Maistaa pitää...

...mutta ei ole pakko syödä kokonaan. Näin toimitaan meillä kotona. Kaikki ei voi tykätä kaikesta ja osalle toisen lemppari voi olla toiselle inhokki. Muistan niin elävästi kuinka hoidossa pakotettiin syömään siskonmakkarasoppaa. Oksennus kurkussa ja vedet silmissä koitin saada sen alas. Ja koko lautasellinen piti syödä. En muista tarkalleen minkä ikäinen olin, mutta alle eskari-ikäinen kuitenkin. Ja vielä päälle kolmekymppisenä muistan sen vieläkin niin hyvin. En todellakaan ole syönyt sen jälkeen siskonmakkarasoppaa enkä tule syömään. 

Toinen mistä on jäänyt elinikäinen kammo on vesimeloni. Meillä oli esikoulussa monesti välipalalla vesimelonia kulhossa. Muistan kuinka jouduin joka kerta maistamisen jälkeen syömään koko kipollisen. Kuinka yksi ope istui pöydässä vahtimassa että söin ihan kaiken. Oksennus kurkussa koitin tunkea pala kerrallaan suuhun jotain mitä inhosin. Muistan kuinka kammosin niitä päiviä kun välipalalla oli melonia. Voitte varmasti arvata lopputuloksen. Elinikäinen yökötys vesimelonia kohtaan oli syntynyt. Salaateista nypin ne pois tai skippaan koko salaatin. Välillä maistan mutta yökkörefleksi iskee heti.

Nuo kaksi tilannetta on jäänyt niin elävästi mieleen, etten todellakaan halua koskaan lasten kokevan samaa. Siksi meillä on sääntönä, että kaikkea uutta maistetaan mutta ei todellakaan pakoteta syömään. Pakottamalla ei saa hyvää tulosta aikaan, enkä kyllä usko että nykypäivänä monikaan enää harrastaa tuota. Tai ainakin toivon niin.

Meillä onneksi lapset suostuvat helposti maistamaan uusia juttuja ja toivon että heillä säilyy yhtä avoin asenne kaikkea uutta kohtaan. Joskus käynyt niinkin, että ekoilla kerroilla jotakin uutta on inhottu, mutta myöhemmin se onkin ollut ihan lempparia. Vesimeloni on lasten suosikki ja olen koittanut jättää oman ällötykseni sivummalle. Olen jopa välillä maistanut ihan pikkuisen palan, jotta olisin esimerkkinä. Oksennus nousee edelleen kurkkuun ja tänään aamupalalla kun lapset söivät melonia en maistanut. Pelkkä haju otti nenään.

Onko sinut pakotettu pienenä syömään jotakin, mitä et olisi halunnut?

Mitä jos meitä olisi vähemmän?

"Äiti, millaistahan meidän elämä olisi, jos meitä olisi vähemmän"? Näin Iida kysyi minulta eräs päivä. Vastasin hänelle, että varmasti ihan erilaista mitä se nyt on. Kysyin myös, että mistä nyt moinen ajatus? Oliko sisarusten kanssa riitaa vai muutenko vain pohtii. Ihan muuten vain kuulemma. Hän myös sanoi, että "ajattele jos olisi vain minä ja Hugo". Olisi aika hassua. Ja kyllä, pelkkä ajatus tuntuu todella oudolta. Iida sai minut kuitenkin pohtimaan tätä. Millaista se elämä olisi jos meitä olisi vähemmän? 

