Reumapolikuulumisia

Tänään lähdettiin J:n ja kolmen nuorimman lapsen kanssa Tampereelle, sillä isolla S:llä oli reumapoli käynti. Vaikka sitä tietää että kaiken pitäisi olla hyvin, niin aina nämä päivät saa ihon kananlihalle, sydämen lyömään pari ylimääräistä lyöntiä ja päässä jyskyttää ajatus, että kai varmasti olen tarkkaillut tytön vointia tarpeeksi. 

Perillä oltiin jo hyvissä ajoin ja ilmottauduimme automaatille..kyllä se oikea ihminen siinä luukulla oli kivempi juttu..harmi kun sen mukavan ihmisen on "korvannut" nyt kone. :( Menimme jo todella tutuksi tulleeseen aulaan odottamaan lääkärille pääsyä. Minun vatsanpohja oli täynnä perhosia mutta iso S leikki innoissaan eikä häntä jännittänyt yhtään. Pian tulikin meidän vuoro ja menimme lääkärin vastaanotolle kahdestaan ison S:n kanssa, J jäi muiden kanssa leikkipaikalle.

Ensin oli perinteiset kyselyt ja ilokseni sain kaiken vastata olevan mallillaan. Sanoin kuitenkin että edelleen usein vasen jalka koukussa levossa, vaikkei arista sitä mitenkään. Syykin siihen taisi selvitä, sillä oikea jalka on lyhyempi. Oikean jalan alle laitettiin sentin paksuinen palikka, jolloin jalat näyttivät suht suorilta. Sitten katsottiin jokainen nivel, pään taivutukset, varpailla seisominen, kantapäillä seisominen, pituus ja paino. Kaikki niiltä osin kunnossa. Sitten vielä ultrattiin ja sekin näytti kaiken olevan kunnossa.

Sitten puhuttiin lääkityksestä ja lääkäri tuli siihen tulokseen että lääkitys puretaan KOKONAAN!!!:D Noi sanat oli musiikkia korvilleni. Ei enää lääkkeitä, ei huonoa oloa, ei oksentelua, ei ylimääräistä kiukkua! Jipii, kyyneleet siinä meinasi nousta silmiin. Tämä ei tietenkään silti tarkoita että kaikki olisi nyt lopullisesti hyvin. Lastenreuma on nyt unitilassa, mutta voi herätä vaikka viikon, kuukauden, vuoden tai parinkymmenen vuoden päästä koska vaan tai sitten se ei enää koskaan kiusaa meitä. Nyt kestää noin kuukausi kun lääkkeet poistuu elimistöstä ja tämä tarkoittaa meille vanhemmille tiukkaa seurantaa tytön oireista. Herkästi pitää ottaa yhteys jos jotakin ilmaantuu. Toivotaan tietysti että ei ilmaannu. :)

Koska selvää pituuseroa jaloista kuitenkin löytyi, olisi meidän mentävä röntgeniin. Oikeassa lonkassahan oli joskus pieni määrä nestettä, olisiko se hidastanut toisen jalan kasvua? Sillä ennen näin suurta eroa ei olla huomattu. Pelkäsin jo hieman että joudumme ajamaan röntgeniin jokin toinen päivä, mutta ihana hoitaja saikun saikin puhuttua meille heti samalle päivälle "valokuvauksen" niin kuin J aina isolle S:lle sanoo. :) Ennen röntgeniin menoa saatiin uusi aika joulukuun alkuun.

Päätimme että J menisi tytön kuvaukseen ja minä jäisin muiden kanssa odotustilaan leikkimään. No pikku E leikki nätisti, mutta pikku S itki koko ajan ja oli jo nälkäinen ja erittäin väsynyt. Kanssa odottajien kuuloa ja hermoja säästäen annoin tytölle tutin, jonka saa siis yleensä vaan unilla. Se auttoi vähän, kunnes itku taas alkoi. Päätin että nyt on hyvä tilaisuus mennä käyttämään pikku E vessassa jolloin pikku S hieman rauhoittuisi kun olisi muuta tekemistä. Samalla räppäsimme meistä peilin kautta muutaman kuvan. :) Pikku S kun rakastaa sitten katsella omia kuviaan, se onneksi rauhoitti (pahoittelen, mun puhelimessa on surkee kamera).

Röntgenistä saapui iloinen ja reipas tyttö. Hienosti oli mennyt ja oli kuulemma (oman kertoman mukaan) seissyt ihan paikoillaan ja lääkäri oli kehunut reippaaksi. Ja tottahan se on , kaiken kokemansa jälkeen tyttö on edelleen niin reipas.♥

Sairaalalta ajeltiinkin sitten herkuttelemaan hampurilaisilla koko porukalla. Samalla iloittiin näistä ihanista uutisista. Nyt vain toivotaan kädet kyynärpäitä myöten ristissä että reuma tajuaa pysyä unitilassa eikä tule meitä kiusaamaan. Nyt vielä jännitetään mikä on jalkojen kohtalo, tarvitaanko toimenpiteitä vai saako olla noin. Onneksi sen pitäisi selvitä lähiaikoina. :)

Tämmöisiä kuulumisia tällä kertaa.
Voin sanoa että olen onnellinen pienen tyttöni puolesta.♥