Mieheni on ollut synnytyksissä minun kallioni

Ah, tämä vauvakuume pistää väkisinkin selaamaan koneelta kuvia synnytyksestä, sekä muistelemaan kaikkea mitä niihin hetkiin on mahtunut. Yksi ihana asia niistä nousee ensimmäisenä mieleen ja se on onni siitä, että puolisoni on ollut synnytyksissä mukana. Oli synnytys ollut sitten pitkä tai lyhyt, niin mieheni on ollut synnytyksissä minun kallioni. Se johon tukeutua kivun tullessa. Hän on ollut se oma turvallisuuden luoja, vaikka olisikin vain istunut penkillä hiljaa selaten lehteä. Riitti, että hän vain oli paikalla.

Esikoisen synnytys oli pitkä, melkein seitsemäntoista tuntia. Sairaalassa taidettiin olla reilut kuusi, mutta nekin tuntui piinallisen pitkiltä. Tuolloin mieheni hieroi selkääni, lämmitti kaurapussia, soitti hoitajaa paikalle, piti kädestä, antoi juotavaa ja kesti kaiken urhollisesti loppuun asti, vaikka sairaala on paikka jota hän inhoaa yli kaiken. En tiedä miten olisin selvinnyt tuosta kaikesta ilman mieheni tukea. Lopulta se hetki, kun ollaan yhdessä tuijotettu pientä juuri syntynyttä lastamme on yksi tärkeimmistä ja onnellisimmista hetkistä koko elämässä. Siinä on niin vahva rakkauden tunne, ettei sen suurempaa tunnetta voi kokea.

Esikoisen synnytys kuitenkin oli sellainen, joka sai mieheni miettimään, haluaako mahdolliseen seuraavaan synnytykseen ollenkaan. Pahinta kaikista oli nähdä minut kivuissa, eikä sille voi tehdä mitään. Mutta luulen, että todella moni isä ja synnytyksessä oleva tukihenkilö kokee vastaavanlaista tunnetta. Puhuimme asiasta kun odotin toista ja onneksi sain mieheni jälleen tuekseni, sillä synnytys olikin aika nopea ja kivuton. Kun tiesi mitä on tulossa kipuun osasi varautua ja kroppa kesti mielestäni supistukset paremmin. Osasin jopa välillä rentoutua, joka auttoi huomattavasti. Tuolloinkin mies pääsi hieromaan selkää ja pitämään kädestäni.

Seuraavilla kolmella kerralla mies on tullut helpommin synnytyksiin. Tosin, niillä kerroilla lapset ovat syntyneet niin nopeaan, että hyvä jos olemme tajunneet, että vauva jo syntyi. Nämä synnytykset ovat olleet niin nopeita, että myös tämä synnyttäjä on ollut vauhdista välillä hämillään. Kivut ovat iskeneet kuin puskista ja olen ollut sen verran kipeä, ettei minuun ole voinut edes koskea. Esimerkisi viimeinen synnytys eteni niin huimaa tahtia, että viimeiset viisitoista-kaksikymmentä minuuttia olin kipeä ja silmät kiinni ollessani en edes tiennyt, onko mieheni vierelläni vai missä. No vieressä hän ei ollut, mutta minulle riitti tieto, että hän on samassa huoneessa ja ihan lähellä kuitenkin.

Voisin näin omasta puolesta sanoa isille, jotka ovat synnytyksessä mukana, että vaikka tuntuu ettet osaa tehdä mitään ja koet olosi sen vuoksi ehkä tarpeettomaksi, niin parasta on se, että kumppanisi tietää sinun olevan siinä. Tietää, että lähellä on ihminen, ketä tarrata kädestä, kenelle voi kiroilla ja huutaa kipua, kenelle voi vannoa ettei enää ikinä tulla tänne ja hetkessä perua sanat. Tietää, että se ihminen on kanssasi jakamassa yhtä maailman ihanimmista hetkistä. 

Synnytyksessä ei ole oikeaa tapaa toimia tai ole oikeita sanoja joita sanoa. On vain mentävä tilanteen mukaan. Joskus on ihan ok vain istua hiljaa tuolilla ja vaikka lukea lehteä. Joskus pitää hieroa selästä niin kauan, että omat kädet ovat siitä jo ihan väsyneet ja joskus pidetään kädestä, vaikka nainen tuntuisi sen runnovan. Kuitenkin kaikista tärkeintä on tukea ja olla läsnä. Jokainen sillä omalla tavallaan. Ei siis oteta paineita siitä. Ja jos synnytyksessä iskeekin komplikaatioita, niin on oman rakkaan tuki silloin korvaamatonta.

Olen kiitollinen miehelleni saamastani tuesta ja siitä, että hän on ollut läsnä vaikka se on välillä ollutkin vaikeaa katseltavaa. Olen myös kiitollinen siitä, että hän on ikuistanut pienen ensimmäiset hetket. Synnytykset ovat kokonaisuudessaan olleet upeita kokemuksia. Kivun kestää ja sen kärsiikin, kun palkintona on jotain niin upeaa kun oma lapsi. Se on tapahtuma, jota äiti ja tuskin isäkään koskaan unohtaa.

Onko sinun puolisosi ollut mukana synnytyksissä, vai kenties joku muu? Vai oletko ollut synnyttämässä ihan yksin?

Lahjavinkki - Pyyhkeestä nalleksi

Mietin pitkään, että mitä ihmettä antaisimme Matiaksen eskariopelle muistamiseksi näin jouluna. Tykkään yleensä tehdä itse ja niinpä kuumeisesti etsin mitä tehtäisiin. Vuosi sitten hän opetti meidän Lumia ja annoimme silloin hänelle kranssin, johon väkersin ruusuja suodatinpusseista. Tänä vuonna halusin jotakin erilaista ja onneksi yhdessä facebook-ryhmässä törmäsin ihan loistavaan videoon, idea ei siis ole omani. Videolla opastettiin kuinka käsipyyhkeestä saa tehtyä nallen. Niinpä muutimme pyyhkeen nalleksi.

Tämä on edullinen, mutta näyttävä lahja, joka on vielä todella yksinkertainen toteuttaa. Et tarvitse kuin uuden 70x50 kokoisen käsipyyhkeen, muutaman kuminauhan ja koristenauhaa. Ja muutamassa minuutissa sinulla on nalle. Koitin kuvata tähän pienet ohjeet, jossa käytin meidän vanhaa pyyhettä mallina, jos joku innostuu kokeilemaan. Linkitän loppuun vielä videon ohjeisiin.

1. Taita pyyhe toisesta reunasta keskelle

2. Ala rullata pitkältä sivulta keskelle

3. Toista sama toiselle puolelle

4. Taita pyyhe keskeltä kahtia

5. Avaa pyyhe ja kierrä keskikohdasta

6. Sen jälkeen taita toinen osa toisen päälle niin, että paksummasta päästä jää nallelle jalat.

7. Laita nallen kaulan ympärille kuminauha

8. Muotoile korvat, päätä ja laita kädet hyvin sivuille

9. Lopuksi laita nauhasta rusetti nallen kaulan ympärille ja korviinkin voi halutessaan laittaa pienet rusetit. Valmis!

Tässä lupaamani linkki videoon, jonka mukaan itse tuon nallen olen tehnyt. Nallellehan voi halutessaan laittaa vaikka silmätkin ja paketoida kivasti. Postauksessa oleva harmaa nalle lähtee tänään Matiaksen opettajalle. Toivottavasti hän pitää siitä.

