti syödä. En muista tarkalleen minkä ikäinen olin, mutta alle eskari-ikäinen kuitenkin. Ja vielä päälle kolmekymppisenä muistan sen vieläkin niin hyvin. En todellakaan ole syönyt sen jälkeen siskonmakkarasoppaa enkä tule syömään. 

Toinen mistä on jäänyt elinikäinen kammo on vesimeloni. Meillä oli esikoulussa monesti välipalalla vesimelonia kulhossa. Muistan kuinka jouduin joka kerta maistamisen jälkeen syömään koko kipollisen. Kuinka yksi ope istui pöydässä vahtimassa että söin ihan kaiken. Oksennus kurkussa koitin tunkea pala kerrallaan suuhun jotain mitä inhosin. Muistan kuinka kammosin niitä päiviä kun välipalalla oli melonia. Voitte varmasti arvata lopputuloksen. Elinikäinen yökötys vesimelonia kohtaan oli syntynyt. Salaateista nypin ne pois tai skippaan koko salaatin. Välillä maistan mutta yökkörefleksi iskee heti.

Nuo kaksi tilannetta on jäänyt niin elävästi mieleen, etten todellakaan halua koskaan lasten kokevan samaa. Siksi meillä on sääntönä, että kaikkea uutta maistetaan mutta ei todellakaan pakoteta syömään. Pakottamalla ei saa hyvää tulosta aikaan, enkä kyllä usko että nykypäivänä monikaan enää harrastaa tuota. Tai ainakin toivon niin.

Meillä onneksi lapset suostuvat helposti maistamaan uusia juttuja ja toivon että heillä säilyy yhtä avoin asenne kaikkea uutta kohtaan. Joskus käynyt niinkin, että ekoilla kerroilla jotakin uutta on inhottu, mutta myöhemmin se onkin ollut ihan lempparia. Vesimeloni on lasten suosikki ja olen koittanut jättää oman ällötykseni sivummalle. Olen jopa välillä maistanut ihan pikkuisen palan, jotta olisin esimerkkinä. Oksennus nousee edelleen kurkkuun ja tänään aamupalalla kun lapset söivät melonia en maistanut. Pelkkä haju otti nenään.

Onko sinut pakotettu pienenä syömään jotakin, mitä et olisi halunnut?

Siitä se ajatus sitten lähti

Minua on pyydetty kakkuhommiin tässä reilun viikon kuluttua. Tällä kertaa kakut tulevat minulle vain päällystettäväksi. Olen tehnyt kakut yleensä päältä massalla ja reunat kermalla, mutta tällä kertaa kyseiset kakut tulevat vallan massalla. Koska edellisen sokerimassakakun teosta on kulunut jo kolmisen vuotta, päätin hieman harjoitella ja palautella mieleen mitä pitää ottaa huomioon.

Tänä aamuna tein nopeasti yhden kakkupohjan pellillä ja leikkasin siitä neljä pyöreää palasta. Kostutin pohjat ja sivelin väliin Piltin omenaista kuningatarsosetta sekä kermavaahtoa, lasten toiveesta. Sen jälkeen päällystin kakun voikreemillä ja laatikosta löytyvistä massoista kaulin päällisen. Päällisen levittäminen sujui hyvin, mutta itse ristiäiskakuissa pitää muistaa vielä tarkemmin katsoa, ettei mitään ylimääräisiä murusia jää alle jotka tuovat päälliseen kohokuvioita. 

Lopulta päätimme Iidan kanssa että laitetaanpa kakkuun pari koristetta. No lopulta homma lähti niin sanotusti kokonaan käsistä ja koristeltiinkin sitten vähän enemmän. Käytettiin kaikki jämämassat mitä laatikosta löytyi. Lopulta meillä oli minikokoinen ristiäiskakku ja siitä se ajatus sitten lähti ja pian me juhlittiin lasten nuken ristiäisiä, hih. Laitettiin pöytään muutamia keksejä, maissinaksuja, voileipiä sekä tietysti itse kakku. Lapset pyysivät vielä mummun naapurista kahvittelemaan.

No mutta tämä oli oikein hauskaa meistä kaikista. Äiti sai testattua kakun päällystämistä ja lapset pääsivät osallistumaan koristeluun ja olivat innoissaan pienistä juhlistaan. Eipähän olla meidän perheessä ennen vietetty näin hienoissa merkeissä nuken ristiäisiä, vaikka muuten kaikenlaisia juhlia ollaankin nukeille pidetty.

Lasten kanssa hammaslääkärissä

Eilen oltiin lasten kanssa hammaslääkärissä, kun Ainolla ja Hugolla oli molemmilla aika. Ihka ensimmäistä kertaa meille tuli ajat järkevästi, kun lapset tarkastettiin peräkkäin. Yleensä ne ovat olleet parin päivän välein, joten nyt olin enemmän kuin tyytyväinen. Täällä päin ajat tulevat lapsille automaattisesti, eikä niitä tarvitse varailla itse, mikä on toisaalta hyvä juttu.

Ensin oli Ainon vuoro. Epäilin ettei tyttö uskaltaisi tai haluaisi avata suutansa ollenkaan, mutta mitä vielä. Suu aukesi hienosti heti kun sanottiin että kurkataan suuhun. Pieni harjoittelu kotona oli siis tuottanut tulosta. Aino antoi tutkia hyvin ja lääkäri saa ekstra pisteet siitä kuinka hienosti selitti Ainolle koko ajan mitä tekee ja näytti pientä peiliä jolla vilkuili suuhun. Kaikki hampaat oli kunnossa ja saimme kehua hyvästä harjauksesta. Sitten Aino sai valita itselleen hammasharjan, sai tahnaa, purkkaa, pastilleja ja tarran. Ja niistäkö hän oli vallan innoissaan. Myös Matias ja Lumi saivat itselleen omat purkkapaketit henkisenä tukena olemisesta, hih.

