Maistaa pitää...

...mutta ei ole pakko syödä kokonaan. Näin toimitaan meillä kotona. Kaikki ei voi tykätä kaikesta ja osalle toisen lemppari voi olla toiselle inhokki. Muistan niin elävästi kuinka hoidossa pakotettiin syömään siskonmakkarasoppaa. Oksennus kurkussa ja vedet silmissä koitin saada sen alas. Ja koko lautasellinen piti syödä. En muista tarkalleen minkä ikäinen olin, mutta alle eskari-ikäinen kuitenkin. Ja vielä päälle kolmekymppisenä muistan sen vieläkin niin hyvin. En todellakaan ole syönyt sen jälkeen siskonmakkarasoppaa enkä tule syömään. 

Toinen mistä on jäänyt elinikäinen kammo on vesimeloni. Meillä oli esikoulussa monesti välipalalla vesimelonia kulhossa. Muistan kuinka jouduin joka kerta maistamisen jälkeen syömään koko kipollisen. Kuinka yksi ope istui pöydässä vahtimassa että söin ihan kaiken. Oksennus kurkussa koitin tunkea pala kerrallaan suuhun jotain mitä inhosin. Muistan kuinka kammosin niitä päiviä kun välipalalla oli melonia. Voitte varmasti arvata lopputuloksen. Elinikäinen yökötys vesimelonia kohtaan oli syntynyt. Salaateista nypin ne pois tai skippaan koko salaatin. Välillä maistan mutta yökkörefleksi iskee heti.

Nuo kaksi tilannetta on jäänyt niin elävästi mieleen, etten todellakaan halua koskaan lasten kokevan samaa. Siksi meillä on sääntönä, että kaikkea uutta maistetaan mutta ei todellakaan pakoteta syömään. Pakottamalla ei saa hyvää tulosta aikaan, enkä kyllä usko että nykypäivänä monikaan enää harrastaa tuota. Tai ainakin toivon niin.

Meillä onneksi lapset suostuvat helposti maistamaan uusia juttuja ja toivon että heillä säilyy yhtä avoin asenne kaikkea uutta kohtaan. Joskus käynyt niinkin, että ekoilla kerroilla jotakin uutta on inhottu, mutta myöhemmin se onkin ollut ihan lempparia. Vesimeloni on lasten suosikki ja olen koittanut jättää oman ällötykseni sivummalle. Olen jopa välillä maistanut ihan pikkuisen palan, jotta olisin esimerkkinä. Oksennus nousee edelleen kurkkuun ja tänään aamupalalla kun lapset söivät melonia en maistanut. Pelkkä haju otti nenään.

Onko sinut pakotettu pienenä syömään jotakin, mitä et olisi halunnut?

Muistoja synnytyksistä

Synnytyksiä on välillä mukava palata muistelemaan, miltä ne milläkin kertaa tuntui. Mikä asia on painunut hyvin mieleen, onko jotakin unohtanut täysin, millaisena muistan kivun ja miltä mahtoikaan tuntua? Synnyttäminen on asia josta ei koskaan kyllästy puhumaan, sitä voi verrata samaan kuin miehillä on nuo armeija jutut. Synnytys on ainutlaatuinen kokemus ja mikään kerta ei ole samanlainen. Nyt kerron mitä minulla on jäänyt mieleen synnytyksistä.

Vuonna 2005 syntyi Iida, esikoinen. Muistan että olin kellotellut supistuksia jo monena iltana. Olin epävarma siitä koska pitäisi lähteä, minulle kuitenkin vakuutettiin että kyllä sen sitten tietää. Illasta supistukset alkoivat taas, mutta sillä kertaa ne todella olivat erilaisia. Menin nukkumaan, muttei siitä tullut mitään. Päätin tiskata, siivoilla ja putsailla ikkunoita. Kivut yltyivät niin koviksi että herätin mieheni joka käski varmistaa vielä äidiltäni onko tämä nyt sitä, heh. Muistan sen yöllisen elokuisen ilman, tuoksu oli raikas. Kaikkialla oli niin rauhallista, sen rauhan rikkoi vain kaksi hysteeristä tulevaa vanhempaa, heh. Pian auton nokka oli kohti sairaalaa.

