Ei juoksemista, ei hyppimistä!

Jos nyt niin koska tekisi mieli heittää taas ilmoille muutama ärräpää ja niin olenkin pään sisällä taas tehnyt.

Se alkoi sunnuntaina kun ulkoiltiin koko perheen kesken. Lapset juoksivat kilpaa nurmikolla ja aloin kiinnittää huomiota siihen kun Lumi näytti jatkuvasti siltä kuin lentäisi kohta nenälleen. Pyysin tytön luokseni ja kysyin tuntuuko missään kipua, sain vastaukseksi reippaan "ei tunnu" ja meno jatkui taas. Käskin J:n katsoa tytön juoksua ja kävelyä ja hän kiinnitti huomion tismalleen samaan asiaan. Tyttö liikkui kömpelösti, näytti tosiaan siltä kuin voisi hetkenä minä hyvänsä lentää nenälleen ja kävellessä selvästi liikkui hieman ontuen. Sanoin Lumille että ei juokse enää askeltakaan ja ottaa nyt ihan rauhallisesti.

Sisälle päästyä ontuminen jatkui. Otin tyttöä nilkoista kiinni ja toinen tuntui heti pullukammalta ja kuumemmalta kuin toinen. Oli selvää että oltiin jälleen menossa takapakkia parantumisen kanssa. Päätimme että nyt otetaan ihan rauhassa ja jalassa pidetään kylmää. Ei mennyt kauan kun Lumi alkoi valittaa kuinka kovasti nilkkaan koskee. Kyllä taas niin riipaisi sydämestä kun näki kuinka toinen kipuilee. Ei muuta sitten kuin kipulääkettä antamaan, joka on nyt mennyt enää kerran päivässä. Nyt on paluu kahteen kertaan jotta kivut saadaan pidettyä kurissa.

Onneksi meillä sattui eilen olemaan fysioterapia, jossa fyssari näki samoin tein että toinen nilkka on pullukampi selvästi yhdestä kohtaa. Onneksi ei tuolloin kuumottanut vaan oli yhtä lämmin kuin toinen. Selviä liikerajoituksia nilkan liikkeeseen ei ollut vielä tullut, mutta taittaahan jalka taas voimakkaasti sisäänpäin ja nilkkaa ei pysty pyörittämään. Fyssari totesi saman että otetaan liikuntarajoitteet takaisin. Ei siis hyppimistä eikä juoksemista. Tilannetta seurataan nyt kerran viikossa (niin kuin normaalistikkin) ja jos hälyttävästi pahenee niin yhteys tietty reumapolille, mutta muuten mennään näin. Onneksi poliaika on muutenkin kolmen viikon kuluttua viimeistään.

Se pettymys joka Lumin kasvoille tuli kun hänelle kerrottiin ettei saa juosta tai hyppiä oli musertava. Itse pidätin itkua minkä kerkesin. Lumin silmiin nousi kyyneleet, mutta tyttö ei päästänyt niitä ulos. Oltiin molemmat hetki hiljaa. Minulta vierähti kyynel, jonka nopeasti pyyhkäisin pois. Tuntuu niin pahalta jälleen tytön puolesta. Toivon todella että kun nyt alamme pitää jalkaa taas levossa voitaisiin tilanne saada rauhoittumaan. Eniten toivon ettei taas tarvittaisi punktiota.

Nyt sitten seurataan nilkan tilannetta ja toivotaan parasta. Kunhan kivut vaan saadaan pysymään poissa niin hyvä olisi sekin ainakin näin alkuun.