Sitten olikin Hugon vuoro. Onneksi poika ei vierastanut lääkäriä yhtään vaan näytti suloisen hymyn, jolloin vilahti myös kaksi hammasta. Lääkäri kyseli onko niitä enempää ja näytin pojan ikeniä, ettei ole. Katsoi pikaiseen, sanan pikaseen voisi korostaa hih, vielä noita kahta hammasta paremmin. Kysyi kuinka harjaillaan ja sanoin että aamuin ja illoin. Ja koska nieleskelee vielä tahnaaa niin käytetään sitä vain illalla ja aamusta vesipesu ja tämä on kuulemma ok näin alkuun. Tutin syönnistä kyseltiin ja suositukseksi saatiin että kunhan kaksivuotiaaksi mennessä oltaisiin päästy eroon siitä. Sen jälken Hugo sai oman harjan, jonka jälkeen vilkutimme heipat.

Oli kyllä todella nopea käynti. Kymmenessä minuutissa oli molemmat tarkastettu. No mutta eipä noiden pienten hampaita sen paremmin yleensä syynätä. Pääasia että siinä ajassa näki kaiken olevan kunnossa ja lapsille jäi positiivinen kokemus hammaslääkäristä. Tällä kertaa ei myöskään kuultu siitä kuinka mehua vaan vähän, karkkia karkkipäivänä ja ei syötetä samalla lusikalla. Ne toki tiedänkin jo, sen verran monta kertaa ne ohjeet kuullut, heh. Ja taitaa olla niin että suuhygienisti niistä yleensä puhuu. Kun pääsimme kotiin Aino sanoi monta kertaa kuinka kivaa hammaslääkärissä oli ja kuinka hänellä on paljon hampaita.

Mitä mieltä muiden lapset ovat olleet hammaslääkäristä?

Ai niin, Hugo oppi eilen konttaamaan. Miten suloinen näky hän onkaan. Instagramissa ja facebookissa meitä seuraavat sen ovat voineet jo nähdäkin, hih.

Lapset leipoo

Meidän Iida on käynyt koulun järjestämässä kokkikerhossa kerran viikossa ja on tykännyt siitä todella paljon. Ihanaa kun tämmöisiä kerhoja järjestetään. Kerhossa on leivottu sekä tehty ruokaa ja tämän myötä Iida on tykännyt kotonakin osallistua enemmän ruuan laittamiseen. Ja tottakai kun yksi auttaa niin pian on monta pientä apuria auttamassa. Lapset halusivatkin leipoa kauralastuja ja niinpä neljä isointa ryhtyi tuumasta toimeen ja äidin valvovan silmän alla valmistivat herkullisia keksejä. Keittivät vielä kahvia ja pyysivät mummun ja papan herkuttelemaan.

Minusta on ihana kun pienillä riittää intoa ja he ovat saaneet olla paljon auttamassa minuakin kun leivon tai teen ruokaa. Ainesten mittaaminen ja sekoittaminen on jännää puuhaa, pulla- tai sämpylätaikinan vaivaaminen ja siitä eri muotojen valmistaminen hauskaa. Mutta parasta taitaa olla se maistelu ihan joka välissä, varsinkin sitten kun on oikeasti valmista. 

Nämä lasten valmistamat kauralastut syntyvät kyllä hetkessä ja ovat oikein maistuvia. Niinpä ajattelin rustata ohjeen tänne, jos joku muu innostuu kokkailemaan pienten apureiden kanssa.

1. Mittaa kulhoon kaurahiutaleet, leivinjauhe, vehnäjauhot sekä sokeri. Sekoita keskenään.
2. Mittaa rasva kattilaan ja sulata se. Kun rasva on sulanut nosta kattila pois liedeltä.
3. Kaada aiemmin sekoittamasi ainekset kattilaan ja sekoita.
4. Lisää lopuksi muna ja sekoita vielä hyvin.
5. Nostele taikinasta teelusikalla pieniä nokareita pellille leivinpaperin päälle.
6. Jätä nokareiden välille n. 10cm tila.
7. Paista 200 asteisessa uunissa noin 5 min.
8. Anna jäähtyä hetki ennen kuin siirrät keksit pelliltä lautaselle.
9. Herkuttele.

Nämä ovat kyllä todella nopea ja helppo tehdä. Lapsilla oli kivaa ja mikä parasta, keksit myös maistuivat oikein hyvältä.

 Tykkääkö teidän lapset leipoa tai auttaa ruoanlaitossa?

Lapsi muuttaa arkea

Oletko huomannut, että äitiyden myötä moni asia on muuttunut? Vaikka sitä kuinka ajattelee, ettei lapsi nyt niin paljon sitä arkea muuta, niin hämmästyttävän paljon sitä kuitenkin tapahtuu. Ja oikeasti, ei siihen pysty edes kunnolla valmistautumaan. Joka tapauksessa se yllättää jollakin tavalla, kyllä se lapsi muuttaa arkea.

Omalla kohdalla voin sanoa että jos yksin pääsee vessaan niin se on aika luksusta. Ja saavutus on myös se jos joku ei huutele oven takana ja kysele samalla kaikkea mahdollista maan ja taivaan väliltä. Minulla on myös melkein aina puhelin vessassa, sillä niin monta kertaa joku on sammuttanut valot. Kyllä, suurin moka remonttia aikoinaan tehdessä oli jättää valokatkaisin vessan ulkopuolelle. Ja pimeässä vessassa ei ole mitenkään kamalan mukavaa, joten puhelimella saa hyvin valoa jos ja kun sitä tarvitsee, heh. Nykyään myös suihkussa käyminen yksistään on jo aika saavutus, niinpä menen sinne yleensä kun lapset ovat jo nukkumassa. Nykyään sitä siis arvostaa enemmän niitä yksinäisiä vessa -ja suihkureissuja.

Ennen myös pystyi ostamaan kaupasta ihan mitä vain, ilman että ennen kotipihaan saapumista piilotat sen suklaapatukan, sipsipussin, karkkia tai muuta vastaavaa. Tai hätäpäissäsi kotimatkalla syöt pikaseen sen pienen suklaapatukan. Yleensä kyllä puran nuo vain nopeaan kassista pois, jos on tullut ostettua. Voin olla varma että monelta löytyy kotoaan jostakin kaapista tai laatikosta pieni kätkö, josta löytyy milloin suklaata tai milloin irttareita. Niitä sitten salaa koitetaan sieltä napostella. Joskus hyvällä ja joskus vähän huonommalla menestyksellä, heh. Meillä ainakin yleensä tuolla jälkimmäisellä.