Kipu oli niin viiltävää, että pelkäsin vauvan syntyvän siihen paikkaan. Kunnes supistus loppui ja sanoin miehelleni, että mennään varmaan ihan turhaan. No ei menty, mutta vastassa oli kaamea kätilö, tyly ja aika kovakourainen. En tykännyt. Oloni ei tuntunut silloin turvalliselta, onneksi salissa oli vastassa aivan ihana kätilö. Muistan kuinka ne tunnit salissa tuntui pisimmiltä koko elämässäni, kuinka kipu valtasi koko ruumiin, kuinka kerran koitettuani ilokaasua kaoin oksennusta ja se käry valtasi koko salin. Muistan että kätilöni oli nainen ja kannustava. Muistan kuinka tärisin kivusta ja pian lämpö valtasi koko selän kun sinne laitettiin spinaali, helpotus. Muistan jopa nauraneeni. Muistan koittaneeni ponnistaa monessa asennossa, kuinka epätoivo meinasi välillä iskeä, ei se vain tule. Muistan kuinka pidin miestäni kädestä ja kuinka hän välillä uskalsi kannustaa minua. Muistan että aurinko paistoi kun tyttäreni nostettiin rintani päälle. Muistan sen pelon ja sen onnellisuuden. Muistan kuinka harmitti kun kamera oli jäänyt alakerran lukittuihin kaappeihin. Muistan myös kuinka väsynyt olin, olihan synnytys kestänyt 16h55min. Vannoin ettei minua nähtäisi salissa enää ikinä, olin väärässä.

Toisin kuitenkin kävi ja kipeän keskenmenon jälkeen olin eräänä huhtikuisena yönä vuonna 2009 herännyt viiltävään supistukseen. Päätin nousta sängystä ja kömpiä suihkuun, en kuitenkaan ollut siellä kauan, kun päätin herättää mieheni. Kipu tuntui tällä kertaa erilaiselta kuin esikoisesta. Kipu oli heti voimakkaampaa, mutta osasin ottaa supistukset paremmin vastaan. Kipu säteili reisiin, todella kipeästi ja kipu meinasi estää kevelemisen. Mies herätti mummun naapurista ja lähdimme sairaalaan.

Ajomatka oli jälleen yhtä tuskaa. Muistan kuinka yöllä oli jälleen hiljaista, ilma oli viileä, mutta se tuntui hyvältä. Muistan kuinka mietin jälleen lähdettiinkö liian aikaisin, mietin kestänkö kipua, haluanko puudutetta, onhan vauvalla kaikki hyvin. Supistukset repivät reisistä niin että mies saattoi minut sisälle, kun omat jalat eivät kunnolla kantaneet. Muistan halunneeni sittenkin puudutteen. Vastassa oli mukava kätilö, joka sanoi synnytyksen olevan hyvin käynnissä. Hän saattoi meidät ylös toisen kätilön hoiviin. Salista muistikuvat ovat hatarat, en muista edes kätilöä, nainen hän kai oli. Kipu repi ja viilsi, mutta hävisi hetkessä kun spinaali tuikattiin selkään. Nyt ei tuoksunut ilokaasu, sillä kielytäydyin siitä heti alkuun. Kipu lakkasi nopeasti ja hetken kuluttua jo ponnistettiin. Pian sain rinnalleni mitä ihanimman pienen tyttären, joka oli ihan kinan peitossas. Yhtäkkiä ei väsyttänyt, tuntui hyvältä ja varmalta. Itketti, olin onnellinen että tyttö oli nyt sylissä. Synnytys laskettiin alkaneeksi siitä viiltävästä kivusta ja kestoksi merkattiin 5h20min.

Kolmannella kerralla vauhtia oli niin paljon matkassa, että siitä ei paljoa kerrottavaa ole. Muistan kuinka menin illalla sänkyyn ja pian iski todella voimakas kipu alavatsaan. Se oli niin kova että nousin kontalleni ja puuskutin. Muistan kuinka tunsin jotain valuvan, se oli verta. Muistan kuinka mieheni soitti paniikissa ystävälleni että ajaisi meille jotta pääsemme sairaalaan, kuinka minä olin rauhallisempi kuin hän, kuinka pikavauhtia mieheni putsasi auton päältä lumet, kuinka ajoimme kohti sairaalaa järkyttävässä lumipyryssä ja kuinka perille päästyä en ollut tuntenut kuin muutaman supistuksen.