Lapset ovat tottuneet että ympärillä on hälinää, he hakeutuvat toistensa seuraan ja saattavat istua kaikki yhdessä läjässä sohvannurkassa. He ottavat yhteen, mutta sopivat pian ja tulevat kaikki toimeen keskenään, vaikka osalla iso ikäero onkin. Kuitenkin he nauttivat suunnattomasti siitä kun osa menee vaikka mummulaan yöksi ja osa jää kotio meidän kanssa. Ajatus siitä jos olisimmekin pienempi perhe herää juuri silloin. Kun kaksi lähtee yökylään ja kotiin jää kolme, on muutos jo huomattava. Meininki rauhoittuu ja kuulee jopa ne kuuluisat omat ajatukset. Ollaan sitten puhuttu, että millaiseksi he kuvittelisivat elämän, jos meitä olisi vähemmän. Montaa asiaa eivät ole maininneet, mutta ainakin sen, että meillä olisi pienempi auto, menisi vähemmän ruokaa ja tulisi vähemmän sotkua. Pinnalle on kuitenkin noussut myös se, että kuinka leikkikavereita olisi vähemmän. Juttelun lopuksi he ovat kuitenkin olleet tyytyväisiä siihen , että heitä on monta.

Oman perhekoon pohtiminen on ihan luonnollista. Muistan omasta lapsuudesta, kun toivoin niin kovasti itselleni isoveljeä. Tiesin ettei minun olisi enää sellaista mahdollisuus saada, mutta toivoin silti. Leikin jopa välillä, että isäni eräs ystävä olisi isoveljeni, heh. Muistan myös olleeni hieman kateellinen niille ystäville, joilla lapsia oli enemmän kuin kaksi. Lapsemme ovat kuulleet paljon ystäviltään kommentteja tyyliin, teillä on niin iso perhe tai teitä on niin paljon. Ne ovat kuitenkin olleet positiivisia. Pari lastemme ystävää ovat perheensä ainoita lapsia ja meidän lapset ovat sitten puolestaan kauhistelleet, kuinka on varmasti outoa olla ainoa lapsi. Onkohan hän kovin yksinäinen?

Pohdin itsekin millaista se elämä mahtaisi olla, jos lapsia olisi vähemmän. Oikeasti se oli aika vaikeaa sillä olen jo niin tottunut siihen, että meillä on iso perhe. Arkemme olisi varmasti täysin erilaista. Voin jo melkein kuulla kuinka meillä olisi hieman rauhallisempaa, kuinka paljon vähemmän kantaisin ruokaa kotio, kuinka yksi makaronilaatikko kestäisi useammalla aterialla ja kuinka aikaa per yksi lapsi olisi enemmän. Kuinka voisimme varata perhelomat 2 aikuista ja 2 lasta valikoimasta, kuinka automme olisi normaalin kokoinen, kuinka paljon vähemmän rahaa menisi reissuihin, kuinka paljon pienempi pyykkivuori meillä olisi  ja kuinka paljon vähemmän katseita keräisimme koko porukalla liikkuessa. Nuo ovat ne mitkä heti tuli mieleen.

Olisihan se arki erilaista ja olenhan sitä joskus elänytkin, niin kuin on osa lapsistamme. Miten se kaikki tuntuukin niin kaukaiselta ajalta? Välillä jos lapsilla on kinaa niin he varmasti toivoisivat ettei heillä olisi yhtään sisarusta, mutta lopulta nuo ovat kuitenkin niin läheisiä keskenään, että uskon heidän olevan onnellisia suurimman osan ajasta kaikista sisaruksistaan. Arki johon kuuluisi vähemmän lapsia tuntuisi nyt oudolta ajatukselta. Luultavasti samalta, kun se jolla on vähemmän lapsia ajattelisi että hänellä olisi enemmän.

Vauva nukkuu äiti ei

Tiedättekö sen tunteen kun alkaa väsyttää seitsemän kahdeksan maissa illalla ihan järkyttävästi? Sohvalle ei kerkeä kuitenkaan makoilemaan kun on ties mitä hommaa, kuten iltapalaa, siivoamista, pesulle menoa, hampaiden pesua, iltasatua, imetystä ja nukkumaan laittamista. Sen jälkeen pitää vielä itse raahautua suihkuun. Vihdoin kun kaikki lapset tuhisee ja voisit itse kaatua sänkyyn niin väsy on tiessään, eikä sitä näy sen jälkeen enää moneen tuntiin.