Luksusta on myös se jos saat syödä rauhassa ruokasi, nousematta kertaakaan pöydästä. Ennen kun nautit lounaasi rauhassa, niin nykyään hotkit sen nopeasti, että edes joskus saisit syödä sen lämpöisenä. Ja kuinka monet kerrat sitä ottaa kupin teetä ja lopulta se on kerennyt jo jäähtymään. Aika usein keitän teeveden pariin kolmeen kertaan ja lisäilen sitä tasaisin väliajoin teeni sekaan. Lopulta en kuitenkaan kerkeä juomaan sitä loppuun ja eikä se veden lisäilyn vuoksi enää oiken teelle maistu. Ja kuinka montaa asiaa sitä pystyykään oikeasti tekemään yhtä aikaa. Ennen ei ollut tietoakaan siitä että todellisuudessa sitä pystyy aika uskomattomiinkin suorituksiin. Kuinka välillä sitä tulee ihmeteltyä miten paljon asioita saa tehdyksi lyhyessäkin ajassa.

Nukkuminen on myös yksi asia joka on muuttunut lasten myötä paljonkin. En tiedä tuleeko sitä koskaan enää nukkumaan niin, ettei heräisi jonkun lapsen yskäisyyn tai "vaikerointiin". Jotenkin sitä on heti silmät ja korvat auki kuulostelemassa onko kohta noustava. Sellaista koiranunta se taitaa olla, mutta toisaalta haluan olla heti paikalla kun minua tarvitaan. Onnekseni mitään univelkaa ei ole kertynyt ja me nukumme kuitenkin ihan hyvin. 

Äitiyden myötä moni asia todellakin muuttuu. Esimerkiksi aikataulut pitää suunnitella aika tarkkaan. Itse varaan talvella melkein puoli tuntia siihen että pääsemme edes ulko-ovesta ulos ja kyllä siihen muinakin aikoina ainakin vartti on varattava. Varsinkin vauvan kanssa aikaa kuluu heittämällä enemmän. En osaa enää edes kuvitella millaista olisi kerta toisensa jälkeen lähteä ovesta ulos ja huolehtia vain itsestään tai tulla töistä kotiin jossa vastassa olisi vain koira tai mies. Millaista olisi tehdä asioita juuri silloin kun itseä huvittaa? Kuinka ennen imurointia ei mene melkein tuntia siihen että kerää tavarat, millaista olisi kun illalla ei kuuluisi tasaista tuhinaa? Kuinka harvoin pesukone pyörisi ja kuinka ikkunoista näkisi aina pihalle.

Vaikka lasten synnyttyä elämä on muuttunut paljon (kaikkea en tähän nyt listannut), niin olen enemmän kuin onnellinen. Olen keksinyt miten saan syötyä ruokani suht lämpöisenä (aloitan itse silloin kun lapset melkein syöneet) ja kuinka siivota niin että paikat pysyy edes hetken siistinä. Lapsi muuttaa arkea paljon, mutta ajan kanssa arki muovautuu niin että pian se vanha on muisto vain. Lasten kanssa pystyy tekemään paljon ja heidän kanssa kannattaakin tehdä. Alkuun jokin voi tuntua haasteelliselta, mutta kyllä se siitä lähtee sujumaan. Eipä sitä kauheasti ole tullut haikailtua sen vanhan arjen perään, vaikka joskus se teekupposen juominen rauhassa loppuun asti kuulostaisi oikein mahtavalta.

Muuttuiko sinun arkesi paljon lapsen/lasten synnyttyä vai pysyikö se melkein entisellään? 

Ne ihanimmat pipot sis. Arvonnan ja alekoodin

Tiedätkös sisko, että kesä lähestyy jo kovaa kyytiä ja meillä on aivan ihastuttavat pipot.

Ja niinhän se tekee ja vaikka kevät välillä lämmittääkin mukavasti, niin on pipolle ollut vielä käyttöä. Meidän lapset on kyllä muutenkin kovia pitämään pipoja. Viime kesänä Iidalla taisi olla melki joka päivä pipo päässä, hih. Ja mikäs siinä jos tykkää pitää, niin minun puolesta saakin. Lisäksi aamut ovat olleet sen verran viileitä kun lapset ovat lähteneet kouluun ja eskariin, että pipo lämmittää mukavasti.

Kun joku aika sitten tilasin NopsuPopsulta itselleni mitä ihanimman mustan ruusukepipon, huokailivat tytöt sen perään. Äiti se on niin kaunis, kuulin moneen kertaan. Voitte siis kuvitella kuinka onnellisia tytöt ovat kun heillä on nyt jokaisella ihan omat ruusukepipot ja vielä itse valitsemissaan väreissä. Itse olen ollut omaan pipooni niin tyytyväinen ja pitänyt sitä paljon. Nyt on ihana kun meillä kaikilla tytöillä on ruusukepipot ja voidaan vähän samistella.

Täytyy kyllä sanoa että jokainen pipo sopii kuin nakutettu käyttäjälleen. Ja nuo värit, niin herkullisia. Pipoja on pidetty joka päivä siitä asti kun ne meille kotiutuivat. Ne pysyvät hyvin päässä, eli malli niissä on oikein hyvä ja lisäksi ne ovat todella kaunista Suomalaista käsityötä. Ne myös kääntävät katseita, sillä onhan tuo ihanan iso ruusuke oikea katseenkääntäjä.

NopsuPopsulta saa myös aivan ihastuttavia pantoja. Kun pipo alkaa käydä kuumaksi voi ottaa tilalle pannan. Pannat ovat ihanan leveitä ja suojaavat varmasti hyvin korvat sekä päätä, jottei auringonpistos pääse heti yllättämään. Panta sopii hyvin niin pienemmälle kuin vähän isommallekin käyttäjälle. Aino ihastui ensin pipoonsa niin ettei olisi suostunut laittamaan mitään muuta päähänsä. Koitettuaan tuota pantaa tykästyi hän siihenkin. Lumi sen sijaan ihastui välittömästi pantaan ja ilmoitti sen olevan vain hänen.

Lopulta kuitenkin tytöt päättivät että voivat vuorotella. Heillä kun ei ole suurta eroa pään koossa niin se onnistuu. Tuo panta istuu kyllä kummallekin tytöistä hyvin ja saa nähdä tuleeko pannasta jossain vaiheessa kinaamista ja pitää saada myös toinen. Näinkin siinä voi nimittäin käydä, hih.