Elämäni kamalin ja ihanin joulu

Näin aikuisiällä minulla on kaksi joulua, jotka ovat jääneet erityisin hyvin mieleeni. Toinen niistä sen kamaluuden ja toinen sen ihanuuden takia. Toisessa joulussa koettiin suuri menetys ja toisessa taas saatiin elämän paras joululahja, jota parempaa en ole koskaan saanut. Vuonna 2007 oli kamalin joulu, kun jouduin kokemaan kipeän keskenmenon raskausviikolla 10. Tämä tapahtui muutama päivä ennen joulua ja jatkui vielä sen jälkeenkin. Tuo joulu on jäänyt mieleen sen synkkyydellä. Se sisälsi paljon kipua ja kyyneleitä. Tässä on muutamia otteita mitä olen siltä ajalta kirjoittanut ylös.

"Kolme viikkoa takaperin tein positiivisen testin. Kuinka onnellinen sitä voikaan olla noista kahdesta viivasta. Mutta olisi pitänyt luottaa siihen ääneen joka minulle hoki, että älä nyt innostu, kaikki ei taida olla ihan kunnossa. Ehkä tämä ei olisi silloin tuntunut näin pahalta."

"Olen ollut niin kipeä, keskenhän se meni. Tapahtui se mitä eniten pelkäsin ja josta se ajatus koitti minua varoittaa. En kuitenkaan olisi uskonut, että joulu kuluu lääkkeellisessä tyhjennyksessä. En olisi kuvitellut, että sikiö on ollut sisälläni kuolleena jo yli neljä viikkoa. Että en voinut katsoa näytölle, kun lääkäri sanoi ei valitettavasti löydy sykettä. Samalla kun viereisessä pedissä oli äiti, jonka vauvan vahva sydän jumpsuttu kovaa kyytiä. Olin katkera. Rakensin pilvilinnoja jotka olivat sortuneet. Olin lääkkeellisessä tyhjennyksessä ja se oli kamalaa. Kahdeksan tuntia lääkkeellisiä supistuksia ja paljon hyytymiä. Kipua joka ei johda mihinkään. Tyhjyys. Tyhjennys kuitenkin kai onnistui ja pääsen viettämään joulua kotiin. Iida on isin kanssa koristellut kuusenkin." 

"Joulu tuli ja meni, mutta kivut jatkuu. Voisiko tämä tuska jo loppua. Ihan kuin vauvan menetys ei olisi ollut jo tarpeeksi kova pala. Tuli Tapaninpäivä ja olen jälleen sairaalassa. Kohtuni ei tyhjentynytkään ja sisältäni kiskottiin isoja hyytymiä kolmen kätilön voimin. Se sattui, mutten enää jaksanut välittää, henkinen kipu on isompaa. Joko tämä kärsimys nyt loppuisi."

Toinen joulu joka on jäänyt erityisesti mieleeni on kuusi vuotta takaperin. Elettiin vuotta 2010 kun 20.12. yöllä pienellä pojalla olikin yhtäkkiä kova kiire maailmaan. Pika vauhdilla syntynyt pieni poika täytti tuona jouluna sydämeni rakkaudella. En olisi koskaan voinut toivoa niin ihanaa lahjaa. Pääsimme sairaalasta jouluksi kotiin ja se joulu meni täysin tutustuessa uuteen perheenjäseneen. Vaikka kuusen alta paljastui tuona jouluna mitä ihanempia lahjoja, oli paras saamani lahja minun sylissä.

Molempiin jouluihin mahtuu valtavasti muistoja, kipua ja kyyneleitä. Toisessa ne kaikki ovat positiivisia. Molempina vuosina joulu on jäänyt hieman puolitiehen. Toisena jouluna joulu oli musta ja muistan varmaan aina sen kivun ja pelon mikä minulla oli. Muistan sen huono äiti fiiliksen, kun en kyennyt kivuiltani järjestämään esikoiselle parasta joulua. Muistan kuinka minun ollessa sairaalassa, mieheni oli tyttäreni kanssa hakenut ja koristellut kotiin kuusen ja kuinka he olivat tehneet auton ratista kuusenjalan, koska eivät olleet löytäneet oikeaa. Muistan kuinka itkin kun pääsin kotiin. Olin niin onnellinen siitä mitä minulla oli, mutta samalla takaraivossa jyskytti ajatus siitä, mitä minulla olisi voinut olla.

Joulu 2010 jäi myös laittamatta, mutta tuolloin vuodatin onnen kyyneleitä. Saatiin koristella kuusi yhdessä, laulettiin samalla joululauluja ja syliteltiin pientä aarretta. Tuona jouluna opin, että joulu tulee ilman suurta sähellystä. Joulu voi olla hyvä vähemmälläkin laittamisella, tärkeintä on että kaikki rakkaat ovat lähellä, kaikki ovat terveitä ja jokaisella on hymyssä suu.

Tulen tuskin koskaan unohtamaan näitä jouluja. Toista sen kamaluuden ja toista sen ihanuuden takia. Nämä joulut ovat myös nitoneet miestäni ja minua yhä vain läheisemmiksi ja lujemmaksi tiimiksi. Toivon että tästä joulusta tulee iloinen ja rakkaudentäyteinen joulu.

Mikä on sinun ihanin ja kamalin joulu?

Kaksplus verkostobloggaajien pikkujoulut

Tiedättekö, että en edes tarkalleen muista koska olisin juhlinut pikkujouluja. Uskallan jopa väittää, että siitä on kulunut yli kymmenen vuotta. Nyt tähän se apina emoji, jolla on kädet silmien edessä. Ihan uskomatonta, mutta totta. Niinpä olin enemmän kuin innoissaan, kun Kaksplussan verkostobloggaajilla oli pikkujoulut lauantaina Tampereen Torni Hotellissa. Käytössämme oli aivan upea Visio Klubi, joka sijaitsee kerroksessa 17. Voin sanoa, että näkymät sieltä oli aivan mahtavat.

Ihan aluksi oli mahdollisuus osallistua Torni Hotellin esittelykierrokselle ja pitää sanoa, että se oli aivan loistava. Vaikka aikaa olisi voinut olla siihen enemmänkin, niin kyllä tuossakin ajassa pääsi kurkistamaan paljon hotellin ihaniin tiloihin ja kuuli paljon kaikkea mielenkiintoista. Olen jo 100% varma, että tuonne varataan kyllä miehen kanssa huone ja viedään lapset mummulaan. Hotellihuoneet näytti niin kutsuvilta ja voisin kuvitella oikeasti pystyväni rentoutumaan siellä.

Ohjelmassa oli mm aarteenetsintä, jossa onni suosi minua ja löysin itselleni By Pinjan ihanan korun. Lisäksi sai tutustua ihmisiin blogien takana. Osa olikin jo tuttuja ja nähty ennestään, mutta paljon tuli myös uusia tuttavuuksia. Tiedättekö, kuinka kiva on vihdoin tavata ihminen, jonka tekstejä on lukenut jo pidemmän aikaa ja todeta kuinka mahtava tyyppi hän onkaan livenä. Ah, minä niin rakastan tutustua uusiin ihmisiin. 

Yksi asia mikä illassa oli parasta, oli nimenomaan tavata ihmisiä, jotka harrastavat samaa ja pohtivat usein samoja asioita. Niinpä bloggaamisesta tulikin höpistyä illan aikana paljon. Paljon sitä tulee mietittyä mistä asioista tänne kirjoittaa ja kuinka saa asian ilmaistua niin, ettei kukaan ymmärtäisi väärin. Siksi on ihana tavata ihmisiä, jotka painivat näiden samojen asioiden parissa.