Muistan kuinka pääsimme heti saliin, muistan olleeni rauhallinen, muistan kuinka valkoiseksi mieheni meni kun hän kuuli minun olevan reilut 9cm auki. Muistan sen kiireen ympärilläni, muistan kuinka aloin yhtäkkiä jännittää ja pelkäsin miltä ponnistaminen mahtaa tuntua ilman spinaalia, muistan sen tärinän, muistan että mieslääkäri kävi antamassa puudutetta vielä hieman tuntuvaan kohdunkaulaan, muistan kuinka se sattui ja ei auttanut ollenkaan. Muistan kuinka ponnistin ja sen kuinka helkkaristi se sattui (aivan kuin joku pitäisi sytkää haarovälissä), muistan että kätilöitä oli kaksi ja toisella oli tummat hiukset, muistan kuinka he ihailivat Matiaksen pyöreää päätä, muistan kuinka "pakenin" sängyllä kipua, muistan kuinka ne kaksi minuuttia tuntuivat ikuisuudelta, mutta todellisuudessa poika oli hujauksessa sylissäni ja synnytyksen kesto oli 1h8min. Muistan kuinka olin hämmästynyt siitä että kaikki oli todellakin hetkessä ohi ja muistan sen kun tajusin että hän olisi voinut syntyä kotiin jos olisimme vitkutelleet lähdössä. Muistan kuinka kyynel vierähti onnesta poskelle, muistan kuinka suukotin pojan otsaa,  muistan sen hetken täydellisyyden.

Neljännestä kerrasta muistan sen pitkältä tuntuvan käytävän kun kävelin kohti salia. Se käytävä kasvoi silmissäni kilometrin pituiseksi. Muistan kuinka minua saattoi sinne nyrpeä kätilö, muistan kuinka oli jo ilta myöhä, muistan kuinka toivoin  että mies kerkiää synnytykseen mukaan. Muistan kuinka vastassa oli nuori kätilö joka panikoi jotta saisi minulle ajoissa kanyylin ja tilattua puudutteet. Muistan kuinka hän koitti laittaa kanyylin monta kertaa ja lopulta sen laittoi anestesialääkäri, jonka muistan olevan nainen. Muistan kuinka anestesialääkäri sanoi että puudute laitettaisiin liian aikaisin, kuinka hän kehui asentoa jossa olin, kuinka koitin pysyä paikoillani vaikka supistus teki todella kipeää. Muistan kuinka olin rauhallinen ja samalla jännittynyt, muistan miltä tuntui kun mieheni astui ovesta sisään, kuinka mahtavalta se tuntui, kuinka kätilö puhkaistuaan kalvot sai vedet päälleen ja lähti vaihtamaan vaatetta ja juomaan, muistan kuinka mieheni hälytti hänet melkein heti takaisin. Muistan kuinka ponnistaminen tuntui helpolta, kuinka kätilö oli ihanin joka minulla on koskaan ollut, kuinka täydellinen pieni tyttö nostettiin rinnalleni, kuinka kauniilta hän näytti, kuinka katsoin miestäni ja minulta pääsi onnen kyynel, meidän tyttö. Synnytys kesti ensimmäisestä supistuksesta laskettuna 2h57min.

Hugon syntymästä on jo reilu 8kk ja hänen synnytyksestä mieleen painui se että odottelua oli paljon, lopulta kaikki tapahtui todella nopeasti, salissa oli siniset kaapinovet, jumppapallo oli metallirenkaan päällä, sänky oli ikkunaa kohti, radiosta ei kuulunut mainoksia, kätilöopiskelialla oli pitkät hiukset, kätilöllä puolipitkät ja vaaleat, ulkona oli kuuma ja aurinko paistoi ja viereisessä huoneessa oli tuttavani (tämä selvisi jälkikäteen). Noista ehkä jo huomaa että en ollut pahemmin kipeä, sillä moni juttu jäi mieleen. Muistan kuinka kalvoista kuului kova poks kun ne puhkesivat, kuinka jännitin, kuinka tärinä alkoi ja lopulta rauhoittui kun rentouduin. Kalvojen puhkeamisesta laskettuna synnytys kesti 2h8min josta olin kipeä viimeisen 15min.

