Piuhat poikki vaan

Olen monen odotuksen aikana sanonut, että tämä on sitten se viimeinen. Noh, ei ole ollut ja niinpä Hugon odotusaikana päätin että en viljele sitä sanontaa jokaiselle. Tarkoitus kyllä on että Hugo olisi tulevaisuudessakin kuopuksemme, mutta koskaan ei tiedä minne elämä kuljettaa ja mitä se tarjoaa (puhuu eräs vauvakuumeinen). Eräs asia on jäänyt Hugon synnyttyä pyörimään päähäni ja pistänyt pohtimaan, voiko toisella olla oikeutta sanoa näin toiselle ihmiselle?

Kun lähdimme synnytyssairaalasta kotio, monen kassin ja pienen aarteemme nukkuessa kaukalossa, huikkasimme kätilöille vielä heipat jolloin hän huhuili takaisin ihanaa vauva-arkea sekä toivotteli tervetulleeksi uudestaan. Katsahdin miestäni ja sanoin kätilölle, että kyllä nämä viisi taitaa nyt riittää ja mies taisi myhäillä siinä jotakin. Kätilöt taitavat kuulla tuon luultavammin jokaisen  juuri synnyttäneen suusta, joten hän tuskin otti tosissaan minun sanomisia. Käännyin vielä katsomaan käytävää ovelta päin, ennen kuin ovi painui takaisin kiinni. Tuntui ikävä pisto rinnassa ja herkistytti paljon. Vaikken erityisemmin pidä sairaaloista,  niin noiden ovien toisella puolella olen veittänyt upeat ikimuistoiset ensihetket oman lapsen kanssa, olen tuijottanut ja nuuhkinut vastasyntynyttä ja painanut mieleeni joka ikisen piirteen. Niiden ovien taakse jäi paljon muistoja.

Ensimmäiset päivät kotona olivat aika tunnemyrskyä ja itku tuli pienemmästäkin asiasta. En todellakaan olisi halunnut kuulla seuraavaa. "Noh kai ne piuhat nyt katkottiin samalla kun kerta lapset oli nyt tässä?" Oli hetken että mitä hittoa, kuka voi edes kysyä toiselta noin? En ikipäivänä voisi itse kysyä keneltäkään noin, varsinkaan juuri synnyttäneeltä joka muutenkin elää aika tunnemyrskyssä. Taisin vain vastata väkinäisen hymyn takaa, että minun piuhoihin ei kukaan koske. Ensinnäkin minusta se on joka ikisen oma henkilökohtainen asia, eikä todellakaan kuulu ulkopuolisille ja toisekseen, ei kukaan voi määritellä meidän perheemme kokoa ja puhua piuhojen katkaisusta, kun heistä lapsia on tarpeeksi. Onko toisella oikeutta edes vihjailla että hei sulla on mun mielestä noita lapsia jo liikaa?

Otin tästä itseeni oikein kunnolla ja olen märehtinyt tätä asiaa jo reilun vuoden. Alkuun päätin ettei blogi ole se paikka jonne tämän asian puran, mutta jos tällä pääsisin asiasta ylitse. En ymmärrä, että miksi tämmöinen kysymys minulle esitettiin? Ja miksei lasten syntymää pidetä niin ihanana ja ihmeellisenä asiana, kun lapsia on enemmän. Unohtuuko silloin se, ettei lapsen saaminen ole itsestään selvyys? Ja vaikka lapsilukumme olisikin täysi, niin en koskaan ole edes ajatellut, että menisin katkasemaan piuhani. Tuli kieltämättä tunne, ettei meiltä enää kaivata lisää lapsia, ettei mahdollisista seuraavista (mitä siis ei pitäisi olla tulossa) oltaisi enää iloisia .

Olen kyllä huomannut, ettei onnitteluita ole sadellut enää kolmannen lapsen jälkeen kuin muutamia, mikä on tuntunut todella ikävältä. Muistan pohtineeni, kun kaksi viivaa Hugosta tikkuun piirtyi, että mainitsenko koko odotuksesta edes täällä blogissa. Pelkäsin vastaanottoa ja sitä ettei kukaan iloitsisi puolestamme. Sitä, että joku sanoisi, ettei meidän tarvitsisi enää "tehtailla" lapsia tai laittaisit piuhat poikki vaan jne. Onneksi rohkaistuin ja sain aivan ihania kommentteja. Tämä äiti tirautti niitä lukiessa monet kyyneleet. Blogi olikin oikeastaan ainut paikka jonne niitä tuli kunnolla, muuten oli aika hiljaista.

On uskomatonta, mitä kaikkea jotkut ihmiset toisilleen laukovat. Tämäkin on kuitenkin todella henkilökohtainen asia, josta ei mielestäni tarvitsisi kysellä. On jokaisen oma asia katkotaanko piuhat kun perhekoko on täysi. Minusta ei siihen olisi, joten siksi en ole edes ajatellut sitä. Sillä tuo kysymys meni tunteisiin ja painui mielen sopukoihin. Onko toisella ihmisellä oikeus kysyä tämmöistä? Mitä mieltä sinä olet? Oletko joutunut kuulemaan samaa/vastaavaa?