Valvominen alkoi Hugon odotusaikana. Illalla ja yöllä ei enää uni tullut ja järjestäen valvoin ainakin sinne kahteen yöllä, joskus pidempäänkin. No sama meno on jatkunut siitä asti. Yöunia kertyy yössä neljästä kuuteen tuntiin, joka on kyllä aivan liian vähän. Mutta kun uni ei vain tule. Välillä nousen yöllä antamaan Hugolle tuttia tai muuten vain lohduttamaan.  Minä en ole ihminen joka menisi sänkyyn vain makaamaan ja odottaisi unen tulemista. Se aiheuttaa vain kyljen kääntämistä ja lopulta turhautumisen siihen kun ei vain väsytä. Jos menen sänkyyn aikaisemmin niin luen usein puhelimella blogeja tai surffailen nettikaupoissa. Joo tämä ei ole hyvä juttu ollenkaan, mutta onko sitten parempi istua sohvalla katsomassa telkkaria. Kirjojen luku taas voisi olla parempi vaihtoehto televisiolle, mutta ei oikein ole se mun juttu. Lehtiä tosin joskus lueskelen, sen tavan voisi koittaa ottaa tavaksi.

Kun sitten huomaan, että hieman alkaa väsy hiipiä silmään painun heti sänkyyn ja uni tulee kyllä hetkessä. Siinä ei enää pahemmin kylkeä käännellä. Ainoa huono puoli on se, että aamu tulee ihan liian aikaisin joka ikinen kerta. Hugo herättelee ennen kuutta ja viimeistään kasilta ollaan jo aamupesuilla. On siinä hetken silmät aivan ristissä, mutta yllättävän nopeasti sitä piristyy. Arvatkaa vaan ottaako hieman päähän, kun vauva antaisi äidin nukkua ja silti kukun täällä pitkälle yöhön ja olen aamulla varmaan yhtä väsynyt, kuin silloin kun Hugo heräili monta kertaa yössä. Tosi on kuitenkin se, että ei tällä menolla enää kauan tule jaksamaan. Olisi pakko saada nukuttua se tunti tai pari enemmän. Kerrytän pian huomaamattani itselleni valtavan univelan ja se ei todellakaan ole tässä tarkoitus.

No mitä sitten puuhailen kun muut on jo nukkumassa? Saatan siivoilla, tyhjätä ja täyttää astianpesukonetta, viikata pyykkiä, katsella valokuvia, täyttää vauvakirjaa, tehdä kyykkyjä ja vatsalihaksia, katsella nettikauppojen tarjontaa tai sitten kirjoittelen blogiini postauksia ja lueskelen muiden blogeja sekä litkin samalla vettä. Jos on tiedossa kakkujuttuja niin sitten teen koristeita. Sellaista pientä puuhastelua. Eräs ilta meinasin värjätä nuo järkyt hiukseni, mutten vielä kerennyt. Se pitää kyllä tehdä joku ilta, heh.

Sekaan on onneksi mahtunut muutamat aamut kun ollaan nukuttu ysiin asti ja ero on huomattava. Jos taas saisin  nukkua niin pitkään kuin haluan niin tuloksena on armoton pääkipu. En tiedä mistä se johtuu, mutta liian pitkät unet ei ole koskaan sopinut minulle. Päivä menee vallan pilalle ja kiukuttelen kuin meidän kolmevuotias. Joten pitäisi löytää itselle se sopiva ,määrä unta. Ehkä se voisi olla jotain seitsemän ja kahdeksan tunnin väliltä. Mietin, että jos ottaisin tavoitteeksi päästä nukkumaan aina asteittain hieman aikaisemmin. Jos oma kroppa tottuisi hiljalleen siihen. Ehkä jo kesän loppuun mennessä voisin päästä nukkumaan puoliltaöin.


Henkariarvonnan voittaja on selvillä ja olen laittanut hänelle jo s-postia. Paljon onnea Minna N! Kiitos paljon kaikille osallistujille.