Jos pipot ja pannat ovat ihania, niin yhtä ihania ovat myös lippikset. Ai että olen ihan rakastunut niihin, varsinkin tuossa musta-valkoisessa värissä. Lippiksiä saa joko ruusukkeella tai ilman ja pitää kyllä sanoa, että tuo ruusuke tuossa lippiksessä on vaan niin kaunis. Hugon lippiksestä ei tietystikkään ruusuketta löydy, mutta ai että kuinka suloiselta hän näyttääkään se päässä. Ja mikä parasta lippa suojaa todella hyvin silmiä. Hugo on myös antanut lippiksen olla todella hyvin päässä eikä mitään nauhoja olla kaivattu. Aino ja Lumi ihastuivat lippikseen jossa on ruusuke, niinpä senkin kanssa vuorotellaan. Matias puolestaan haluaa pitää normaalia lippistä, mutta olen tullut siihen tulokseen että syksyksi on kyllä hommattava hänelle oma NopsuPopsun pipo. Olenkin ajatellut, että tämä pipo olisi aivan ihana.

Ilokseni saan järjestää teille yhdessä NopsuPopsun kanssa arvonnan. Niin mahtava juttu. Nyt sinulla on siis mahdollisuus voittaa haluamasi pipo, panta tai lippis NopsuPopsun valikoimasta. Miten sitten pääset mukaan tähän ihanaan arvontaan? Alta löydät ohjeet.

1. Mene NopsuPopsun sivuille TÄSTÄ ja valitse sieltä minkä pipon, pannan tai lippiksen haluaisit, jos voitat arvonnassa.
2. Sen jälkeen linkitä se blogini kommenttikenttään ja muista kirjoittaa myös sähköpostiosoitteesi.
3. Saat toisen arvan jos jaat/linkität tämän postauksen omassa blogissasi tai facebook-sivuillasi. Mainitsethan monella arvalla olet mukana.

Arvonta alkaa än yy tee nyt ja on voimassa viikon. Eli aikaa osallistua on 20.5.2016-27.5.2016 klo 23:59 asti.

Sain myös alekoodin, joka on voimassa tämän viikon loppuun. Koodilla melukylä saat -20% NopsuPopsun tuotteista. Hyödyntäkää ihmeessä myös tuo alekoodi.

*Postaus toteutettu yhteistyössä NopsuPopsun kanssa.
  Pipot, panta ja lippikset saatu. 

Kevään parhaimpia leikkejä

Ulkona paistaa aurinko ja se houkuttelee pihalle. Kuinka mukavasti se jo lämmittää ja ne tuoksut. Ah mä rakastan kevään tuoksua, siinä on vaan sitä jotakin. Ja ne äänet. Lintujen sirkutusta variksen raakuntaa ja paljon muuta. Joutsenten lentoa on kiva katsella ja luonnon heräämistä kiva seurata. Löydettiin pihasta eilen ensimmäiset leskenlehdet. Mahtavaa on myös se että ulkovaatteet ovat vaihtuneet ohuempiin ja lapset tykkäävät valtavasti. Pihasta löytyy valtavasti tutkittavaa ja uutta tekemistä, kaikki puhkuvat intoa, onhan kevät.

Kevään parhaimpia leikkejä lasten mielestä taitaakin olla kuravellin keittely ja valmistaminen. Lätäköistä kahmitaan vettä lapiolla ämpäreihin, kastelukannuihin, kippoihin ja purkkeihin. Sitten päälle kaikkea mahdollista, kuten oksia, hiekkaa, havunneulasia, käpyjä, heinää ja ihan kaikkea mahdollista. Tämän jälkeen tietysti "maistellaan" herkkuja. Välillä tuottaa pienoisia ongelmia esittää lapsille, että voi nam kuinka hyvää tämä suklaakakku on, kun kädessä on ihan järkyttävältä tuoksuva kuravelli, heh. Hiekkalaatikko kuhiseekin jos jonkinmoisia kakkuluomuksia, joita sitten maistellaan porukalla. Välillä täytyy pitää myös taukoa ja piipahtaa keinumaan, pyöräilemään tai pelaamaan jalkapalloa. 

Aino on kyllä ihan hurahtanut leikkimään ulkona vedellä, hän tyyliin makaa itsekin siellä kokonaan. Ja olen kyllä antanutkin maata, vaatteet saa aina pestyä. Toki siinä vaiheessa kun hän istuu lammikossa ja kaataa vettä päälleen, niin kehotan tulemaan pois, varsinkin jos kurahousut on unohtunut pukea. Hyvin nuo vaatteet kyllä pitää vettä, muttei ne nyt ihan kylpyä kuralammikossa kestä, hih.

Kun on sitten aika lähteä sisälle, on näky aikamoinen. Niinä hetkinä todellakin toivoisin että meillä olisi kuraeteinen. Rukkaset valuvat vettä, housut ovat yltäpäältä kurassa, pipot ovat mustana, kun niitä on korjattu kurasilla hanskoilla paremmin päähän ja lasten naamat ovat täynnä hiekkaa tai ainakin Ainolla on melki joka kerta. Taitaa sitä kyllä löytyä myös jonkin verran suusta.

Keitelläänkö teillä kuravellejä?

Kun ulkona sataa

Saappaille on nyt todellakin ollut käyttöä, sillä ainakin täällä päin on nyt sadellut ihan kiitettävästi. Pieni tihku ei toki ulkoilua haittaa, kuralätäköissä hyppiminen on mukavaa puuhaa ja hiekasta ja vedestä syntyy kiva velli, mutta kyllä me aika nopeasti tullaan sisälle jos vettä lähtee tulemaan enemmän. Kun ulkona sataa keksitään jotain muuta tekemistä.

Nyt on sitten tullut piirreltyä, muovailtua taikahiekalla, luettua kirjoja ja pelailtua erilaisia pelejä. Peleistä Kimble on osoittautunut oikeaksi suosikiksi. Sitä pelaillaan koko perheen kesken ja Matias on nimennyt itsensä oikein kimble mestariksi, hih. Hän on kyllä aika mestari siinä ja erittäin kova taktikoimaan. Myös muistipeli on sellainen jota lapset pelaavat paljon porukalla välillä myös vähän omilla säännöillä. Esimerkiksi kuka kerkeää keräämään nopeiten eniten pareja, kun kaikki kortit on levitetty oikein päin pöydälle. 

