Piuhat poikki vaan

Olen monen odotuksen aikana sanonut, että tämä on sitten se viimeinen. Noh, ei ole ollut ja niinpä Hugon odotusaikana päätin että en viljele sitä sanontaa jokaiselle. Tarkoitus kyllä on että Hugo olisi tulevaisuudessakin kuopuksemme, mutta koskaan ei tiedä minne elämä kuljettaa ja mitä se tarjoaa (puhuu eräs vauvakuumeinen). Eräs asia on jäänyt Hugon synnyttyä pyörimään päähäni ja pistänyt pohtimaan, voiko toisella olla oikeutta sanoa näin toiselle ihmiselle?

Kun lähdimme synnytyssairaalasta kotio, monen kassin ja pienen aarteemme nukkuessa kaukalossa, huikkasimme kätilöille vielä heipat jolloin hän huhuili takaisin ihanaa vauva-arkea sekä toivotteli tervetulleeksi uudestaan. Katsahdin miestäni ja sanoin kätilölle, että kyllä nämä viisi taitaa nyt riittää ja mies taisi myhäillä siinä jotakin. Kätilöt taitavat kuulla tuon luultavammin jokaisen  juuri synnyttäneen suusta, joten hän tuskin otti tosissaan minun sanomisia. Käännyin vielä katsomaan käytävää ovelta päin, ennen kuin ovi painui takaisin kiinni. Tuntui ikävä pisto rinnassa ja herkistytti paljon. Vaikken erityisemmin pidä sairaaloista,  niin noiden ovien toisella puolella olen veittänyt upeat ikimuistoiset ensihetket oman lapsen kanssa, olen tuijottanut ja nuuhkinut vastasyntynyttä ja painanut mieleeni joka ikisen piirteen. Niiden ovien taakse jäi paljon muistoja.

Ensimmäiset päivät kotona olivat aika tunnemyrskyä ja itku tuli pienemmästäkin asiasta. En todellakaan olisi halunnut kuulla seuraavaa. "Noh kai ne piuhat nyt katkottiin samalla kun kerta lapset oli nyt tässä?" Oli hetken että mitä hittoa, kuka voi edes kysyä toiselta noin? En ikipäivänä voisi itse kysyä keneltäkään noin, varsinkaan juuri synnyttäneeltä joka muutenkin elää aika tunnemyrskyssä. Taisin vain vastata väkinäisen hymyn takaa, että minun piuhoihin ei kukaan koske. Ensinnäkin minusta se on joka ikisen oma henkilökohtainen asia, eikä todellakaan kuulu ulkopuolisille ja toisekseen, ei kukaan voi määritellä meidän perheemme kokoa ja puhua piuhojen katkaisusta, kun heistä lapsia on tarpeeksi. Onko toisella oikeutta edes vihjailla että hei sulla on mun mielestä noita lapsia jo liikaa?

Otin tästä itseeni oikein kunnolla ja olen märehtinyt tätä asiaa jo reilun vuoden. Alkuun päätin ettei blogi ole se paikka jonne tämän asian puran, mutta jos tällä pääsisin asiasta ylitse. En ymmärrä, että miksi tämmöinen kysymys minulle esitettiin? Ja miksei lasten syntymää pidetä niin ihanana ja ihmeellisenä asiana, kun lapsia on enemmän. Unohtuuko silloin se, ettei lapsen saaminen ole itsestään selvyys? Ja vaikka lapsilukumme olisikin täysi, niin en koskaan ole edes ajatellut, että menisin katkasemaan piuhani. Tuli kieltämättä tunne, ettei meiltä enää kaivata lisää lapsia, ettei mahdollisista seuraavista (mitä siis ei pitäisi olla tulossa) oltaisi enää iloisia .

Olen kyllä huomannut, ettei onnitteluita ole sadellut enää kolmannen lapsen jälkeen kuin muutamia, mikä on tuntunut todella ikävältä. Muistan pohtineeni, kun kaksi viivaa Hugosta tikkuun piirtyi, että mainitsenko koko odotuksesta edes täällä blogissa. Pelkäsin vastaanottoa ja sitä ettei kukaan iloitsisi puolestamme. Sitä, että joku sanoisi, ettei meidän tarvitsisi enää "tehtailla" lapsia tai laittaisit piuhat poikki vaan jne. Onneksi rohkaistuin ja sain aivan ihania kommentteja. Tämä äiti tirautti niitä lukiessa monet kyyneleet. Blogi olikin oikeastaan ainut paikka jonne niitä tuli kunnolla, muuten oli aika hiljaista.

On uskomatonta, mitä kaikkea jotkut ihmiset toisilleen laukovat. Tämäkin on kuitenkin todella henkilökohtainen asia, josta ei mielestäni tarvitsisi kysellä. On jokaisen oma asia katkotaanko piuhat kun perhekoko on täysi. Minusta ei siihen olisi, joten siksi en ole edes ajatellut sitä. Sillä tuo kysymys meni tunteisiin ja painui mielen sopukoihin. Onko toisella ihmisellä oikeus kysyä tämmöistä? Mitä mieltä sinä olet? Oletko joutunut kuulemaan samaa/vastaavaa?