Mielestäni yksi illan huippu juttu oli se, kun upea Putiikki Pietamo tuli vierailemaan ja esittelemään mallistoa. Nuo naiset yrityksen takana ovat niin mahtavia tyyppejä. Ja tuotteet ovat oikeasti aivan ihania. Itselläni on heiltä vaikka jo mitä ja suosittelen todella. Kotiutin itselleni nyt himoitsemani Marianna mekon, jota syksyllä jo kävin sovittelemassa. Nyt se löytyy vaatekaapistani ja luulen, että aika usein myös päältäni.

Lopuksi saimme jokainen oman goodie bagin ja sen sisältö oli kattava ja olin kuin lapsi karkkikaupassa. Iso kiitos kaikille kaikille yhteistyökumppaneille ja ihanalle Liinalle ja Janettelle, jotka tämän ihanan päivän meille järjestivät. Kiitos myös kaikille huippu bloggaajille keihin sain tutustua ja viettää mukavat pikkujoulut. Olette ihania.

Tulinko väärässä iässä vanhemmaksi?

Mikä on se "oikea" ikä saada lapsi? Tulinko väärässä iässä vanhemmaksi? Nykyään ensisynnyttäjien ikä on nousussa ja moni haluaa lapsia vasta myöhemmin. Parikymppinen, tai sen alle, odottaja on nuori ja jos saat esikoisen reiluna kolmekymppisenä, oletko sitten jo vanha odottaja? Entäs jos lapsia tuleekin vasta nelikymppisenä? Miksi muilla on tarve arvostella ikää milloin lapsen saa?

Olin kaksikymmentä kun aloin odottaa esikoistani. Moni kauhisteli nuorta ikääni, vaikken minä edes ollut mitenkään erityisen nuori. Kerkisin täyttää pari kuukautta ennen esikoisen syntymää 21-vuotta. Osa piti minua liian nuorena ja täysin epäkypsänä vanhemmaksi. Pilasin kuulemma oman nuoruuteni tulemalla itse äidiksi ja katuisin sitä myöhemmin elämässä. Ei enää biletystä tai spontaaneja lähtöjä jonnekin, vaan edessä oli kotona lapsen kanssa olemista ja oman elämän menettäminen. Moni kaveri myös otti hatkat ja elämäni ei enää kiinnostanut. Minua harmitti todella miksi ikäni olisi kenenkään ongelma, harmitti myös nuo asenteet. Miten lapsi voi pilata muka elämän? Miksen voisi olla hyvä äiti, vaikka olisinkin nuorempi? Mitä se edes kuului muille? Vaikka olin kaveripiiristäni ensimmäinen joka sai lapsen, niin tuskin olin ensimmäinen tuon ikäinen äiti. Saahan moni lapsen nuorenpanakin ja on silti oikein kelpo äiti. Ikä on vain numero, mielestäni se henkinen ikä on tärkeämpi.

Muistan kuulleeni esikoisen aikana moneenkin kertaan erilaisia kommentteja ikääni liittyen. Sana olet todella nuori äiti, oli kuitenkin ehkä se yleisin. Särähtihän se omaan korvaan aika paljonkin. Omasta mielestä kun olin juuri hyvä äiti omalle lapselleni. Monella tuntui olevan myös selvä mielipide, että ensin piti olla hoitanut opiskelut, olla työpaikka, mennä naimisiin, hommata, oma koti, farmariauto ja sitten vasta lapset. Me teimme kaiken siis väärin, sillä olin äitiyslomalla kesken opiskeluiden, asuimme vuokralla, olimme vain kihloissa ja farmarinkin hommasimme jälkeenpäin. Mutta hyvin pärjäsimme, vaikka teimmekin kaiken mahdollisen "väärin".

Jokainen perhe luo itse itselleen sen oikeanlaisen kaavan. Jos joku haluaa opiskella, valmistua, olla töissä, matkustella ja saada lapsia ehkä vasta lähempänä neljääkymmentä, jos ollenkaan, sen parinkympin sijaan, on mielestäni ok. Joskus elämä voi yllättää ja vauva tuleekin, vaikkei sitä odotettu. Joku puolestaan olisi valmis äidiksi jo nuorena, mutta lapsia ei syystä tai toisesta kuulu. Silloin muiden sanomiset voi satuttaa. Kuinka pahalta tuntuisi kuulla, että kannattaisi nyt niitä lapsiakin jo hommata kun kello tikittää. Et ole enää nuori. 

Olen tullut äidiksi myös 24-vuotiaana, 26-vuotiaana, 29-vuotiaana sekä 31-vuotiaana. Viimeisimmän kohdalla tiesin, että minua ei voida enää sanoa nuoreksi äidiksi, vaikken tietenkään vanha olekaan. Mutta olen yllättynyt moneen kertaan siitä, että minulle on sanottu nyt useasti näin "Olet niin nuori ollaksesi äiti viidelle". Tulenko siis aina kantamaan nuoren äidin leimaa nyt sen vuoksi koska minulla on monta lasta? Enkö voisi olla vain äiti tai vaikka viiden lapsen äiti? Minkä ikäisen viiden lapsen äidin sitten kuuluisi olla nuorimman ollessa vuoden? Toki moni ikäiseni ystävä ja tuttu odottaa nyt vasta vauvaa tai suunnittelee perhettä, kun minulla lapsia on jo kasa. Mutta me olemme kaikki erilaisia. Elämä vie kaikkia eri rataa ja teemme asioita niin kuinka ne sopii parhaiten omaan elämäämme. 

Kysymykseen, tulinko väärässä iässä vanhemmaksi vastaan, että en. Olen onnellinen, että sain esikoiseni nuorena. Äitiys on ollut parasta mitä minulle on koskaan tapahtunut. En koe että olisin jäänyt mistään paitsi, vaan olen saanut elämääni valtavasti sisältöä. Näin tämän kuuluikin mennä.

Marja Hintikka Livessä on tulevan maanantain teemana Väärässä iässä vanhemmaksi. Muista katsoa.

Joskus äiti on vain yksinäinen

Minulla on ympärilläni ihania ihmisiä. Ystäviä, kenen kanssa vaihtaa ajatuksia ja kuulumisia. Olen kiitollinen heistä jokaisesta. Joskus sitä kuitenkin on vain yksinäinen. Näen ystävistä suurinta osaa todella harvoin. Enemmän vaihdamme kuulumisia puhelimen välityksellä kuin kasvotusten. Yhtä lukuunottamatta kaikki ystäväni asuvat eri paikkakunnilla ja välillä aikataulujen sovittaminen yhteen on todella haasteellista. Kaukana on ne ajat, kun istuttiin iltaa ystävän kanssa kahdestaan ja olin yötä poissa kotoa. Puhuttiin aamuyöhön asti ja herätessä jatkettiin. On eri asia olla samassa tilassa, kuin näpytellä puhelimeen viestejä. Vaikka tällä hetkellä se tuntuu olevan lähes ainoa tapa viettää aikaa heidän kanssa.

Se että viimeiset neljä lasta ovat syntyneet aika perätysten, 4/2009, 12/2010, 2/2013 ja 8/2015, on tietysti osaltaan vaikuttanut paljon. Olen ollut vähän väliä raskaana, elänyt vauva-arkea ja imettänyt. Nämä vaiheet on eletty meillä jo monta kertaa ja nyt menossa on ihana taaperoaika. Siinä missä muilla lapset ovat jo isompia ja menty eteenpäin, on meillä vauva-aika alkanut uudestaan. En tosin valita, sillä näinhän on toivottu. Kun minä vaihtelin kotona vaippoja ja itselleni puhdasta paitaa pukluisen tilalle, oli moni jo palannut työelämään. Onneksi aina joskus joku on elänyt kanssani samaa vaihetta, jolloin on tuntunut, että joku tietää tarkalleen millaista arkea tämä nyt on. Käy läpi samat jutut ja painii samojen asioiden äärellä. Sillä se vauva-arki ja muukin unohtuu salakavalasti lapsen/lasten kasvaessa.