Välillä lapsille on myös iskenyt pieni tylsyys, kun mikään ylläolevista ei kiinnosta ja yhteistä leikkiä ei heti löydy. Silloin kuuluu usein se "mulla ei oo mitään tekemistä" huudahdus. Niinpä silloin keksitään jotain muuta. Ollaan rakennettu isoja torneja joko legoista tai palikoista, katseltu vanhoja valokuvia, otettu kuvia toisistamme, menty piilosta ja eilen rakennettiin myös maja ja sekös vasta olikin mukavaa. Parvisängystä muutama peitto roikkumaan ja niinpä meillä oli hetkessä maja kasassa.

Eilen vietettiin Lumin kanssa aikaa kahdestaan kirjastossa. Oli muuten ihanan rauhallista kun oltiin liikkeellä ihan kahden. Kirjasto onkin ihan kiva paikka, jossa käydä sateisena päivänä. Tuotiin kotio muutama mukava kirja ja eilen ja tänään niitä on ahkeraan luettu. Lumi sai nyt myös itselleen ihka oman kirjastokortin ja siitäkös hän oli kovin innoissaan. Lapset tykkää paljon kuunnella kun heille luetaan ja se on sellaista mukavaa yhteistä aikaa, jolloin kaikki istuu suhteellisen rauhassa paikoillaan. Myös Hugo jaksaa hyvin istua sylissä ja kuunnella satuja.

Mitkä on teidän sadepäivien lempi puuhia?

Suosinko jotakin lapsistani?

Meidän viisi lasta ovat kaikki erilaisia, jokainen niin oman luontoinen, joku vaatii enemmän kuin toinen ja jokainen käyttäytyy välillä hankalasti. On vauvaa, leikki ikäisiä, eskarilainen ja koululainen. Ikähaarukka on 7kk-10v, tylsää näiden kanssa ei siis tule olemaan. Onko joku lapsistani suosikki tai suosinko heistä jotakin? Riittääkö rakkaus varmasti kaikille? Miten varmistaa että jokainen saa tarpeeksi sitä yksilöllistä aikaa? Tämmöistä postausta minulta toivottiin ja tässä pohdintojani aiheesta.

Onko joku lapsistani suosikkini tai suosinko jotakin lapsistani välillä enemmän kuin muita? Tarkkailin itseäni jonkin aikaa ja tulin siihen tulokseen, etten ainakaan tietoisesti suosi ketään, eikä minulla ole suosikkia (sen jo kyllä tiesinkin). Vaikka joku käyttäytyisikin hankalasti ja olisi vaikea päivä takana, niin en silti ole huomannut suosivani muita silloin enemmän. Arkeen kuuluu myös niitä huonoja päiviä ihan kaikille, myös äidille. Koitan olla mahdollisimman tasa-arvoinen kaikkia kohtaan.  Jos ostan kaupasta jotakin yhdelle, niin en mene kotiin ennen kuin minulla on jokaiselle jotakin. Pyrin tarjoamaan kaikille viidelle samat mahdollisuudet kaikkeen.

Hugo nyt toki tarvitsee äitiä eniten ja muut lapset tämän ymmärtävät. He eivät pidä sitä suosimisena, enkä kyllä itsekään. Toki varsinkin Aino on välillä mustasukkainen kun Hugo on sylissä, mutta kyllä sylistä löytyy tilaa myös Ainolle. Täällä blogissa, facebookissa ja instagramissa onkin näkynyt nyt paljon juttua ja kuvia Hugosta. Se ei kuitenkaan tarkoita että suosisin häntä jotenkin enemmän. Suukottelen, kuvaan  ja hassuttelen muiden lasten kanssa lähes yhtä paljon. Ongelmana on se, ettei he oikein enää pidä siitä että äiti sylissä pitäessä suukottelee kovasti, heh. Toki kaikilla on jo erilaiset tarpeetkin ja he tarvitsevat äitiä eri tavalla. Vanhemmista lapsista täällä näkyy vähemmän kuvia nykyään. Ihan vain sen takia, etten itse halua. He kyllä antaisivat laittaa kuvia vaikka kuinka paljon.

Entäs pystynkö rakastamaan kaikkia yhtä paljon ja samalla lailla kun heitä on noin monta? Tähän minun on helppo vastata, pystyn. Ihan rehellisesti pystyn tuon tuohon kirjoittamaan, sillä kummasti se oma rakkaus on riittänyt lasten lisääntyessä. Se rakkaus on syntynyt jo odotusaikana ja kun vauva on nostettu rinnalle on rakkaus suorastaan roihahtanut. Sillä sekunnilla kun vauva on sylissä olen rakastanut häntä niin kuin hänen sisaruksiaan. En enempää, vaan saman verran. Ainakin siltä se on tuntunut. Rakkaus on kasvanut sitä mukaa kun lapsia on tullut lisää. Alkuun mietin itsekin että riittääkö rakkaus vielä viidennellekin, mutta jo odotusaika osoitti, että kyllä se riittää. Ihan kuin sydämeni kasvaisi jokaisen pienen jälkeen ja sinne mahtuu taas ekstra määrä rakkautta.

Jos minun pitäisi kertoa ketä lapsistani rakastan eniten, niin en todellakaan osaisi vastata tuohon. Sehän on täysin mahdotonta, joten onneksi sellaista ei tarvitse koskaan tehdä. Kukaan lapsistamme ei ole koskaan maininnut, että rakastaisin jotakin toista enemmän kuin toista. Se vasta olisikin kamalaa kuultavaa, jos joku lapsistani kokisi niin. Sanon usein rakastavani heitä.

Entäs kun lapsia on monta, miten taata jokaiselle kahdenkeskeistä aikaa? Tämäkin on onnistunut tähän asti aika kivuttomasti. Sen kahdenkeskeisen ajan ei tarvitse olla pitkä. Matias tykkää että pelaan hänen kanssaan kimbleä, Lumi ja Iida tykkäävät että käyn heidän kanssaan kaupoilla, ja tietysti niin että toinen pääsee kerralla mukaan. Myös Matias tykkää käydä kaupassa. lapset pääsevät välillä mukaani viemään koiraa lenkille tai teemme jotakin muuta jonne otan vain yhden lapsen mukaan. Ainon tarvitsee päästä päivittäin syliin tankkaamaan läheisyyttä ja hän haluaa monesti minut mukaan leikkeihin. Aina jotakin pientä aikaa järjestyy jokaiselle lapselle. Ja se on ainakin nyt tuntunut riittävän kaikille hyvin.

