Koukussa synnytykseen ja ensihetkiin?

Kyllä luit otsikon aivan oikein. Niin se vain taitaa olla kuulkaas että tämä äiti on aivan sekaisin, heh. Katselin eilen televisiosta Toisenlaiset äidit uusintaa ja siinä äidin voihkiessa kipujaan synnytyssalissa tuli tunne että mäkin haluun! Ja entäs sitten kun hän sai syliinsä pienen vauvan. Niitä hetkiä ei vain voi voittaa mikään. 

Vaikka synnyttäminen on omalla kohdallani ollut nopeaa ja sen vuoksi kivutkin lopussa aivan tapissaan, niin kyllä voisin tehdä sen vaikka kuinka monta kertaa uudestaan. Se mihin oma kroppa pystyy on aivan uskomatonta, se kuinka sitä jännittää ihan hirveästi meneekö kaikki hyvin ja se kipu. Kaikki on ihan sen arvoista. Se kipu vie kohti jotakin aivan uskomattoman ihanaa. Se on kipua jossa palkinto on parhainta.

Synnytyksessä on jotakin maagista. Se on jotain jota en osaa tänne kunnolla kuvailla. Joka kerta sairaalaan mennessä olen jännittänyt ja vähän pelännyt. Mielessä pyörii vaikka mitä ja silti olo on niin rauhallinen. Tekisi mieli perua koko homma tai kelata pikavauhtia eteenpäin, mutta toisaalta olo on niin kovin päättäväinen ja hyvä. Olen valmis. Kun synnytys on lähtenyt kunnolla käyntiin, olen heittäytynyt sen vietäväksi. Ottanut supistukset vastaan, koittanut rentoutua, mennyt johonkin ihan omaan maailmaan. Miettinyt vain sitä kuinka ihan hetken päästä näen miltä vauvamme näyttää. 

Olen saanut olla onnellinen, sillä J on ollut joka kerta kanssani, jos ei ihan kerennyt koko aikaa, mutta ainakin osan. Oikeastaan mitään muuta hänen ei ole tarvinnut kuin olla samassa huoneessa. Se on riittänyt että hän on siinä. Olen saanut turvautua läheiseen jos sellainen hetki koittaa. Olen saanut jakaa niinkin hienon kokemuksen kuin synnytys oman mieheni kanssa. Ne hetket siellä salissa ovat varmasti painuneet molempien mieleen, mutta vain eri tavalla.

No entäs sitten se ensihetki. Tarviiko edes sanoa enempää. Se kun näet ruttuisen pienen lapsen, oman lapsen, nenu aivan lytyssä, kinaisena, huutavana ja hieman verisenä (näin siis meidän lapset) etkä ole koskaan nähnyt mitään niin pientä ja kaunista. Saat pienen lapsen paidan alle, tuijotatte toisianne ensimmäisen kerran silmiin, pieni käsi kietoituu sormen ympärille, onnen kyyneleet virtaa silmistä. Se on hetki jolloin aika pysähtyy ja äidin ja lapsen ympärille kasvaa kupla. 

Ja sen kuplan sisällä kirjoittelee tämä neljän kuukauden ikäisen pojan äiti tätä tekstiä ja näkee samalla ne tilanteet joissa jokainen omista lapsista on saatu onnellisesti rinnalle. Muistan joka ikisestä synnytyksestä juuri sen hetken, se on aivan upea. Se on painunut niin syvälle muistoihin ettei se häviä sieltä koskaan. Tämä äiti on myös haikein mielin, mutta onneksi synnytykset voi fiilistellä kuvien ja kertomusten mukaan uudelleen.

Tätä kirjoittelee äiti joka on kai koukussa synnytykseen ja ensihetkiin. Tätä kirjoittaa myös äiti joka on saanut kokea tuon viisi kertaa ja tietää että on paljon niitä jotka eivät ole päässeet kokemaan koskaan synnytystä tai ne ensihetket ei ole heti onnistuneet. Olen siis erittäin kiitollinen että omalla kohdallani se on onnistunut ja toivon koko sydämestäni että moni muukin pääsee kokemaan ne hetket.

Postauksen kuvat Ainon ja Hugon synnytyksistä vuonna 2013 ja 2015.