Eikö nyt kuitenkin vielä yksi?

Vihjailua, utelua ja suoria kysymyksiä. Välillä myös suoranaista kettuilua lapsiluvusta. Toisten perhekoko tuntuu kiinnostavan aina. Oli kyseessä sitten yhden lapsen perhe tai suurempi perhe. Luulen että kuulemme kummastelua yhtä paljon kuin he keillä on yksi lapsi. Nämä ovat asioita jotka kiinnostavat. Miksi päädyitte isoon tai pieneen perheeseen? Miksi toinen ei jo tule? No eikö nyt kuitenkin vielä yksi niin saatte oikein  kunnon katraan, oman jalkapallojoukkueen?

Lapsiluku taitaa olla sellainen asia, ettei koskaan ole sitä oikeaa määrää. tai on yksi ns. oikea kaava. Jos sinulla on kaksi lasta, sekä tyttö että poika niin perheesi on täydellinen. Enää ei kuulu kyselyä, että kai te nyt vielä poikaa/tyttöä yritätte. Jos sinulla puolestaan on yksi lapsi, kuulet jatkuvasti kyselyä siitä milloin tulee toinen, kyllähän nyt sisarus pitää olla. Saattaa olla että kysyjällä ei käy edes mielessä, että ehkä pariskunta yrittää koko ajan, muttei tulosta synny. Tai he käyvät läpi rankkoja lapsettomuushoitoja, kohtaavat kerta toisensa jälkeen pettymyksiä tai eivät vain halua enempää. Tai jos sinulla on kaksi tyttöä tai kaksi poikaa, niin tarviihan se kolmas tehdä, jos sattuisi vaikka olemaan eri sukupuolta, sillä kyllähän nyt molempia pitää olla. Ensinnäkin lapsia ei niin vain tehdä ja mitä sukupuoleen tulee, niin eiköhän se ole ihan tuuria kumpi sieltä tulee, varmasti yhtä rakas ja odotettu.

No entäs sitten kun odotat neljättä, viidettä tai kuudetta. Alat kuulla mitä ihmeellisempiä vitsailuja siitä kuinka ette mahdu minnekään ja lapsiluvustanne tulee yhtäkkiä vitsi jolla voi vitsailla huoletta. Voin sanoa, että joistakin se voi tuntua kivalta heittää vitsiä siitä, mutta itsestä se ei tunnu kovinkaan mukavalta. Mitä siitä jos joutuu pakkamaan pari kassia matkatavaroita lisää tai ruokakasseja on muutama enemmän. Vaikka tavaraa lähtiessä luonnollisesti on enemmän, niin ei siitä nyt numeroa kuitenkaan tarvitse tehdä. Isolla perheellä on luonnollisesti enemmän sitä tavaraa, muttei me nyt mitään linja-autoa tarvita, heh.

Entä sitten jos meille tulisi vielä joskus se yksi, vaikka olemmekin kaikkialla huudelleet että lapsilukumme on täynnä. Totta kai mieli saa muuttua. Tällä hetkellä tämä kuitenkin tuntuu hyvältä ja sellaiselta jonka kanssa jaksaa ja pärjää. Tiedän kuitenkin mikä meteli siitä syntyisi jos vielä ilmottaisimme että odotamme vauvaa. Olihan se jo aikamoista kauhistelua, voivottelua ja surkuttelua tuon neljännen ja viidennen kohdalla. Ei sillä elämäntilanne on nyt sellainen, ettei siihen edes uusi vauva sopisikaan, mutta niin kuin olen jo aiemminkin sanonut niin minä en sano koskaan enää, ettei enää koskaan. Niin monesti olen joutunut sanani takaisin ottamaan, heh.

Se miksi jälleen teki mieli kirjoittaa tästä aiheesta oli se, kun mieheltäni kyseltiin muutama päivä sitten suoraan, että jokos se kuudes tulee? Näitä kyselyitä kuulee tasaisin väliajoin. Ovathan nuo neljä syntyneet kaikki pienellä ikäerolla, muttei nyt sentään niin pienellä, että nyt jo odottaisin, hih. Mietin myös että onkohan mahani pullistunut suklaan syömisestä sen verran, että näytän jo odottavalta, tai johtuikohan se siitä että lähetin mieheni silloin ostamaan illalla kebabia ja syön sitä lähinnä vain raskaana ollessa, heh.

Minusta on ihanaa kun perheitä on eri kokoisia ja erilaisilla kokoonpanoilla. On yksilapsisia, on monilapsisia, on pelkkiä poikia, pelkkiä tyttöjä, on sekä tyttöjä että poikia, on kaksosia, on uusioperheitä, on pienellä ikäerolla tai suurella ja onhan näitä vaikka mitä.

Olisikin kiva kuulla millaisia perheitä teillä lukijoilla on.