En halua kuulostaa siltä että elämä olisi pelkkää ruusuilla tanssimista, sillä sitä se ei todellakaan ole. Tottakai jos joku lapsista on hankala koko päivän kiristelee hermojani. niin ärsyttäähän se suunnattomasti, mutten silti suosi ole ainakaan huomannut suosivani toista. Annan lapselle tilaa käsitellä omia tunteita ja sitten käydään niitä yhdessä läpi. Elämään kuuluu erilaiset tunteet ja se on normaalia. Voin myöntää että kyllä joskus kun on iskenyt mahatauti tai kaikki lapset huutaa ja tilanne on suoraan sanottuna kaamea, niin mielessä käy ajatus että mitä ihmettä mä ajattelin kun joskus halusin lapsia ja vielä näin monta. Mutta yleensä se jää siihen, enkä mieti sitä taas enempää.


Kiitos kaikille edelliseen postaukseen kommentoineille. Vastailen niihin vielä tänään. Eilen päänsärky kaatoi minut sänkyyn, mutta nyt alkaa jo helpottaa.

Niin ne lapset oppii

Meidän Lumi on ollut ahkera polkupyöräilijä niin kauan kun ekoja kertoja sen kyytiin nousi. Jo vuosi sitten yritettiin ottaa apupyörät pois, mutta tytöllä ei rohkeus riittänytkään eikä hän noussut pyörän selkään enää ollenkaan. Apupyörät laitettiin sitten takaisin, koska niin paljon Lumi siitä polkemisesta vain nautti. Päätettiin J:n kanssa silloin että koitetaan uudestaan vuoden kuluttua, jos tytöllä olisi silloin paljon rohkeutta.

No keväällä kaivettiin sitten pyörä taas esille ja J nosti apupyöriä niin ettei ne olleet enää koko ajan maassa vaan tasapainolla piti itse pitää pyörä pystyssä. Katseltiin monen monta kertaa kuinka tyttö polkee ja apupyöriin ei turvautunut enää juuri lainkaan. Oli aika sanomattakin selvää, että nyt jos koskaan olisi oikea hetki napata pyörät pois.

Ja eilen sitten J vei tytön pyörän talliin ja nappasi apupyörät pois. Sillä välin minä hain sisältä kypärän ja suostuttelin Lumia nousemaan kohta pyörän kyytiin. Se olikin aika hankalaa, sillä Lumia alkoi jännittää aivan älyttömästi ja sain vakuutella tytölle monesti että olen koko ajan ihan lähellä ja pidän vaikka alkuun kiinni pyörästä. Ja niin hetken suostuttelun jälkeen Lumi oli valmis nousemaan pyörän selkään.

Kuva napattu puhelimella kuvatusta videosta, kun innoissani unohdin ottaa valokuvia. :)

Ensin pidin vähän satulasta kiinni ja hyvin sujui. Sitten päästin irti mutta juoksin vierellä, valmiina nappaamaan kopin jos meinaa kaatua. Pian Lumi sanoi että älä pidä kiinni, johon vastasin että enhän mä pidäkkään enää kun niin hyvin menee. Voi sitä riemun määrää kun Lumi huomasikin että polkeminen sujuu ihan yhtä hyvin kuin silloin kun oli apupyörät alla. Ensin liikkeelle lähdössä oli hieman ongelmaa kun ei ollutkaan apupyöriä, mutta muutaman yrityksen jälkeen tyttö hoksasi homman ja sen jälkeen on mennyt kuin vanha tekijä.

Voi sitä ylpeyden tunnetta joka minusta pursusi, kun pieni iso tyttömme oppi jälleen uuden taidon. Olin myös niin ylpeä siitä että vaikka Lumia selvästi jännitti ihan hirveästi, hän luotti meihin vanhempiin että emme olisi ottaneet pyöriä pois jos emme olisi olleet varmoja että hän onnistuu. Se hymy joka Lumin kasvoilla oli koko eilisen päivän sai tämän äidin herkistymään. Se aito onni ja tunne omasta onnistumisesta oli niin mahtavaa katseltavaa.

Koko eilisen päivän Lumi istui pyörän kyydissä, polki minkä kerkesi ja vauhtikin oli jo hurjaa. Sama jatkui tänään, kun heti aamupalan jälkeen suunnattiin pihalle. Onneksi Lumin sairaus ei ole nyt este pyöräilylle vaan sitä saa tehdä niin paljon kuin haluaa. :)

Mukavaa lauantaita kaikille!

Meidän koti: Lastenhuone

No niin, nyt lastenhuone on siinä vaiheessa että voi sitä teillekkin esitellä, jännää. :) Muutamat listat vielä uupuu (ikkunan ja pikkuikkunan ympäriltä sekä molempien oviaukkojen kohdalta. Samoin puuttuu vielä muutama jalkalista. Lisäksi sänkyyn tehdään köysitikkaat,vaikka hyvin nuo tuntuu sinne pääsevän ilman niitäkin) mutta ei anneta sen häiritä. :) Laitan nyt eilisessä postauksessa vilahtaneen kuvan huoneesta siinä tilassa kun remontti alkoi.

Halusin huoneen seinistä ihan valkoiset, samoin huoneeseen tuleva pöytä maalattiin uudestaan valkoiseksi ja samoin parvisänky sai uutta väriä pintaan sen lisäksi että sitä madallettiin paljon. Väriä huoneeseen tuo matto, päiväpeitteet ja lelut. Kattoon ripustin jo aikaisin tekemäni viirin. Tällä hetkellä seinällä on yksi sisustustarra jossa lukee runo Mistä on pienet tytöt tehty. Sama on ollut hakusessa poikien versiona, mutten ole löytänyt (tai löytyy niitä muttei samaa mallia kuin tuo tyttöjen versio). Kunhan sellaisen löydän niin tiedän sille jo hyvän paikan. Isompi sisustustarra tulee jos tuo pysyy tuossa seinällä hyvin ja jos löydän omaa silmää miellyttävän. Tauluhyllyt ovat ikeasta ja niitä on ostettava ainakin yksi lisää jonka saa tuon runon alle.

Ja tältä huone näyttää nyt.. 