Millaista on kun päivät ovat melkein samanlaisia keskenään, lasta on kannettu taas koko päivä, keittiönpöytä on siivottu jo ties kuinka monta kertaa ja tavarat laitettu paikoilleen yhä uudelleen ja uudelleen. Kuulumisia ei vaihdeta ystävien kanssa päivittäin ja silloin olo on aika yksinäinen. Onhan minulla lapset, mutta näin aikuisena sitä kaipaa sitä aikuista seuraa. Niinpä kun mies tulee töistä kotiin, kuulee hän kaikki mikä milloinkin on mielen päällä.

Netistä löytyvät vauvaryhmät ovat monelle vauva-aikana suuri pelastus, niin myös minulle. Iso porukka odottavia naisia on samassa ryhmässä, jännittää hulluna ensin vauvan syntymää, tsemppaa toisiaan, eletään vauva-arkea ja jaetaan kullanarvoisia vinkkejä. Se on paikka, josta tietää saavansa vertaistukea ja löytää jopa hyviä ystäviä. Järjestetään tapaamisia, jossa äidit näkevät lasten kanssa (ketkä sinne milloinkin pääsee). Sormet juoksevat näppäimistöllä kun päiväuniaika alkaa ja äidit kertovat päivästään. Se on aikaa jolloin saa sitä aikuista seuraa. Sillä vaikka päivällä kotona on lapsia ja et ole yksin, voi silti tuntua että on yksin. Ei lapsille voi kertoa niitä aikuisten ajatuksia ja mahdollisia huolia.

Itse kuulun muutamaan tällaiseen ryhmään ja oikeasti ne on ihan huippuja. Lisäksi minulla on tämä blogi ja sen kautta tulleet uudet ystävät. Olen löytänyt tämän kautta kasan ihan huippu tyyppejä ja saanut paljon vertaistukea. Ja mikä parasta, täällä elää aina joku kanssani samaa elämänvaihetta. Aina löytyy joku, joka painii saman asian tiimoilla. Voi kuulostaa hassulta, että koen olevani yksinäinen, vaikka kotonakin austaa viisi lasta ja mies, mutta luulen että aika moni kokee välillä olevansa. Näin kotona ollessa sitä miettii, että mihin sitä oikein kuuluu? 

Kotiäiti on lusmu?

"Tiekkö se on kotona kaiket päivät ja löhöö vaan sohvalla, vähänkö sillä on helppoo. Mieti nyt, voi kattoo leffoja, lukea kirjoja, surffailla netissä, vaikka koko päivän. Ja mieti kuinka hienoa on, kun ei oo mitään aikatauluja. Onhan se elämä helppoa kun voi vaan olla. Tuskin saa enää koskaan töitäkään mistään kun on noin laiskaks ruvennu"

Kotiäiti istuu päivät sohvalla katsoen televisiota samalla kun lapsi/lapset leikkivät keskenään. Äiti lämmittää nopeasti ruokaa ja syömisen jälkeen lapsi päiväunille ja ah, jälleen omaa aikaa joka vietetään joko nenä kiinni tietokoneessa, tabletissa tai puhelimessa uusimpia lastenvaateuutuuksia ostellessa. Samalla voi herkutella suklaalla ja kupilla kuumaa kahvia/teetä. Halutessa voi maata sohvalla ja katsella hyvää elokuvaa. Päivät ovat leppoisia ja omaa aikaa on rutkasti. Kaikki asiat voi tehdä juuri silloin kun itsestä tuntuu hyvälle ja kotikin pysyy siinä sivussa jotenkin siistinä. Joillakin saattaa olla käsitys, että kotiäidit vain ovat, eivätkä tee mitään järkevää päivän aikana. Heistä kotiäiti on lusmu. Olen kyllä tästä eri mieltä.

Todellisuus on kuitenkin jotakin ihan muuta. Aamupalan äiti nappaa lennossa melkein joka aamu, aamut kuluvat peittoja lattialta ja sohvalta keräillessä, sänkyjä pedatessa,  pyykkiä laittaessa ja tietysti kaksi kotona olevaa pientä tahtoo olla ihan kaikessa mukana. Sitä mukaa kun äiti täyttää esimerkiksi pyykkitelinettä, tyhjää taapero sitä hymy huulilla. Pian ollaan ruuan laitossa, luetaan kirjoja ja leikitään ja ehkä siivotaankin kun odotellaan ruuan valmistumista. Tai jos ruoka on valmiina jää aikaa esimerkiksi siivoamiselle enemmän tai ruuan ollessa uunissa mennään ulos. Vaikka siivoisin koko päivän, näyttää hetkessä siltä kuin en olisi tehnyt mitään. Yhden huoneen kun saa siistiksi on aloitettava uudestaan toisesta. En siis ihmettele kun mies tulee töistä ja hän näkee minut sohvalla istumassa, ensimmäistä kertaa päivässä, ja hän katsoo minua sillä ilmeellä kuin en olisi tehnyt mitään. Sanotaanko niin, että nuo viisi ovat aika tehokkaita vaihtamaan leikkiä lennosta toiseen. Ja en koko päivääni halua kuluttaa leluja keräillen, vaan olla lasten kanssa, unohtamatta niitä omia hengähdystaukoja.

Yleensä kun saan pienimmän päiväunille, keitän itselleni sen kupin teetä, jonka juominen jää usein kesken. Saatetaan laittaa televisiosta jokin ohjelma ja katsotaan sitä hetki Ainon kanssa. Silloin hän rauhoittuu hetkeksi ja näin päivä jatkuu paremmissa merkeissä. Tai sitten luetaan kirjoja, piirretään tai väritetään. Se on aikaa, jolloin voin keskittyä vain toiseen lapsista ja se aika on Ainolle ja minulle hyvin tärkeää. Eniten hän tahtoo käpertyä kainalooni ja olla ihan lähellä. Päiväunien aikana minulla on kuitenkin myös mahdollisuus hieman somettaa, jos oikein hyvä tuuri käy ja Ainokin nukkuu, mitä tapahtuu todella harvoin. Silloin voin jopa avata bloggerin ja kirjoittaa. Päikkäriaika on varmaan jokaisen kotiäidin yksi odotetuimmista tauoista. Se voi olla hetki kun saa juoda sen kupposen teetä/kahvia kokonaan ja kuumana, eikä kukaan sotke, huuda, roiku vaatteissa ja se on hetki kun saa mennä ihan yksin vessaan, hah. Jos Ainolla on hyvä leikki menossa, voin hyvällä omallatunnolla pitää itsekin tauon ja lukea lehteä tai olla tietokoneella.

Kotona riittää hommaa ihan joka päivä. On siivoamista, ruuanlaittoa, kerhoa, puistoilua, ystäviä, pyykinlaittoa paikoilleen, ripustamista ja pesemistä. Näin isolla porukalla pyykkiä tulee niin paljon, että sitä saa pestä joka päivä sen kaksi koneellista. Siltikään pyykkikorin pohja ei näy. Koko aikaa ei tietenkään voi käyttää siivoamiseen, sillä olen kotona lapsia varten. Heidän kanssa pitää puuhaastella ja kehitellä ohjelmaa.  Hugo nauttii eniten siitä kun saa leikin lomassa kiivetä syliin, tai kun makoilen lattialla ja hän saa ryömiä ylitseni. Ja varsinkin nyt syli vaikuttaa olevan se paikka jossa halutaan olla melki koko ajan. Tai sitten roikutaan housunpuntissa ja itketään. Aino tykkää puolestaan koti- ja prinsessaleikeistä ja niissä ollaan mukana.