Se aika olikin aika hulabaloota, sillä samalla kun spinaalia tökättiin selkään alkoi Hugo syntyä. Muistan sen kivun, se oli todella kovaa, mutta jotenkin pystyin hallitsemaan sitä. Muistan kun kätilö sanoi, että anteeksi joudun hieman työntämään vauvaa takaisin päin jotta saadaan sinut käännettyä. Ilman yhtään ponnistusta omat supistukseni työnsivät pojan ulos ja sillä hetkellä muistan kuinka puuduteaine alkoi tehota. Siinä minä makasin vauva rinnanpäällä puolivartaloa täysin puutuneena. Turha pistos, mutta kukaan tuskin olisi uskonut että vauva syntyy 15min siitä kun sanoin että nyt tuli kunnon supistuis jossa oli tehoa. Muistan kuinka pieneltä vauva tuntui, kuinka suukotin hänen otsaansa, kuinka alahuuleni väpätti ja kyyneleet valuivat onnesta, kuinka rakastinkaan tuota pientä poikaa heti. Kuinka ulkona paistoi aurinko ja kuinka paljon isoveljeltään poika näyttikään.

Voisin kirjoittaa tästä aiheesta vaikka kuinka, ja varmasti osa jäi tähän postaukseen mainitsematta. Varmasti myös joku asia myös unohtunut näiden vuosien kuluessa, mutta jokaisen lapsen synnyttyä olen kokenut suunnatonta onnea ja rakkautta omaa lasta kohtaan. Se tunne on jotakin niin suurta, ettei sitä voi edes kuvailla sanoin.. Toivottavasti joku jaksoi lukea tämän loppuun asti, heh.

Se hetki, ne muistot

Tiedättekö sen tunteen kun jokin kuva, tuoksu tai tilanne laukaisee sisälläsi voimakkaan tunteen tai muiston menneestä? Minulle tulee niitä aina silloin tällöin. Esimerkiksi kevään tuoksut, kesän tuoksu, syksyinen viileys. jokin vanha valokuva, musiikki, oikeastaan ihan mikä vain voi tämän aiheuttaa. Hetken aikaa tuntuu kuin alkaisi oikein "ahdistaa" tai ahdistaa ei ehkä ole oikea sana, taidan lähinnä tuntea suurta haikeutta. Olen huomannut, että kevään korvella näitä tulee eniten. Mistä lie tämä sitten johtuukaan. Sitä tavallaan haluaisi aina joskus palata ajassa taaksepäin. Päästä kokemaan uudestaan vielä jotakin.

Mitä sitä sitten kaipaa? Sen kun osaisi sanoa. Ehkä se on jokin pieni hetki tai jokin tilanne joka oli niin ihana, että sen haluaisi kokea uudestaan. Tai sitten haluaisi siihen hetkeen että osaisi toimia paremmin. Ehkä osaltaan se kun tietää että osaa asioista ei pääse koskaan enää kokemaan saa tuon haikeuden pintaan. Se kaikki on nyt takana päin.

Toisaalta taas olen tyytyväinen siihen että tuollaisia muistoja nousee pitaan joihin tahtoisi uudestaan. Se kertoo siitä että niitä hyviä ja kullanarvoisia hetkiä on tullut koettua ja osa niistä on ikuistettu valokuviin. Ne tärkeimmät hetket palautuu mieleen niin pienestä kuin vaikka jokin tuoksu tai musiikki. Niitä ei voi elää enää uudestaan muuta kuin valokuvien ja muistojen kautta.

Äh, musta tuntuu niin vaikealta kirjoittaa sanoiksi sitä olotilaa joka tulee kun tuollainen hetki tulee. Mutta monella varmasti musiikki nostaa näitä hetkiä pintaan. Itselläni on monta laulua joissa elää tuhannesti muistoja. On lauluja joita vanhempani kuuntelivat ollessani pieni ja niiden kautta pääsee takaisin lapsuuteen. On lauluja joita kuunneltiin teininä, on lauluja joita olemme kuunnelleet J:n kanssa, ystävien  kesken ja on lauluja joita ollaan kuunneltu omien lasten kanssa. Ja esimerkiksi aina kun kuulen Roope Salminen & Koirat -Madafakin darra, palaan sen laulun myötä elokuuhun ja Hugon synnytykseen, sillä se soi juuri ennen kuin poika syntyi.

Ihania asioita on takana päin ja onhan niitä mukava muistella, palasia sieltä täältä. Kuitenkin juuri tämä hetki on tässä ja nyt, joten pitäisi osata elää siinä. Ei haikailla menneitä tai suunnitella liikaa tulevaa. Sillä juurikin tästä hetkestä voi syntyä jokin muisto, joka palaa sitten mukavana muistona mieleen esimerkiksi sen musiikin, tuoksun tai valokuvan myötä.


A r v o n t a a n voi osallistua vielä tänään klo 23.00 asti.