Mielestäni huoneesta tuli kivan näköinen ja sellainen jossa on nyt tilaa leikkiä ja touhuta. Ikkunan alle sijoitettu pöytä on minun lapsuudestani. Äitini sen joskus on meille teetättänyt ja on ihanaa että se palvelee nyt myös meidän lapsia, hieman eri sävyssä vain. Lisää tilaa tuo se että sängyt ovat päällekkäin. Verhon tilasin Anttilasta ja ihastuin siihen ensisilmäyksellä. Päätin ottaa vain yhden, sillä toinen verho olisi ollut vain tiellä. Huoneessa on kuitenkin pimentävä rullaverho joten verho on vain sisustuselementti. :)

Sitten minnes ne kaikki lelut on piilotettu?
Huoneen yhteydessä on tuo paljon mainittu välikkö. Siellä on korkea lipasto (kaksi ikeasta ostettua lipastoa ruuvattu päällekkäin ja sitten seinään kiinni), yksi ikeasta (samaa sarjaa) kaappi, leikkikeittiö sekä nukenrattaita, potkuautoja sun muuta.

Välikössä on lisäksi säilytetty jonkin verran vaatteita. Valkoisen korkean kaapin päällä on mm:ssa meidän juhlavaatteita, takkeja (välikausi ja talvi), ja sellaisia vaatteita joita käytetään harvemmin. Remontin alussa siinä ole myös alempana rekki, mutta se piti ottaa pois jotta hylly mahtui siihen. Sain idean että laitetaan lapsille oma rekki jossa voi säilyttää mekkoja ja takkeja. Sille löytyikin heti kiva paikka ja voi että kun meillä on lapset leikkineet vaatekaupan myyjiä. :) Myös pikku S siellä järjestelee mekkoja uuteen järjestykseen.

Loppuun vielä pieniä paloja huoneesta

Sellainen tuli meidän pikku S:n ja pikku E:n huoneesta.
Minä tykkään, lapset ihastui täysin ja kai se J tykkää myös. :)

Mitäs mieltä sinä olet tästä huoneesta?

Reumapolikuulumisia

Tänään lähdettiin J:n ja kolmen nuorimman lapsen kanssa Tampereelle, sillä isolla S:llä oli reumapoli käynti. Vaikka sitä tietää että kaiken pitäisi olla hyvin, niin aina nämä päivät saa ihon kananlihalle, sydämen lyömään pari ylimääräistä lyöntiä ja päässä jyskyttää ajatus, että kai varmasti olen tarkkaillut tytön vointia tarpeeksi. 

Perillä oltiin jo hyvissä ajoin ja ilmottauduimme automaatille..kyllä se oikea ihminen siinä luukulla oli kivempi juttu..harmi kun sen mukavan ihmisen on "korvannut" nyt kone. :( Menimme jo todella tutuksi tulleeseen aulaan odottamaan lääkärille pääsyä. Minun vatsanpohja oli täynnä perhosia mutta iso S leikki innoissaan eikä häntä jännittänyt yhtään. Pian tulikin meidän vuoro ja menimme lääkärin vastaanotolle kahdestaan ison S:n kanssa, J jäi muiden kanssa leikkipaikalle.

Ensin oli perinteiset kyselyt ja ilokseni sain kaiken vastata olevan mallillaan. Sanoin kuitenkin että edelleen usein vasen jalka koukussa levossa, vaikkei arista sitä mitenkään. Syykin siihen taisi selvitä, sillä oikea jalka on lyhyempi. Oikean jalan alle laitettiin sentin paksuinen palikka, jolloin jalat näyttivät suht suorilta. Sitten katsottiin jokainen nivel, pään taivutukset, varpailla seisominen, kantapäillä seisominen, pituus ja paino. Kaikki niiltä osin kunnossa. Sitten vielä ultrattiin ja sekin näytti kaiken olevan kunnossa.

Sitten puhuttiin lääkityksestä ja lääkäri tuli siihen tulokseen että lääkitys puretaan KOKONAAN!!!:D Noi sanat oli musiikkia korvilleni. Ei enää lääkkeitä, ei huonoa oloa, ei oksentelua, ei ylimääräistä kiukkua! Jipii, kyyneleet siinä meinasi nousta silmiin. Tämä ei tietenkään silti tarkoita että kaikki olisi nyt lopullisesti hyvin. Lastenreuma on nyt unitilassa, mutta voi herätä vaikka viikon, kuukauden, vuoden tai parinkymmenen vuoden päästä koska vaan tai sitten se ei enää koskaan kiusaa meitä. Nyt kestää noin kuukausi kun lääkkeet poistuu elimistöstä ja tämä tarkoittaa meille vanhemmille tiukkaa seurantaa tytön oireista. Herkästi pitää ottaa yhteys jos jotakin ilmaantuu. Toivotaan tietysti että ei ilmaannu. :)

Koska selvää pituuseroa jaloista kuitenkin löytyi, olisi meidän mentävä röntgeniin. Oikeassa lonkassahan oli joskus pieni määrä nestettä, olisiko se hidastanut toisen jalan kasvua? Sillä ennen näin suurta eroa ei olla huomattu. Pelkäsin jo hieman että joudumme ajamaan röntgeniin jokin toinen päivä, mutta ihana hoitaja saikun saikin puhuttua meille heti samalle päivälle "valokuvauksen" niin kuin J aina isolle S:lle sanoo. :) Ennen röntgeniin menoa saatiin uusi aika joulukuun alkuun.

Päätimme että J menisi tytön kuvaukseen ja minä jäisin muiden kanssa odotustilaan leikkimään. No pikku E leikki nätisti, mutta pikku S itki koko ajan ja oli jo nälkäinen ja erittäin väsynyt. Kanssa odottajien kuuloa ja hermoja säästäen annoin tytölle tutin, jonka saa siis yleensä vaan unilla. Se auttoi vähän, kunnes itku taas alkoi. Päätin että nyt on hyvä tilaisuus mennä käyttämään pikku E vessassa jolloin pikku S hieman rauhoittuisi kun olisi muuta tekemistä. Samalla räppäsimme meistä peilin kautta muutaman kuvan. :) Pikku S kun rakastaa sitten katsella omia kuviaan, se onneksi rauhoitti (pahoittelen, mun puhelimessa on surkee kamera).