Inhottavaa että yllättävän monella on käsitys, että kotona vain lusmuillaan ja vältetään töihin menemistä. Voin sanoa, että kyllä tämäkin ihan työstä käy ja työaikakin on pitkä. Mutta kun tästä nauttii, niin kotiäitiys on oikein kivaa. Kyllä voin sanoa että välillä puuduttaa ainaiset pyykkivuoret, lelujen keräämiset, ruuanlaitto jne. mutta silti se että näen lasteni kasvavan ja saan olla heidän arjessaan mukana paikkaa tuon. Koululaisistakin on kiva tulla kotiin kun äiti on auttamassa läksyjen kanssa. Itse en ainakaan voisi kuluttaa päiviä niin, että maataan sohvalla ja katsotaan elokuvaa toisen perään. Eihän se olisi kenellekkään hyväksi.

Joskus kotona oleminen uuvuttaa. Samat asiat toistuvat päivästä toiseen ja aikuinen seura todella kelpaisi. Pidän silmät auki koko ajan, jos löytäisin työn jota tehdä kotiäitiyden ohella. Joko iltaisin tai näin kotona ollessa päivisin. Nyt tämä blogi on yksi henkireikäni. Paikka josta löytää vertaistukea ja jonne kirjoittaa pohdintoja sekä haaveita. Paikka josta olen löytänyt ystäviksi aivan mielettömiä tyyppejä. Illat ja alkuyö kuluukin tiiviisti blogin parissa, sillä postauksien kirjoittaminen vie paljon aikaa, sillä näitä ei tule tehtyä lasten hereillä ollessa, paitsi joskus.

Toistaiseksi olen vielä(kin) kotiäiti ja en häpeile sitä mitenkään. Koen olevani ihan yhtä hyvä kuin työssä käyvä äiti.

Mieletön MHL yhteistyöilta #samppanjaamaanantaihin

Tämä äiti otti maanantaina irtioton arjesta, kovin tervetulleen sellaisen. Irtioton, jota ei voinut jättää välistä. Sain muutama viikko sitten kutsun Marja Hintikka Live bloggaajien yhteistyöiltaan ja arvaten olin tästä innoissani. Edelliset kaudet tullut katsottua, joten oli ihan mieletöntä päästä tapaamaan heidät kasvotusten. Onneksi muutaman mutkan kautta lapsille löytyi hoitaja päiväksi ja pääsin lähtemään. Aamulla puin päälleni vielä Pietamon ihastuttavan Anja mekon ja sitten nokka kohti Helsinkiä ja  #samppanjaamaanantaihin.

Kolmas kausi starttaa 17.10 ja mukana on todella mielenkiintoisia teemoja. Väärässä iässä vanhemmaksi teema kiinnostaa paljon. Aina sitä on väärän ikäinen vanhempi. Itse olen saanut lapsia sekä parikymppisenä että kolmekymppisenä ja esikoisen aikaan tuli kuultua kuinka nuori äiti olen. Nyt kolmenkympin paukkuessa rikki, ei onneksi ole kuulunut mitään pahoja heittoja vielä. Jos tässä joskus vielä alkaisi odottaa ja ikää olisi muutama vuosi lisää, niin varmasti saisi kuulla jotakin. Tämä on vähän sama kuin meidän lapsilukukin, joko niitä on liian vähän tai liian paljon. Marja kertoi tulevasta kaudesta ja joukossa oli muitakin mielenkiintoisia puheenvuoroja. Välillä jopa niin koskettavia, että itkussa oli pidättelemistä tai välillä sai nauraa vatsa kippurassa. Lisäksi saimme kuulla iloisen uutisen, kun Marja kertoi odottavansa kolmatta lastaan ja miten suloinen vauvavatsa hänellä onkaan.

Tällä kolmannella kaudella tartutaan kiinni meidän vanhempien pelkoihin. Hintikan teettämän tuoreen taloustutkimuksen mukaan vanhempien top viisi pelot ovat: 1.Joku tekee lapselleni pahaa 2. Lastani kiusataan 3. Lapseni sairastuu vakavasti 4. Lapseni kuolee 5. Lapseni joutuu huonoon seuraan teini-ikäisenä. Ja kyllä voin allekirjoittaa nuo kaikki pelot.

Puheita kuunnellessa oli naposteltavana pientä purtavaa, joka oli aselteltu esille todella kauniisti, unohtamatta sitä kuinka herkulliselta ne maistuivatkaan. Alkuun vain meinasi unohtua koko syöminen, sillä puheenvuorot olivat todella kiinnostavia. Illan aikana kohotimme myös lasit samppanjaa. Tällä äidillä vei tosin melkein koko illan tyhjentää yksi lasi kuplivaa, hehee. MHL facebookista voit käydä kurkkaamassa videon, josta näkee hieman illan tunnelmia.

Parasta reissussa oli myös tavata muita bloggaajia. Maarian ja Hannan kanssa nähtiin jo hyvissä ajoin ennen iltaa ja naurettiin kyllä välillä vatsat kipeäksi. Kuinka upeita naisia nuo molemmat ovatkaan. Selinan kanssa nähtiin sitten paikan päällä ja olipa niin ihana nähdä pitkästä aikaa ja jälleen Helsingissä, hih. Kyllä sitä oltiinkin odotettu. Tapasin ensimmäistä kertaa myös Maaritin. On aina niin ihana tutustua uusiin ihmisiin. Olen aina tykännyt mennä uusiin tilanteisiin ja tutustua uusiin ihmisiin. Tuntuikin että osan näistä naisista olisin tuntenut jo pitkänkin aikaa.

Ihan mieletön kokemus josta jäi aivan mahtavat muistot. Kiitos että sain olla mukana.

Osa kuvista: Maarian ottamia

Manduca: hyödyke vai turhake?

Nykyään myynnissä on aivan järjetön määrä erilaisia vauvatavaroita. On jos jonkinmoisia vaunuja erilaisilla toiminnoilla kuten kolmella tai neljällä pyörällä, yhdistelmänä, heittoaisalla, kovalla ja pehmeällä kopalla jne. Sittereitä löytyy esimerkiksi tärisevänä, keinuvana ja erilaisia ääniä pitävinä ja sitten on kantoreput ja liinat. Miten tästä kaikesta voi osata valita juuri itselle parhaimmat ja ne omiin tarpeisiin sopivat?

Oikeastaan vain testaamalla. Päätöstä ei kannata tehdä liian nopeasti. Päätin Matiaksen aikana hommata kantorepun. Tutustuin pitkään erilaisiin vaihtoehtoihin ja päädyin ostamaan Manducan. Reppu oli ihana ja siinä oli hyvä kantaa. Ongelma oli vain se että Matias ei viihtynyt siinä. Luulen että Matias oli repun hankkiessa sen verran "vanha" (8kk) ettei enää tottunut siihen. Näin jälkiviisaana olisin tietysti voinut käydä kaupassa testaamassa suostuuko poika edes olemaan siinä. Sama reppu oli käytössä myös Ainolla kerran maksimissaan kaksi. Koin sen kuitenkin turhaksi, sillä Aino nukkui pienenä todella paljon ja oli ihan sama mihin hänet laski nukkumaan, joten usein hän pötkötteli vaunuissa ja hereillä ollessa seurusteltiin. Reppuilu oli siis näiden kahden kohdalla turhake.