Röntgenistä saapui iloinen ja reipas tyttö. Hienosti oli mennyt ja oli kuulemma (oman kertoman mukaan) seissyt ihan paikoillaan ja lääkäri oli kehunut reippaaksi. Ja tottahan se on , kaiken kokemansa jälkeen tyttö on edelleen niin reipas.♥

Sairaalalta ajeltiinkin sitten herkuttelemaan hampurilaisilla koko porukalla. Samalla iloittiin näistä ihanista uutisista. Nyt vain toivotaan kädet kyynärpäitä myöten ristissä että reuma tajuaa pysyä unitilassa eikä tule meitä kiusaamaan. Nyt vielä jännitetään mikä on jalkojen kohtalo, tarvitaanko toimenpiteitä vai saako olla noin. Onneksi sen pitäisi selvitä lähiaikoina. :)

Tämmöisiä kuulumisia tällä kertaa.
Voin sanoa että olen onnellinen pienen tyttöni puolesta.♥

Sitä jaksaa kun on pakko

Olen tästä aiheesta jo ennenkin kirjoittanut, mutta nyt kirjoitan uudestaan..On vain pakko purkaa näitä jonnekkin.

Oli vuosi 2011 ja elettiin maaliskuuta. Iso S oli 1v11kk ja pikku E 3kk. Takana rankkoja öitä puolenvuoden ajalta ja väsyneet/huolestuneet vanhemmat. Yöllä ylös piti nousta välillä kymmenenkin kertaa ja ei suinkaan vauvan takia vaan tuon silloin miltei kaksivuotiaan. Tiedätkö sen tunteen kun heräät kamalaan huutoon ja kiljuntaan keskellä yötä. Yrität rauhoitella lasta, mutta koskea ei saa ja toinen ei edes ymmärrä mitä hänelle puhut. Huuto kestää parista minuutista kymmeneen minuuttiin ja ainoa asia mitä voit tehdä on itkeä sängyn laidalla voimattomana ja syyttäen itseäsi siitä kun et osaa auttaa toista. Tämä toistui joka ikinen yö monta kertaa yli puolen vuoden ajan. Lopulta se tunne puuduttaa ja istut sängyn vierellä silmissä pelkkää tyhjyyttä odottaen että toinen nukahtaa. Kun vihdoin kömmit takaisin peiton alle alkaa kuulua pienen ihmisen nälkäistä tuhinaa.

Vuosi 2011 oli elämäni rankin vuosi. Näin jälkeenpäin hoitokertomuksia lueskellessa sitä vaan ihmettelee että miten tuon kaiken on jaksanut ja pysynyt vielä järjissä. Kai sitä sillä hetkellä vain jaksaa kun on pakko.  Vuonna 2011 kuulimme että nyt jo viisivuotias tyttömme sairastaa lastenreumaa. Yöllisille huudoille löytyi vihdoin syy, kipulääkettä syötettiin, yön tyttö nukkui "unisukka" (= tukilasta) jalassa, aloitettiin lääkitys, fysioterapia, lukuisia käyntejä sairaalassa, verikokeita, nukutuksessa tehtäviä punktioita, verenmyrkytysepäilyn takia öitä sairaalassa (kahteenkin otteeseen) eristyksessä ja antibiootti suoraan suoneen. Kelaan lappujen täyttämistä, uuden sairauden kanssa elämään opettelemista ja siinä samalla hoidat pientä vauvaa jolla on jatkuvasti silmätulehduksia. Niiden takia ravataan lääkärissä, kunnes ties kuinka monennen tulehduksen takia saadaan lähete nukutuksessa tehtävään kyynelkanavien sondeeraamiseen ja siihenkään ei riitä se yksi kerta.

Lääkärissä ravattiin vuonna 2011 ja 2012 niin paljon, etten edes muista kuinka monta kertaa. Ihme kyllä meidän parisuhde ei tuosta kaikesta stressistä ja huolesta kärsiyt. Se muuttui vain lujemmaksi (vaikka välillä syytimme turhaan toisiamme keskellä yötä kun yritimme epätoivoisena rauhoitella huutavaa tyttöä) ja tuolloin elämä johon kuului lukuisia sairaalakäyntejä tuntui meille normaalilta. Näin kun nyt suuntaa katseet menneeseen voi nostaa itselleen, J:lle ja isolle E:lle hattua. Välillä kun luen noita kertomuksi miettii välillä että koska me tuollakin ollaan oltu. Sitä on välillä ollut niin väsynyt, ettei edes muista että ollaan oltu silloin jossain hoidoissa jne. Itku kurkussa selailin yksi ilta papereita ja meitin kuinka urhea pieni tyttömme on ollut. Niin paljon pelottavia juttuja tapahtui niin aralle tytölle. Paljon nukutuksia, lukuisia pistoksia mm.ssa verikokeiden, kanyylinlaiton ja lääkepistoksien takia, erilaisia tutkimuksia, lääkäreitä joka lähtöön ja vaikka mitä muuta.

Luin eräästä lehdestä hiljattain jutun jossa äiti kertoi tyttärensä lastenreumasta. Tuo tyttö on vuoden vanhempi kuin meidän iso S ja hänellä todettiin lastenreuma samana vuonna kuin tytöllämme. Sitä osasi niin tuntea äidin tuskan ja itkuhan sitä lukiessa tuli. Ihan kuin olisi meidän lapsesta kirjoitettu. Me emme ole vielä olleet missään leireillä/tilaisuudessa jossa on lastenreumaa sairastavia ja heidän vanhemmat. Aina on silloin ollut jotakin muuta jolloin olemme estyneet menemään. Vertaistuki olisi ollut näin jälkeenpäin ajateltuna alkuvaiheessa hyvä juttu, mutta silloin se ei vain tuntunut hyvältä. Ehkä sitä oli silloin niin pihalla kaikesta.

Nyt vuonna 2014 reuman tilanne on hyvä. Lääkitystä ollaan jo purkamassa. Viimeisestä nukutuksessa tehdystä punktiosta on kaksi vuotta. En voi sanoin kuvailla kuinka onnellinen olen tästä meidän tilanteesta. Se että tyttömme voi elää niin kuin terve viisivuotias on jotain niin mahtavaa.♥ Ainoa ero on se että hänellä on säännöllinen lääkitys. Voi kun tilanne jatkuisi näin aina vain!!