Kun aloin odottaa Hugoa en tuhlannut ajatustakaan kantovälineille, kunnes huomasin että poika viihtyy jatkuvasti sylissä ja vain pystyasennossa. Pian huomasin jälleen selaavani erilaisia kantovälineitä. Ja koska Manduca oli ennestään tuttu päätin tilata sen.  Sain kyllä siitä moitteita mieheltäni, sillä hän muistutti minua kuinka edellisellä kerralla kävikään. Tällä kertaa vauva oli sen verran pieni kun repun ostin, niin uskoin hänen tottuvan siihen. Lisäksi hän ei todellakaan nukkunut pitkiä pätkiä vaunuissa tai muuallakaan. Repusta muodostuikin meille yksi iso arjen pelastaja. Olin tehnyt täydellisen hankinnan.

Reppu oli meillä päivittäisessä käytössä ja Hugo viihtyi siinä hyvin siihen asti, kunnes ei enää mahtunut repun sisällä olevaan pienentimeen. Jätimme repun suosiolla syrjään, sillä hän menetti täysin hermonsa kun laitoin pojan siihen, ja koitimme aina välillä ottaa reppua takaisin käyttöön. Sitkeän yrittämisen ja pojan kasvaessa hän rakasti reppuilua jälleen. Kun harson avulla hieman pienensin manducan alaosaa, oli pojan kivempi olla siinä. Ja niin meidän reppuilu on jatkunut.

Manduca on käytössä lähes päivittäin. Hugo viihtyy edelleen paremmin etupuolella kuin takana. Minulle tämä sopii hyvin, sillä lapsen laittaminen taakse on hieman haastavaa. Lisäksi olen laittanut merkille, että minun selälleni on ehkä parempi kantaa edessä kuin takana. Selän puolella kantaminen tuntuu välillä "ikävästi" alaselässä. Jos se ilmaantuu aina kun laitan Hugon selän puolelle, niin luulen että repun käyttömme vähentyy huomattavasti. Siitäkin huolimatta tällä kertaa manduca on ehdottomasti hyödyke ja aion koittaa jatkossa miltä selässä kantaminen tuntuu.

Voin lämpimästi omasta puolesta hehkuttaa Manducan puolesta. Kummasti se helpotti arkeamme kun refluksista kärsivä vauva viihtyi repussa paremmin kuin hyvin ja nukkui siinä monet päikkärit. Ja nykyään jos Hugo haluaa olla ihan lähellä ja olisi vaikka pyykinlaittoa, niin poika nauttii kun saa olla repussa sen aikaa..ihan äidin lähellä.

Onko sinulla ollut manduca tai jokin muu kantoväline? Oliko se turhake vai hyödyke?

Emme suunnitelleet suurperhettä

Jos nyt matkustaisin ajassa taaksepäin omaan nuoruuteeni  ja tapaisin 15-vuotiaan Terhin, voisin vaikka vannoa, että hänen leukansa loksahtaisi lattiaan asti kun kertoisin mitä hänen elämänsä olisi seitsemäntoista vuoden kuluttua. Todennäköisesti nuori minä kertoisi, ettei todellakaan koskaan tule hankkimaan yhtään lasta, hyvä jos koko miestä. Tuolloin elämässä parasta oli ehdottomasti ystävät ja hevoset. Se oli myös ikä jolloin kammosin kaikkia ohjelmia joissa synnytetään ja olin sitä mieltä että sektio on ainoa järkevä tapa synnyttää. En ikimaailmassa olisi voinut kuvitella itseäni ison perheen äitinä, saatika synnyttäväni alakautta viisi lasta, mutta koskaan ei voi tietää mitä elämä tuo tullessaan.

Olen järkyttänyt monet iäkkäät ja nuoret ihmiset kertomalla kuinka monta lasta meillä onkaan, ensin kun ovat kyselleet ovatko kaikki mukanani olevat lapset minun. Heidän mielestään olen niin kovin nuori äiti viidelle lapselle tai lähinnä kuulemma näytän nuorelta. Olen ottanut sen suurena kohteliaisuutena. Minulta on myös kysytty monta kertaa onko kaikki lapset saman miehen kanssa saatu. Tämähän ei luonnollisesti heille edes kuuluisi, mutta olen vastannut kuitenkin. Tämä onkin sitten toinen ihmettelyn kohde, kun kerron että kyllä ovat ihan jokainen ja että olemme seurustelleet jo neljätoista vuotta. Nykyään kun on kuulemma outoa että nuorena alkaneet suhteet ylipäätään kestävät näin kauan. Toki meitä varmasti luullaan helposti lapsiluvun vuoksi uusioperheeksi. Isot perheet kun muuten nykyään ovat aika harvinainen näky.

Kun aloimme mieheni kanssa seurustella emme puhuneet alkuun lapsista, tuskin kovinkaan moni sen ikäinen niistä heti puhuukaan. Myöhemmin jo pidemmän aikaa seurustelleena nousi sekin asia pinnalle. Silloin puhuttiin että halutaan lapsi, muttei meillä ollut puhetta määrästä. Tästä kului kuitenkin kaksi vuotta ennen kuin esikoinen ilmoitti tulostaan. Loppuodotuksen olin suorastaan kauhistunut kun tajusin, että minunhan pitää synnyttää. Kokemus oli sellainen että vannoin miehelle ja kätilölle, ettei minua nähdä enää koskaan synnytyssalissa. No väärin meni ja elämä kuljetti toiseen suuntaan. Tuli pyörähdettyä useampi kerta synnytyssalissa ja haaveammattikin on kätilö.

Jos palaisin ajassa siihen kun esikoinen oli kuukauden ja tapaisin ne väsyneet parikymppiset vanhemmat ja kertoisin heille, että tulevaisuudessa teillä on viisi lasta niin uskoisin tuon pariskunnan nauravan räkäistä naurua. Elämä oli silloin aika rankkaa ja kaikki oli kovin uutta ja vertaistukea...sitä ei ollut. Tuskin kumpikaan kuvitteli että lapsia haluttaisiin lisää ainakaan lähitulevaisuudessa. En osannut edes ajatella että elämässäni olisi muita lapsia kuin esikoinen.

Suurperheeksi me tultiin ihan kuin varkain. Kaikki on lähtöisin keskenmenosta jonka sain esikoisen jälkeen, kun viimein se kuuluisa vauvakuume iski. Silloin viimein sisäistin ettei lapsia tehdä, ne saadaan. Lopulta kun toinen lapsi saatiin syliin asti jotkin palaset loksuivat kohdilleen ja taisin aika nopeasti puhua miehelle jo kolmannesta. Sen jälkeen lapsiluku on kasvanut sen takia,  että vauvakuumeeni on kasvanut ja muuttunut vauvankaipuuksi, joka on vielä tuplasti pahempi kuin vauvakuume. Pitkien harkinta-aikojen jälkeen mies on suostunut ja vauvalle on annettu lupa tulla. Emme suunnitelleet suurperhettä, hiljalleen perheemme vain kasvoi. 

Kyseessä ei myöskään ole mikään uskonnollinen juttu, niin kuin moni on joskus luullut ja kysellyt. Suuri perhe on syntynyt hiljalleen ensin äidin ajatuksesta uudesta lapsesta ja myöhemmin isän suostumuksesta. Tarkoittaako suuri perhe automaattisesti uskonnollisia asioita? Ilmeisesti moni ajattelee niin kun siitä on minulta kyselty aina tietyin välein. Iso perhe herättää monia tunteita. Toiset kauhistelevat, toiset ihailevat ja jotkut sanovat meitä rohkeiksi. Oli myös aika, kun perheemme koosta heitettiin usein vitsiä. Siitä olen kirjoittanutkin blogissa aiemmin ja se tuntui välillä todella ikävältä. Onneksi se on nyt vähentynyt paljon.

Nyt me vanhemmat olemme eläneet jo aika monta vauva-arkea läpi ja elämässä ei voisi olla mitään parempaa. En tiedä mitään niin ihanaa kuin oman perheeni. Se on suuri, se kääntää välillä muiden katseita ja herättää kysymyksiä, mutta meille se on normaali, oma, rakas ja tärkeä...meidän perhe.

Lastenreuma osana perheemme arkea

Heinäkuun alussa kirjoitin teille täällä siitä, kuinka aloin itse pistää meidän tytärtä kotona sen sijaan, että kävisimme neuvolassa piikillä. No miten on pistäminen sujunut, kun sitä on takana nyt reilut kaksi kuukautta? Ja miten meidän reumatytöllä muuten menee?

No jos aloitetaan siitä lääkkeen pistämisestä, niin se on sujunut oikein hyvin, paremmin kuin osasin odottaa. Joka kerta silti oma pulssi hieman kohoaa kun otan pistoskynän käteeni, mutta koitan olla näyttämättä Lumille omaa jännitystä. Alkuun Lumi istui aina isänsä sylissä, mutta eräs päivä hän vain ilmoitti, että "äiti nyt sinä voisit jo pistää minua, kun en jaksa enää odottaa isiä kotiin". Eipä siinä sitten kuin tyttö istahti syliini ja pistimme lääkkeen. Nyt Lumi on istunut jo monta kertaa ihan omassa tuolissa ja minä hoidan pistämisen. Huomaan kyllä, että Lumia jännittää joka ikinen kerta kun sanon sanat "nyt pistää". En kuitenkaan voi jättää sanomatta sitä, sillä siinä on se riski että hän säikähtää tai säheltääkin vielä jotakin ja pistos menee ihan huonosti. Vaikka kyseessä on ihan simppeli yksinkertainen kynä jolla lääke laitetaan, niin silti edelleen se oman lapsen pistäminen tuntuu jotenkin ikävältä.

Pahin vaihe pistämisessä on se alku, kun putsataan pistoskohta. Olenkin koittanut kääntää siinä tytön huomion muualle ja hän saa sillä välin valita laastarin ja avata sen valmiiksi. Ehkä puhdistuslapun haju ottaa nenään tai sitten hän jo alkaa jännittää pistämistä. Epäilen kuitenkin tuota ensimmäistä. Itse pistäminen on onneksi simppeli juttu ja Lumi tietää sen olevan nopeasti ohi. Laastari paikoilleen ja heitämme ylävitoset, kerron kuinka reipas tyttö oli ja hän saa jonkin palkan. Joskus se on tikkari, joskus purkka, joskus jokin ksylitolipastilli, maissinaksuja,  joskus tarra tai joskus keksi. Oikeastaan se voi olla ihan mitä vain ja joskus taas ei mitään.

Aikoinaan erään neuvolatädin kanssa (ei meidän oman) käytiin tästä keskustelua. Hän sanoi, että teen väärin kun palkitsen lapsen pistoksen jälkeen, varsinkin jollakin hyvällä. Minusta taas jos lasta pistetään joka ikinen viikko monen vuoden ajan ja lapsi ei pidä siitä, niin tuon palkan avulla hommasta tulee edes jotenkin siedettävämpää. Ja kyseessä ei kuitenkaan joka kerta ole karkkia tai jos on niin se on tyyliin se yksi. Me siis jatkamme tällä linjalla, koska olemme sen todenneet meillä erittäin toimivaksi. Lumi on lisäksi vielä niin suloinen kun pyytää että annetaan palkkaa myös sisaruksille ja näin ollaan tehty. Lumin pistokset alkoivat vuonna 2011. Hetken aikaa lääke oli tablettina, kaksi kuukautta oltiin jopa ilman lääkkeitä mutta sitten tulehdukset palasivat hurjina. Tabletti lääkitys otettiin takaisin, mutta tulehdukset rauhoittuivat vasta kun vaihdoimme lääkkeen pistokseen. Vuosien aikana pistoksia on kertynyt huima määrä, joten mielestäni tyttäreni on palkkansa ansainnut.

Kirjoitin myös jokin aika sitten siitä kuinka annan yhden lääkkeen tyttärellemme niin, ettei hän tiedä milloin saa sen. Voit lukea jutun täältä. Tämä on toiminut edelleen todella hyvin ja jopa niin hyvin, ettei meillä ole oksennettu kertaakaan sen jälkeen kun tämä tapa aloitettiin. Olen kyllä niin onnellinen, että tyttö selviää tästä ilman pöntön halailua. Tuo foolihappo kun on ollut meillä ennen oikea kompastuskivi ja nyt kun ollaan tehty tämä näin, on meillä ollut niin paljon helpompaa. Lääkkeen olen laittanut murrettuna oikein hienoksi milloin minnekin. Viimeksi se taisi mennä mehun seassa. Tällä hetkellä lääkkeenotot sujuu erittäin helposti ja Lumi ei enää stressaa niin paljoa niitä.

Lastenreuma on osa Lumin ja perheemme arkea ja toistaiseksi nyt on menossa hyvä vaihe. Hyvä jos välillä muistamme että tytöllä on tämä sairaus.  Tuntuu ihanalta että hän saa mennä ja touhuta, eikä hän koe olevansa "sairautensa vanki", joka ei voi tehdä samaa asiaa kuin ystävänsä. Tiistaina menemme fysioterapiaan ja katsomme mikä on niskan, polvien, nilkkojen ja kyynärtaipeen tilanne tällä hetkellä. Odottelemme myös aikaa reumapolille ja toivon että saamme sieltä hyviä uutisia (mitä ainakin oletamme saavamme). Sillä tyttö ei valita kipuja. Ehkä hieman keventelee toista jalkaa, mutta se voi johtua myös jalkojen pienestä pituuserosta.


Lisää aiheesta löydät tunnisteen Lastenreuma alta.

Hidas vai nopea synnytys?

Hugon syntymästä tuli hetki sitten kuluneeksi vuosi ja synnytys muistui taas mieleeni. Palasin muistelemaan pojan synnytystä ja lueskelin synnytyskertomusta läpi sairaalan papereista. Se oli lopulta todella nopea ja olen onnellinen että päädyimme synnytystaustani vuoksi käynnistykseen. Huonon tuurin sattuessa poika olisi voinut syntyä matkalle tai vaikkapa kotiin. Tämä pisti miettimään, että kumpi on itsestäni se kivempi vaihtoehto, hidas vai nopea synnytys?

Itselläni on takana niin hitaita kuin nopeita, sekä supernopeita synnytyksiä. Ja jos näistä kaikista viidestä pitäisi valita se ajallisesti helpoin synnytys, niin se taitaa olla Ainon syntymä. Se oli kestoltaan vajaa kolme tuntia ja siinä ajassa synnytykseen pääsi mukaan ja vaikka kipu oli kovaa se ei ollut niin repivää, kun vertaa Matiaksen ja Hugon syntymään. Matiaksen synnytys kesti 1h8min ja meiltä ajaa sairaalaan 50min joten sairaalassa ei kauan keretty olemaan. Hugo puolestaan käynnistettiin ja synnytys katsottiin alkaneeksi kalvojen puhkeamisesta. Kuitenkin ensimmäsiet tuntuvat supistukset alkoivat 30 minuuttia ennen pojan syntymää. Viimeiset 15 minuuttia olivat aivan tuskaa, koska avautuminen tapahtui supernopeaa. Kalvojen puhkeamisesta pojan syntymään kului 2h8min.

Esikoinen oli puolestaan todella hidas ja myös kivuliain. Hänen synnytys kesti miltei 17 tuntia. Luulen että ensimmäinen synnytys on muutenkin aina se kivuliain ja minusta oikeasti tuntui etten tulisi selviämään siitä. Vannoin jopa miehelleni etten koskaan enää synnytä, heh. Lisäksi tuo aika oli puuduttavan pitkä kärsiä koko ajan kovenevasta kivusta. Tämmöinen hidas synnytys on varmasti haastava myös tukihenkilölle. Sitä kun pitäisi pysyä skarppina ja jaksaa tukea toista. Jos siis saan valita niin ei kiitos enää koskaan noin kauan kestävää synnytystä. Vaikka loppupeleissä tuohan on lyhyt aika verrattuna niihin, joilla synnytys kestää helposti yli 24 tuntia. Ja tämähän kuulostaa jo siltä että olisin joskus synnyttämässä uudestaan, hups.

Matiaksen ja Ainon synnytyksessä olen alkanut vuotaa verta aika paljonkin jo ennen kunnon supistuksia. Kätilöiden mukaan tämä on ollut merkki siitä, että kohdunsuu on sitten lähtenyt avautumaan hurjaa vauhtia. Matiaksestahan luulin että lapsivedet tuli sänkyyn, kun sitä verta tuli yhtäkkiä niin paljon. Hugo oli synnytyksistäni ensimmäinen jossa kalvot puhkesivat itsestään. Ja samalla myös ensimmäinen kerta kun niitä kunnon supistuksia jouduttiin odottelemaan. Muissa kun kalvot on puhkaistu niin se on ollut menoa. Kalvojen puhkeaminen itsestään oli kyllä todella mielenkiintoinen kokemus, sillä poksaus oli oikeasti todella kova ja vedet eivät tulleet ulos heti, vaan vasta muutaman minuutin kuluttua.

Jos vertaa hidasta ja nopeaa synnytystä keskenään niin molemmat olivat aika tuskaa. Hitaassa kipu tuntui kestävän ikuisuuden, tuottaen kuitenkaan oikein mitään tulosta. Sitten taas nopeassa kipuun ei kerkeä mukaan ja se tuntui heti alkuun niin tuskaiselta. Olihan se nopeasti kyllä sitten ohikin, mutta kyllähän siinä tuntuu siltä ettei pää pysy menossa mitenkään mukana. Epäuskoisena tuijotat kätilöä joka sanoo että, kyllä tämä täydet auki on ponnista vain. Juurihan me vasta tultiin! Joko tämä kohta on ohi? Ennemmin silti valitsen sen nopean kaksi tai kolme tuntia kestävän kuin hitaan tai supernopean.

Jos kiinnostuit miten synnytykseni ovat menneet voit käydä lukemassa synnytyskertomukset alla olevista linkeistä

Synnytykset: Iida (16h 55min), Lumi (5h 20min) ja Matias (1h 8min)
 Synnytys: Aino (2h 57min)
 Synnytys: Hugo (2h 8min)

Nyt sitten kiinnostaisi kuinka kauan sinun synnytys tai synnytykset ovat kestäneet?

Ähtärin eläinpuistossa

Tätä reissua oli suunniteltu ja odotettu. Vihdoin koitti se päivä kun edessä oli reissu kohti Ähtärin eläinpuistoa sekä mökkiä. Matkaan lähdimme lasten sekä äitini ja siskoni kanssa. Mutta ennen matkaan lähtemistä aiheutti pakkaaminen harmaita hiuksia. Voitte varmasti kuvitella, kun tämmöinen kööri lähtee liikkeelle niin tavaraa "tarvitaan" paljon. Todellisuudessa puolet oli turhaa mutta niitä olisi voinut tarvita. Ja yllättäen unohdin pakata itselleni pitkähihaisen, onneksi autosta löytyi yksi. Kyseessä oli vain yhden yön ja kahden päivän reissu ja tavaran määrästä olisi helposti voinut luulla, että olemme suunnilleen muuttamassa, heh. Kun sitten saimme sullottua itsemme kokonaan autoon suuntasimme auton nokan kohti määränpäätä. Ensimmäisen vartin aikana ainakin kaksi kysyi, joko kohta ollaan perillä.

Ähtäriin saavuimme perille kahden aikaan päivällä ja meille jäi aikaa kiertää eläinpuisto nelisen tuntia. Mukana oli rattaat sekä manduca. Lisäksi otimme vielä kärryt, joissa Aino kökkikin suurimman osan päivästä. Lisäksi kylmälaukku kulki siellä kätevästi. Välillä niitä oli ikävä kuljettaa perässä, mutta todellisuudessa ilmankaan ei oltaisi tämän porukan kanssa selvitty. Ja kuten näihin lapsiperheiden reissuihin kuuluu niin eipä kauankaan kun Aino kiukutteli jo ensimmäistä kertaa. Syy voi olla ihan pienikin, mutta jos se ei neitiä miellytä, niin sen saa kyllä huomata. Heh, kehen lie on tullut. No mutta näistä yleensä selvitään pienellä itkulla (joskus itkupotkuraivarilla), huutamisella ja lopulta mökötyksellä. Kyllä siinä jo mielessä kävi, että kuinkahan jaksaa koko kiekan, mutta hyvin se sujui. Kolme kertaa taisi Ainolla olla huonompi hetki ja eläimet kuulemma haisi. Mutta aika helpolla päästiin.

Eläimistä lapset odotti jostain syystä kovasti susia. No ne onneksi löytyi perimmäisimmästä aitauksesta auringosta loikoilemasta. Lapset näki sudet ja hyvä niin, sillä ainakin saukot, ahma ja ilvekset jäivät näkemättä. Lopulta lasten ja meidän aikuisten suosikeiksi valikoitui karhut ja varsinkin ne pienimät. Niitä katseltiinkin pitkä tovi ja kenelläkään ei ollut kiire eteenpäin. Pystyi jopa samaistumaan hieman karhuemoon, joka makoili kalliolla ja katseli lastensa temmellystä rauhallisin mielin välillä päätään kohottaen, että minne se yksi hävisi. Ihan huippu tapauksia.

Eläinpuiston kiertämiseen meillä taisi mennä 3h40min,  eli kerettiin juuri kiertämään ennen puiston sukeutumista. Jos meinaa mennä vielä kotieläinpuolelle ja syödä pidemmän tovin kuin puoli tuntia eväitä niin kannattaa kyllä varata reilusti aikaa. Lisäksi Ähtärissä on mahdollista mennä myös kotieläin puoli ja silloin tuo neljä tuntia tuskin piisaa. Lapset kyllä jaksoi kierroksen todella hyvin. Hugo torkkui välillä unet manducassa ja istuskeli välillä rattaissakin. 

Eläinpuiston jälkeen ajelimme mökille (Ähtäri Zoo Campingiin), joka sijaitsi ihan eläinpuiston vieressä. Matka oli kivan lyhyt, mökit siistejä ja niin hienolla paikalla. Oli pomppulinna, minigolffia, leikkipuistoa sekä kiva ranta jossa kävimme kahlailemassa. Viihdyimme kyllä todella hyvin. Illalla lapset eivät olisi malttaneet mennä ollenkaan nukkumaan, mutta viimein yhdeltätoista kaikki lapset olivat unessa.  

Ilma vaihteli aika paljon. Välillä päälle sai pukea pitkähihaista ja välillä aurinko lämmitti oikein kunnolla. Mutta eipä tuo viileäkään haitannut. Kaikilla oli oikein mukavaa ja päivä oli oikein onnistunut. Lisäksi oli oikein kiva päästä hieman mökkeilemään.

Oletteko te käyneet tänä kesänä Ähtärin eläinpuistossa? Jos ette, niin suosittelen. On kyllä joka kerta yhtä ihana paikka.